torstaina, joulukuuta 01, 2016

Hanna Morre; Tuonen tahto



Osuuskumma 2016, 131s.

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.


Kauhulla jatketaan, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla... Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.

Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta. 

Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?


Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla "huudeilla" asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!


Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.


***

Lisää bloggauksia kirjasta löytyypi täältä.



tiistaina, marraskuuta 29, 2016

Marko Hautala; Käärinliinat


Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

maanantaina, marraskuuta 21, 2016

Anni Nupponen; Kauheat lapset


Osuuskumma 2015, 178s.

"Entä jos se onkin toisin päin? Mörkö vie vanhemmat ja jättää kauheat lapset yksin."


Taannoisilla Kirjamessuilla minuun iski pikkuruinen steampunk-villitys, eikä vähiten siksi, että sain tavata Anni Nupposen kasvotusten. Ja onhan sitä välillä nostettava raihnaiset, kovin kaavoihin kangertuneet koivet mukavuusalueelta, lähdettävä kartoittamaan jotakin uutta. Mistä steampunkissa oikein on kyse? Dystopioihin olen aivan hulluna vaikken ole kovin montaa alan romaania löytänytkään.

Kauheat lapset tyydytti nälkääni varsin mehevästi. Kehittynyt teknologia eräänlaisessa retrodystopiassa pyrkii kaappaamaan vallan tavalliselta ihmiseltä. Rattaita, höyryä, 1800-luvun tyylisiä asuja. Nousen vaunusta ja hengitän syvään. Rautakaupunki tuoksuu höyrykoneilta ja ratasöljyltä, rikkaan naisen parfyymiltä. Minäkin tunsin nuo tuoksut.

Ja ihmiset, ihmiset ovat aina ihmisiä omine ihmissuhdekiemuroineen.

Kirjailija Anni Nupponen tutustuttaa meidät ratasneron äitinsä varjossa kamppailevaan Trilliin. Trill elää Tammilehdossa yhdessä synkroniasairaan Marikin, ja hänen henkilökohtaisen hoitajansa Hannahin kanssa. On myös Kisuli, tuo ylväs ja viisas rataskissa.


Seisahdun Tammilehdon eteiseen. Sen jälkeen, kun tämä on ohi, otan Marikin ja Kisulin mukaani ja lähden. Hannah saa tulla mukaan, jos haluaa. Minun on mentävä, sillä haluan elää eikä tämä nykyinen ole elämää, tämä on jonkin sellaisen odottelua, joka ei ehkä ikinä tule.


Pieni perhe joutuu valtaapitävien silmätikuksi keskellä sisällissotaa. Siitähän Kauheissa lapsissa on kyse; salaisuuksista, vastarintaliikkeistä, ikiaikaisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä.


Romaanin maailma on tällaiselle genretietämättömälle ummikollekin helpoksi tehty. Lyhyt kirja onnistuu piirtämään kokonaisen maailman erittäin kiehtovin kuvin. Teksti soljuu kuin öljytty ratas, nappaa mukaansa turhia aikailematta. Erityisesti loppuratkaisu jäi kutkuttamaan mielikuvistani. Onkohan romaanille tulossa jatkoa, vai jäikö tämä nyt näin?


Mikäli olet aikeissa steampunkkiin tutustua, on iloni suositella tätä teosta.


En voi kertoa minne menen. Se, etten ehkä koskaan enää näe sinua, on ainoa asia, jota kadun. Rakastan sinua, Trill. Rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. En koskaan ajatellut kykeneväni tällaiseen tunteeseen, mutta samaan aikaan ajattelen että muut ihmiset osaavat rakastaa vielä tätäkin enemmän. Tiedän riipaisevan hyvin, etten ole ollut kovinkaan ihmeellinen äiti.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T, Reta Anna Maria ja Krista.



torstaina, marraskuuta 17, 2016

Aris Fioretos; Mary ja Håkan Nesser, Carambole


Uskaltaudun niputtamaan samaan postaukseen kaksi kirjastosta löytynyttä hyvin erilaista romaania, joita yhdistää vain se, että molemmat ovat aivan huippuja. Eri tavoin ne kertovat sitkeydestä valtavan tuskan edessä. Otetaan ensiksi



Mary 2015, suom. Liisa Ryömä ja Teos 2016, 336s.

Aiempi yksinäisyyteni oli kuin erämaa, huumaus, takki täynnä taskuja. Mutta Taivaassa huomaan että ihminen ei saa olla rauhassa edes yksinään. Vaikka vallitsee hiljaisuus, käytävästä kuuluu laahustusta ja seinistä koputusta. Pelon haju on vahvempi kuin ihmisen löyhkä. Lisäksi ajatukset jauhavat, vaikka saisikin tunnin verran nukutuksi ja heti herätessä olisi tosiaan unohtanut missä on. 


Murskattu hedelmä, kuin rikkirevitty kohtu. Unelmat, juuri toteutumaisillaan. Kuin Marylla, nuorella opiskelijatytöllä, joka ikävä kyllä sattuu elämään 1970-luvun sotilasjuntan alaisessa Kreikassa. Mielenosoitusten palaessa yliopistolla, kantaa Mary hymyillen salaisuuttaan. Kun ilta pääsisi pidemmälle, hän kohtaisi rakkaimpansa, Dimosin, joka on Marylle kuin puu. Vakaa, vahva, pisamainen vartalo, jota vasten painautua.

Kohtaaminen jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä Mary vangitaan. Poliosta kärsinyt vartalo ei silloin vielä tiedä, mikä kipu sitä odottaa, mikä julmuus. Kun kidutus alkaa, joutuu Mary tekemään aivan hirvittäviä valintoja. Kenelle olla lojaali? Kuinka pitkälle riittää rakkaus?

Kirjailija Aris Fioretosin romaani on sekä puhutteleva, että järkyttävä. Kielellisesti se edustaa kaunokirjallisuuden parhaimmistoa olematta lainkaan hienosteleva tai liian lyyrinen. Ja silti. Erityisesti loppuratkaisu mykistää lukijan. Takaa sen, ettei romaania unohda varmasti ikinä.


En selviä jollen ota etäisyyttä kipuun, mutta kun viimeinen sana kajahtaa, se ottaa minut valtaansa. Vaikka kaikki olisi levottomuutta, kaikki tuskaa, niin tulevaisuus ei ole ratkennut niin kauan kuin olemme puuta.



Carambole 1999, suom. Saara Villa ja Tammi 2006, 332s. 

Heittelehtiminen mielentilojen välillä. Toisaalta totuttu: hänen koettelemustensa kirkastama - ei erityisen optimistinen mutta silti sitkeä - uskonsa joihinkin lainalaisuuksiin pimeydessä. Kuvioihin. Myönteinen alistuneisuus, vanhan Borkmanin ilmausta lainaten. Toisaalta tämä uusi: täydellisen musta nääntymys. Toki hän oli sitä nuuhkinut monta kertaa aikaisemminkin - varsinkin ammatissaan - mutta koskaan ennen se ei ollut saanut hänestä pitävää otetta.


Ja sitten Håkan Nesser! Pimeän tullen tiedän mikä minut pitää pinnalla: tämä ruotsalainen herra kirjailija, josta uhkaa pian tulla yhtä rakas kuin Henning Mankellista. Jotain samaa miehissä onkin, enkä tarkoita pelkästään heidän saamaansa suosiota tai tuotannon runsautta. Filosofinen lämpö. Draamantaju. Kyky loihtia juonellisesti tajunnan räjäyttäviä tarinoita. Ja huumori, ehdottomasti huumori.

Carambole on teos, jota kannattaa vain ryhtyä lukemaan sen tarkemmin juonesta tietämättä. Mielelläni en siitä muuta kertoisikaan kuin alun; rattijuoppo ajaa teinipojan hengiltä. Tästä seuraa syiden ja sattumusten ketju, jolla on uskomattomat seuraukset. Kyse on valinnoista, aina siitä, kuinka ihminen päättää toimia. Minkä tien hän valitsee.

Romaani on ehdottomasti yksi parhaista dekkareista ikinä. Vaikka kirja on "vanha", suosittelen lämpimästi. Ja oi kuinka onnekas olenkaan, minua kun odottaa vielä ainakin metri kirjailijan teoksia!



- Mieleeni juolahtaa joskus, että selviydyn vielä hengissä tästäkin.


***

Maryn ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso, Mari Saavalainen.

Carambolesta en pikaisen googlauksen perusteella blogiarvioita löytänyt.





tiistaina, marraskuuta 15, 2016

Karin Slaughter; Kahlittu


The Kept Woman 2016, suom. Päivi Paju ja HarperCrime, 495s.


Kymmenenvuotiaana: Dale Harling tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka kävi sotaa hänen ruumiillaan. Kolmekymmentäneljävuotiaana: poliisi, joka vakuutti hänelle, ettei kyse ollut raiskauksesta. Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.


Ja niin on aika jälleen Karin Slaughterin, hänen luomiensa ikirakkaiden hahmojen: Will Trentin ja Sara Lintonin. Jälleen näiden kahden rakkautta koetellaan, tällä kertaa ehkä raaimmalla mahdollisella tavalla. Arvanettekin, kenestä on kysymys. Angie, tuo inhokkimme paljastaa itsestään niin rumia puolia, ettei edes Will jaksa häntä enää puolustella. Ei edes Angie itse, sillä nyt hän joutuu miettimään kerta toisensa jälkeen: olenko minä vaarallinen. Ja toteamaan viimein: minä olen vaarallinen. Kuitenkin Kahlittu on (valitettavasti) juuri Angien tarina. Kieltämättä järkyttävää menneisyyttä kantava jäinen kaunotar osoittaa verkkoja kutoessaan, ihmeiden ihme, myös pieniä inhimillisyyden merkkejä.


"Se ei koskaan mene hänen tajuntaansa, eihän?" Will sanoi. "Se, kuinka hän satuttaa ihmisiä. Millaisia vahinkoja hän aiheuttaa."
"Usko minuun, Will. Elämä pakottaa aina maksamaan luonteenheikkouksista." Amanda hymyili Willille apeasti. "Hän tajuaa sen joka ikinen sekunti."


Rakennustyömaalla Georgian etsivätoimistoa odottaa kaaottinen näky; murhattu poliisi, verta kaikkialla. Narkkarien suosimasta tilasta on tarkoitus rakentaa rikkaiden biletysparatiisi, mutta homma joudutaan pistämään murhatutkimuksen ajaksi jäihin. Tämä ei eräitä tahoja lainkaan miellytä. Kietoutuupa Willin vastikään tutkima raiskaustapaus kierosti juuri näihin tahoihin.

Tutkimuksissa havaitaan pian suurimman osan verestä kuuluneen tuntemattomalle naiselle. Uhri on kuitenkin kadonnut, mikäli lienee enää edes elossa. Naisen henkilöllisyyden selviäminen on Willille kuin paluu takaisin menneisyyden helvettiin.

Vieläkö Sara jaksaa seistä hänen rinnallaan? Kuinka pitkälle venyy Willin lojaalisuus Angieta kohtaan?


Olen hehkuttanut Karin Slaughterin jokaista teosta imelyyden rajojen tuolle puolen. Taas mennään sinne niin että rytisee ja paukkuu. Kirjailija yksinkertaisesti hallitsee trillerit pystypäin kuin kuningatar. Kahlittu on tarina perheväkivallasta, riippuvuuksista, periksiantamattomuudesta. Mutta siinä samalla se on tarina rakkauden voittavasta voimasta. Aivan mahtavaa!


"Olin koukussa Kennyn epävarmuuteen, siihen sisintäni kalvavaan pieneen epäilykseen, joka sai minut miettimään, selviäisinkö ilman häntä. Minä luulin, että voisin korjata hänen sisällään olevan tuskan. Minulta kesti kauan tajuta, että se tuska oli minun sisälläni."



torstaina, marraskuuta 10, 2016

J. M. Ilves; Sorjonen - Nukkekoti


Gummerus 2016, 283s.


Hyvien ihmisten kaupunki. Niin tienvarsitaulussa luki.


Kuten takakansilärpäke kertoo, J. M. Ilves -nimen takaa löytyy kaksi ammattilaiskirjailijaa. Arvailla vain voi ja saa, keitä he mahtavat olla. Ainakin ammattimaisuus sekä tietty kepeys ovat kirjan avainsanoja. Sorjosen korkanneet saavat levätä turvallisissa käsissä. Luvut ovat lyhyitä, sisällöltään takuuvarmaa viihdettä. Sellaista, joka sopii mainiosti paljon lukeville välipalakirjaksi, taikka vielä paremmin heille, jotka eivät vietä jokaista vapaahetkeään nenä tekstissä.

Kari Sorjonen avaa uuden kotimaisen rikossarjan. Se nojaa vahvasti keskusrikospoliisipäähenkilön persoonallisuuden varaan. Miehen seurassa saa aidosti hymähdellä.


Taina katsoi minua kummissaan. Olin juuri ottanut kengät jalastani.
- Ajatus kulkee paremmin sukkasillaan, selitän.


Karin sosiaaliset taidot nostavat lukijan ja muiden kirjan hahmojen kulmakarvoja (tai rypistävät niitä, uuden pomon ollessa kyseessä), ammattillisesti hän taas loistaa. Tosin Sorjonen saa paniikkikohtauksia ruumiiden läheisyydessä.

Ja ruumiita kirja sisältääkin, luonnollisesti, onhan kyseessä sentään dekkari. Sorjonen muuttaa pienen perheensä kanssa pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan. Leppoisa Itä-Suomi vaikuttaa harmittomalta vaihtoehdolta, jos tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Vaimo on toipumassa vakavasta sairaudesta, tytär puolestaan elää hektistä teini-ikää. Rauha jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä pikkukaupungissa tapahtuu kammottavia asioita. Sitä hallitsee salaperäinen Nukkemestari.


Katsoin rannalla makaavaa tyttöä vain hetken, mutta se näköjään riitti. Näky oli kammottava. Paha maailma oli leikkinyt uudella nukellaan, kunnes oli kyllästynyt siihen ja viskannut menemään. Tunne ei ollut uusi. Se valtasi minut aina, kun eteen osui lapsiuhri, Se oli niin käsittämätöntä, luonnonvastaista. Ja ihminen piti itseään luomakunnan kruununa. Ylimielisyyden huippu.


Kyllähän J. M. Ilves melko mukavaa menoa tarjoaakin. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole luvassa, mutta perinteisten ja huumoripitoisten dekkareiden ystäville teos maistuu aivan varmasti. Minua raivostutti suuresti se, kuinka Sorjosen perhe Karia kohteli. Miehellä on puutteensa, lukijan sympatiat hän siitä huolimatta varastaa.

Kirja on startannut myös tv-sarjana.



maanantaina, marraskuuta 07, 2016

Sami Hilvo; Pyhä peto


Tammi 2016, 354s.

Miksi emme itse saaneet päättää hetkeä. jolloin maailma sortui ympärillämme?


Niin, miksi? Mihin asti ihmisen valta ulottuu, kuinka kauas, kuinka lähelle aikana, jolloin ihmisyys murskataan aatteen alle? Kuinka pienen pienet valinnat voivat luoda niin valtaisia seurauksia. Vain yksi lusikallinen kiellettyä keittoa. Vain katse, ja jo sitten hikinen hullaantuminen, rakkaus jolla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia onnistua.


Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.


Ja silti. Poika, kohtaa pojan aivan Varsovan antautumisen kynnyksellä. Kun natsit sitten tulevat, kun ihmishenki muuttuu kauppatavaraksi ja nälkä on tunteista suurin, punnitaan ystävyyden hinta. Tuleeko ihmisistä petoja olosuhteiden ristitulessa vai olemmeko me petoja, aina ja kaikkina aikoina?


Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.


Sami Hilvon Pyhä peto ujuttautui puolihuolimatta lukulistalleni. Pelkäsin sitä ennakkoon vähäsen, tiesin sen sisältävän syvällisiä, mutta rankkoja, aina ajankohtaisia aiheita. Kirjassa toinen maailmansota on todellisuutta, silti sitä tarkastellaan yksilön kannalta. Oikeastaan vain päähenkilön silmin. Miehen, joka ottaa rakastettunsa nimen. Toteuttaa myöhemmässä elämässään haaveet New Yorkista, saa mainetta ja kunniaa. Kuitenkin häntä painaa hirvittävä syyllisyys, musertava taakka, joka on luettavissa lähinnä rivien väleistä.

Pyhä peto ei päästä lukijaa helpolla. Siinä tapahtuu lopulta hyvin vähän, mutta sen tunnepitoisuus suorastaan lamaannuttaa lukijan. Hieno teos raskaamman sarjan kirjallisuuden ystäville!


Jos Mojsze olisi löytänyt minut, olisin huokaissut helpotuksesta ja jättänyt kaiken siltä seisomalta. Se todistakoon, että millään muulla, mitä olin saavuttanut ei ollut arvoa.


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Lukuneuvoja ja Kulttuuri kukoistaa.