maanantaina, lokakuuta 23, 2017

Herman Koch: Pormestari



De Greppel 2016, suom. Mari Janatuinen ja Siltala 2017, 383s.


Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Maarten van Hoogstratenia ei varsinaisesti tunnettu vitsiniekkana, mutta teoriassa se ei ollut täysin mahdotonta. Hän oli nähnyt vaivaa vaimoni eteen ja niin tehdessään ylittänyt itsensä. Hän oli kyennyt saamaan älykkään naisen nauramaan. Ei mikään vähäinen saavutus.


Ja tästä kaikki alkaa. Alkaa Amsterdamin pormestarin, Robert Walterin oma, henkilökohtainen piina, joka saa täysin naurettavat mittasuhteet. Pettämisessä itsessään, eikä siinä, että joutuu puolisonsa uskollisuutta epäilemään, ole mitään hauskaa. Mutta voi kuinka hykerryttävästi mestarikirjailija Herman Koch meitä vie! Pormestari on teos, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti sitä lukee kuin kuuminta psykologista trilleriä. Se menee ihmisyyden ytimiin. Se antaa nimen epämiellyttäville ja perin inhmillisille tunteille.



Niin minä katsoin vaimoni valokuvaa - ja tapahtui juuri se, mitä olin koko ajan pelännytkin, tapahtui jotakin peruuttamatonta ilman että minulla oli minkäänlaista otetta asiaan.



Voi Robert, sinäpä sen sanoit. Sinä herra pormestari, joka katsot toisia alaspäin varmana omasta erityislaatuisuudestasi, joudut yllättäen tilanteeseen, jota et enää hallitsekaan. Silloin se iskee, se alati piilossa vaaninut inhottava tunne; olet hukassa.

Rakastettu pormestari vaikuttaa perinteiseltä narsistilta, joka salaa kanssaihmisiltään on hyvin epävarma itsestään. Onko onnellinen avioliitto pelkkä kulissi? Pettääkö Sylvia miestään? Tuo kaunis nainen kaukaisesta maasta, sisämaasta, jonka nimeä ei voi edes mainita. Entä kuinka Robertin pitäisi suhtautua 94-vuotiaan isänsä ilmoitukseen eutanasiasta. Nyt isä ja äiti ovat päättäneet lähteä, nyt kun ovat vielä kiinni elämän syrjässä, juuri nyt on oikea hetki.

Mitä maailmankaikkeuteen jää, kun siitä riistetään Jumala. Ei mitään...


Suuria, suuria teemoja jälleen Kochilta. Vaikka romaanin alkupuoli tuntui jopa huvittavalta, jossain vaiheessa mukaan lukuelämykseen astui ahdistus. Robert Walter ei ole henkilö, johon lukija päätä pahkaa rakastuisi, päinvastoin. Kuitenkin hän on... no, inhimillinen. Eikä inhimillisyys useinkaan näyttäydy kovin sympaattisena.

Painavista aiheistaan huolimatta Pormestari on jännärimäisen nopealukuinen kirja. Se vaatii täyden huomiosi, mutta se osaa myös antaa. Leena Lumia lainaten; Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? 



Todennäköisesti tunsin, että jäisin jostakin paitsi: se oli tunne, joka oli tuolloin seuranani ympäri vuorokauden. Melkoinen ero nykyiseen. Se on ehkä vanhenemisen suurin etu. Enää ei pelkää, että jää jostain paitsi. Tiedän, etten menetä mitään.


***

Katso myös Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrän arviot kirjasta.


perjantaina, lokakuuta 20, 2017

Pauliina Susi; Seireeni



Tammi 2017, 520s.

Leia Laine. Nimi niin kuin laineen liplatus, leikki.
Lammen laine, järven laine. Suomalainen idylli. Aalto, se on toista.
Meren aalto. Myrskyaalto.
Tulva-aalto. Hyökyaalto.
Peräaalto.

Helleaalto. Kuuma aalto? Naurattaako? Ei kannattaisi.


Muistatteko vielä Takaikkunasta tutun Leia Laineen? Itse teos sai minut mielettömille kierroksille ja totta kai, luonnollisesti, Seireeni kohosi syksyn odotetuimpien kirjojen kärkisijoille. Jälleen tämän yhteiskunnallisissa asioissa valveutuneen, mutta sympaattisella tavalla vaatimattoman naisen on vilkuiltava selkänsä taakse. Muistissa häilyy edelleen pelon ajat, sellainen turvattomuus, jonka voi kokea vain vainon kohteeksi joutunut nainen.

Siinä missä Pauliina Suden aiempi romaani käsitteli nettistalkkausta, tarjoaa taiturimaisesti kynää käyttävä kirjailija nyt nykyaikaisen meriseikkailun. On lomaparatiisi aalloilla, kuin kelluva överimuovinen mukavuustemppeli kaikilla kuviteltavissa olevilla mausteilla. Raha haisee, pinnat kiiltävät, matkustajien on helppo hymyillä. Toisin kuin Seireenin alimmilla tasoilla työskentelevien orjatyöläisten.


Maailma menee yhä hullummaksi. Pommit räjähtelevät, ihmiset pakenevat kodeistaan, mutta tässä hän nököttää töllöttämässä tanssivia aamiaismuropaketteja ja naamarasvapurnukoita, jotka tutkitusti takaavat käyttäjilleen ikuisen nuoruuden. Automainoksia, jotka vähäpukeisine, kulloisestakin automerkistä ylenpalttisesti kiihottuvine naisineen ovat kuin pornoriippuvaisten miesten kiihdykettä.


Leian räväkämpi puolisko, Ripsa-sisko on ostanut syntymäpäiviensä kunniaksi kaksi lippua Välimeren loistoristeilijälle. Ylellisyydelle nikotellen, huonoa omaatuntoakin poteva Leia kokee jo turvatarkastuksessa tutun jäisen tuntemuksen vatsassaan. Seurataanko häntä? Kaiken krumeluurin keskellä uhan tunne sen kuin voimistuu. Seireeni kelluu näennäisen turvallisesti satamasta satamaan kantaen tietämättään vatsassaan oikeaa painekattilaa...

Samoilla aalloilla purjehtii vain hätäisesti pinnalla pysyvä paatti, jonne pieni Amira perheineen on ostanut matkaliput. Ihmissalakuljettajien armoilla toivo paremmasta huomisesta vaihtuu painajaiseen.


Päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtiva Seireeni sisältää viihdettä joka lehdellä. Tässä on romaani, joka antaa hurjasti ajattelemisen aihetta. Ihmisten eriarvoisuus, seksismi, rasismi... Miten pelotta, suorastaan raivokkaasti Susi aiheisiin tarttuukaan. Samalla hän ujuttautuu vaivatta moninaisen henkilökaartinsa nahkoihin. Nautin suuresti itse tarinasta, mutta vieläkin enemmän Suden luonnekuvauksesta ja siitä, kuinka huomaamatta sympatiat saattoivat vaihtaa kohdettaan. Huikea, ajanhermoilla uiva psykologinen trilleri. Tätä kannatti odottaa!



Vettä, vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Vain ulappa joka yhtyy taivaaseen etäisyydellä jota on mahdoton arvioida.



sunnuntaina, lokakuuta 15, 2017

Heidi Köngäs; Sandra


Otava 2017, 285s.


Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!



torstaina, lokakuuta 12, 2017

Johanna Holmström; Sielujen saari


Själarnas ö 2017, suom. Jaana Nikula ja Otava 2017, 365s.


Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen. Kristina vetää peiton pään yli ja häviää sänkyynsä, pesemättömän ruumiinsa hajuun, se nielaisee hänet kuin olisi ainoana jäljellä nyt kun on menettänyt lapset.



Bongattuani aina odotetusta Otavan katalogista Johanna Holmströmin uusimmaisen, alkoi kuumeinen odotus. Sielujen saari vaikutti, no, aika lailla samankaltaiselta teokselta kuin viime vuonna ilmestynyt Katja Kallion Yön kantaja. Molemmat pureutuvat mielensairauksien ohella naiseuden perusolemukseen. Miesten ja samalla yhteiskunnan haluun vallita, kahlita, tukahduttaa joukosta poikkevat yksilöt.

Huoleni romaanien yhtäläisyyksistä, molempien tapahtumapaikkakin kun on sama, osoittautui ilokseni turhaksi. Kirjojen voisi nähdä jopa täydentävän toisiaan.

Ja tämä tarina on Kristinan, Ellin ja Sigridin.


"Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen."



Turku, 1891. Kristinasta tulee lapsenmurhaaja. Psyykeen mureneminen on hidas mutta varma prosessi, jossa houreisiin saakka vievä väsymys ottaa viimein vallan kahvat omiin käsiinsä. Nuo kädet, niin, ne ovat jääkylmät hyisestä vedestä, virrasta, joka sieppasi pikkuiset... Sairaalasaari on naisen kohtalo, samoin kuin rikkaasta perheestä tulevan nuoren Ellin. Mikä onkaan hänen syntinsä, hulluutensa, muuta kuin normaali teini-ikäisen rakastuminen? Sigrid puolestaan edustaa hoitohenkilökuntaa. Hän jää tarinassa etäisemmäksi, salaperäiseksi hahmoksi, jonka lempeyttä hullut naiset palvovat. Mutta onko Sigridilläkään elämässä vaihtoehtoja?



Suuresti ihailemani kirjailijan, Johanna Holmströmin Sielujen saari on veret seisauttava lukuelämys. Samalla sen pysähtynyt tunnelma kietoo lukijan hiljaiseen levollisuuteen. Sairaalasaari merkitsee tulijoille päätepysäkkiä, viimeistä etappia ennen multiin laskemista. Mutta saarella vietetään vuodet, usein vuosikymmenetkin. Myös tämä aika on elettyä elämää.


Kristallin kaunis kerronta yhdistettynä pakahduttavaan, monisäikeiseen juoneen, tarjoaa nautinnollisen lukuelämyksen. Sielujen saari on selkeästi kirjailijan kunnianhimoisin teos, nyt pyritään korkeuksiin ja sinne päästään - tunteella.




Ajatukset kuolemasta häälyivät hänen yllään kevyinä kuin pilvet ja hän tarkasteli niitä veltosti, kuin mahdollisuutta joka kannattaa ottaa huomioon, mutta vähitellen myös jotain vastustettavaa. 




sunnuntaina, lokakuuta 08, 2017

Pierre Lemaitre; Silmukka



Trois jours et une vie 2016, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 270s.


Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.

Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...


Niinpä niin Antoine. Vain hetken herpaantuminen, täysin inhimillistähän sellainen on, äkillinen hermostuminen naapurin nuorempaan poikaan. Kuka tällaiselta voisi välttyä? Mutta kiukkukohtauksella on seuraukset, joita Antoine tulee kantamaan elämänsä jokaisena hetkenä. Pieni Rémin kuolee. Antoine saa piilotettua ruumiin, eikä hämmästyttävää kyllä, jää kiinni. Silti hänen rangaistuksensa on ehkä vankilaa pahempi; vain kaksitoistavuotias poika joutuu elämään raastavassa pelossa, syyllisyyden alla, joka saisi aikuisenkin menettämään mielenterveytensä.

Eletään vuotta 1999. Nuupahtanut pikkukylä Ranskassa ravistellaan hereille horroksesta juuri ennen joulun pyhiä. Kuusivuotias Rémin on kadonnut! Koko kylän väki osallistuu naapurin pojan etsintöihin sillä tottahan tuollaisessa Beauvalin kaltaisessa paikassa kaikki tuntevat toisensa. Mahdollisesti liiankin hyvin.

Ja sitten, kuin kostona hirvittävästä valheesta, lankeaa maahan pahin myrsky miesmuistiin. Se repii, riuhtoo, raatelee, vesimassat valtaavat kadut, katot irtoilevat...


Antoine ja hänen äitinsä eivät voineet lähteä huoneistaan, sillä alakerrassa oli metri vettä. Katot tihkuivat joka puolelta, kaikki vuodevaatteet olivat märkiä, kosteutta ei päässyt pakoon mihinkään. Alkoi tulla kylmä. He olivat vankeina omassa kodissaan ilman sähköä ja puhelinta kuin pelastusta odottavat henkiin jääneet.



Pierre Lemaitren Alex -sarja on yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Ei ihme, että hän onkin Ransan suosituin jännärikirjailija. Silmukka tuo esiin uusia puolia pyörryttävän hyvin kirjoittavalta taiturilta. Saman psykologisen paineen voi aistia molemmissa tapauksissa, nyt vielä riipivämpänä kuin Alexissa. Sillä järkyttääkseen lukijaa tarinan ei tarvitse sisältää silpomista. Alexin suoraviivainen brutaalisuus saa haastajaksi jotain entistä pahempaa; lapsen ihan aiheellisen pelon kiinnijäämisestä, syyllisyydestä, häpeästä. Ja miten äitikään kestäisi jos tietäisi...

Hui hurja mikä teos! Silmukka antoi viimeisen kuoliniskun minua pitkään piinanneelle lukujumille, ja sain nauttia taas siitä tunteesta joka tulee, kun kirjailija osaa kunnolla viedä. Kiitos Lemaitre. Taidan rakastaa sinua.


Nuori poliisi ei mennyt heti autoonsa. Hän katseli mietteliäänä ihmisten määrätietoisia elkeitä. Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.


***

Silmukasta on postannut ainakin Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa/Arja.



torstaina, lokakuuta 05, 2017

Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat


KOSMOS 2017, 157s.


Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."






maanantaina, lokakuuta 02, 2017

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland


Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.