maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä


Kaninjägaren 2016, suom. Kari Koski ja Tammi 2017, 577s.

- Minä olen Joona Linna ja olen Ruotsin keskusrikospoliisin NOA:n rikoskomisario.


No niin. Lukujumin raatelema bloggariraukka on täällä kansikuvatytön tavoin vedellyt viimeisiään. Ei nyt sentään aivan yhtä konkreettisesti, kirjallisesti kylläkin. Parin romaanin parissa on junnattu viikkotolkulla ja meinannut (lyhyt) hermo palaa jo koko harrastukseen. Ei maistu. Ei kiinnosta.

Mutta kun näyttämölle astelee Joona Linna, silmät rävähtävät selälleen, sivut kääntyvät ennätysvauhtia, sydän jyskyttää pelosta. Ja riemusta. Kirjat eivät olekaan hylänneet minua! I'm back!


Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to...


Tällaisella lastenlorulla lähestyy tämän kertainen murhaajamme uhrejaan. Kanit yrittävät päästä taivaaseen, mutta joutuvatkin helvettiin. Aivan samalla tavalla käy eläimen raivolla metsästettyjen ihmisraasujen, joita jahtaa harvinaisen kylmähermoinen, ammattimainen spree killer.

Tarina starttaa itse ulkoministerin teloituksesta, jota todistaa väkivallan kohteeksi joutunut prostituoitu. Hämmästyttävää kyllä, murhaaja ei ole lainkaan kiinnostunut silminnäkijästä. Vailla kiirettä hän päättää raa'an työnsä häipyen viimein paikalta. Vain jatkaakseen missiotaan. Sillä lorun kymmenestä kanista on vielä yhdeksän jäljellä...

Tapausta epäillään terrorismiksi, mutta aiemmista osista tuttu Saga on kuitenkin aivan toisilla linjoilla.


- Minä en piru vie anna yhdenkään murhaajan jatkaa vain siksi että se hyödyttää Säpoa, Saga päättää lauseensa.
- Siksi me maksammekin sinun matkasi Kanariansaarille.
- Otan mieluummin niskalaukauksen, Saga vastaa.


Edellisessä osassa vankilaan joutunut Joona Linna on turvallisuuspoliisin ainoa toivo. Joona, tuo suomalainen, hiljainen sankari, jota kohtaan on mahdotonta olla tuntematta sympatioita. Kinkkiset käänteet saavat nyt jopa komisarion varuilleen.

Wau. Mikään ei rentouta paremmin kuin kunnon dekkari. Lars Kepler nimimerkkiä käyttävän ruotsalaisen kirjailijaparin Kaniininmetsästäjässä on kaikki ainekset kohdallaan, eikä ote herpoa edes sen kuuluisan keskivälin kohdalla, jolloin jännäreissä yleensä tempo laskee. Upea lukunautinto, jonka tähden luovuin ilolla yöunistani!



tiistaina, maaliskuuta 14, 2017

Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä


Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.


torstaina, maaliskuuta 09, 2017

Katarina Wennstam; Varjot


Skuggorna 2014, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2017, 443s.

Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi ymmärtää, mitä odotettavissa on, kuinka hirveää se todella on.
Heillä ei tosiaan ole aavistustakaan.
Eikä ollut minullakaan. Sitä luulee olevansa valmistautunut, uskoo että voi opiskella millaista se on. Kunnes näkee veren, ruumiin, ruman kuoleman.


Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Katarina Wennstam seisoo kaikissa kirjoissaan naisten puolella. Jollain tapaa tarinoissa, joko suoraan tai epäsuorasti, taustalla piileskelee aina vahvemman suhde heikompaan. Alistaminen. Väkivalta sen eri muodoissa. Viime vuonna ilmestynyt Kivisydän sulatti aihepiirinsä ja intensiivisyytensä takia sydämeni täysin.

Varjot avaa eteemme uudenlaisen ikkunan. Kostohan on motiivina maailman vanhimpia asioita, mutta entä jos kostaja onkin tällä kertaa joukko naisia jotka toimivat käsittämättömän hallitusti, periaatteella silmä silmästä ja hammas hampaasta? Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.


Kaikki kuolemaan johtava väkivalta vähenee Ruotsissa paitsi väkivalta läheisissä miessuhteissa eläviin naisiiin. Yhä edelleen miehet tappavat joka vuosi kuusitoista naista. Kaikki muut käyrät osoittavat alaspäin, vain se pysyy ennallaan.


Miesten, jotka eivät lyö perheitään, ei tarvitse turvallisuutensa puolesta huolta kantaa. Mutta miehet jotka vihaavat naisia, he ovat Varjojen kohderyhmää. He, jotka eivät ole saaneet tekojensa tähden yhteiskunnalta oikeuden- ja kohtuudenmukaista rangaistusta.

Mutta auttaako kosto kuitenkaan? Kuka on uhri, kuka syyllinen?

Näitä pohdiskelevat aiemmista teoksista tuttu rikostarkastaja Charlotta, ja puolustusasianajaja Shirin.


Ja todella tiukille joutuu myös lukijan moraali Wennstamin tiukassa otteessa. Toisaalta naisten toiminta tuntuu ymmärrettävältä, hyväksyttävältäkin, toisaalta taas väkivaltainen käyttäytyminen ajaa heidät hulluuden partaalle. Sekään ei auta, kuten kosto harvoin tekee.

Valitettavasti sain sellaisen olon Varjojen parissa, että kirjailija unohtaa tekstissään kirjoittavansa romaania. Aihe itsessään on ahdistavan yleinen, eikä siitä voi koskaan puhua liikaa. Fiktiivisenä tarinana kirja toimii yllättävän heikosti. Henkilöitä tupsahtelee lisää joka sivulla, oikeudellisia asioita puidaan kyllästymiseen saakka. Kostajanaisista taas olisin halunnut lukea paljon enemmän. He jäävät... no niin, Varjoiksi.

Kuitenkin kaikki rönsy saa huikeassa loppuratkaisussa merkityksensä.


Se alkaa käydä raskaaksi. Liian raskaaksi.
Hän tuntee itsensä ääriään myöten täydeksi kahvinsuodattimeksi, aivan kuin hän olisi pelkkää läpimärkää, pahanhajuista kahvinporoa. Aivan kuin kaikki se, mitä viime kuukausina on tapahtunut, olisi kulkenut hänen lävitseen, siivilöitynyt kaikeksi mitä he ovat puuhanneet. Mitä he ovat tehneet.
Mutta hän ei ollut oikein ottanut huomioon sitä, että hänellä olisi tällainen olo.







maanantaina, maaliskuuta 06, 2017

Plannerointia






Helou! Olen tässä uudesta harrastuksestani huumaantuneena miettinyt, pitäisikö sitä varten laittaa  jopa rinnakkaisblogi pystyyn. Viisaat ystäväni fb:ssä kuitenkin huomauttivat, että samasta materiaalistahan on kuitenkin kysymys. Paperia kirjat, paperia kalenterit. ;) Joten toistaiseksi näillä mennään, ja saatte nauttia (?) hehkutuksistani myös lukuasioiden vierestä.


Kalenterit.






Kaikki alkoi siitä, kun ystäväni Krista mainitsi fb:ssä (minähän en someriippuvainen ole...) alkaneensa harrastamaan bujoilua. Woot? Mikä juttu tuo on? Googlailin heti ja olin että miekii. Ja sitten löytyi facebookista se aiemmassa bloggauksessani mainittu Kalenterimania, myöhemmin Planner Lovers Finland, ja tälle tädille aukeni ihana rinnakkaismaailma. Sellainen paikka, josta ammentaa positiivisuutta, innostusta, ideoita. Impulsiivisena ihmisinä minun on aina vaara hurahtaa johonkin uuteen, kokeilla hetki, kyllästyä.






Uskoisin kuitenkin pysytteleväni tässä, tämä on nyt minunkin juttuni rakkaiden kirjojen ohella. On niin herkullista paeta arjen harmautta/kiireitä/kriisejä/younameit makkarin työpöydän ääreen, josta löytyy kasoittain tarroja, washi-teippejä, lehdestä leikattuja kuvia, kyniä, niin ja tietysti ne kalenterit. Joita aloittelijana rohmusin kuin päätön kana. Kaikkea oli kokeiltava, kaikki mulle heti nyt, ja sehän tietysti johti erinäisiin ylilyönteihin...






Happy Plannerin myin melko pian eteenpäin. Siirryin TN:iin (Travelers notebook), joka sisältää eri aiheita käsitteleviä vihkoja. Tungin mukaan myös erään liian paksun muistikirjan, josta muodostui sittemmin päiväkirjani. Sitä täyttelen mielialojen mukaan, käyden läpi valmiita kysymyksiä Maaret Kallion Lujasti lempeä teoksen pohjalta. Kirjasta on tulossa myös postaus myöhemmin.

Varsinainen ihastukseni, "pääkalenterini" on kirppisryhmästä ostettu CD (Carpe Diem), sisältönä Nilla Boutiquesta hankitut,suomenkieliset insertit. Ja voi kuinka ihana yhdistelmä tämä onkaan! Bujoilu ei kohdallani oikein toiminut (kokeiltu sitäkin, tietysti), mutta Nillan inserttien kanssa se on mahdollista.






Näiden lisäksi minulle on tulossa pikkuinen Heidi Swappin päiväkalenteri, johon kirjaan ylös joka päivä kolme positiivista asiaa. Niitähän löytyy. Vaikka pitäisi tikulla kaivella... Tahdon nämä kaikki muistoksi tulevaa varten. Aarteita, joita myöhemmin ihailla. Joiden parissa pyöritellä silmiä (mitä ihmettä mä olen tossakin ajatellut), naurahdella, kurtistella kulmia.






Ja joo, koska en ole harrastanut askartelua juuri ikinä, jouduin aloittamaan tuunaustarvikkeiden hankkimisen täysin nollasta. Oli aika, jolloin kotoa ei löytynyt edes yhtä ainoaa toimivaa kuulakärkikynää. Rahaa tähän on luonnollisesti palanut (liikaa) kuten aina uuden harrastuksen aloittamiseen, mutta jonkinlainen rauha tuntuu maaniseen osteluun nyt laskeutuneen.

Tahdon tehdä kalentereistani omannäköisiä. Minun vuoteni, minun elämäni, paperilla. Ihanaa!

Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua näihin aloittelijoille tarkoitettuihin vinkkeihin



Kalenterimania

Planner Lovers Finland.





keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät



Otava 2017, 288s.



Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.


Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.


maanantaina, helmikuuta 27, 2017

Anne Leinonen; Metsän äiti


Atena 2017, 208s.


- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Kevät. Tuo vuodenajoista kaaottisin, mitä tämän bloggaajan mielenliikkeisiin tulee. Yhtäkkiä valon äkillinen lisääntyminen ikään kuin räpsäyttää lampun päälle päähän, joka kuhisee ideoita. Nythän on niin, että kalenterihommat (joista myöhemmin lisää) ovat vieneet minut mennessään, kuten myös joka vuotuinen (niin ikään samoille ajoille ajoittuva) sisustusvimma. Ja kaiken keskellä olen lukenut. Vähemmän tosin, kuin talven pimeän pehmeässä sylissä, mutta lukenut kuitenkin.

Tuoreimpana kirjailija Anne Leinosen rehevän mehevän kannen omaavan teoksen, Metsän äiti. Kuten kannet jo vihjaavat, tarinassa on jotakin pahasti nyrjähtänyttä. Jotakin salaperäistä, uhkaavaa, on päässyt irti. Ja metsä itse, elävänä, hengittävänä olentona kietoo lukijan oksistoonsa.



Kuulostipa tutulta. Kylän siteisiin olin törmännyt lapsesta saakka. Äiti oli hyssyttänyt olemaan puuttumatta tiettyjen ihmisten asioihin. Joku voisi suuttua. Turha minun oli kulkea pitäjällä luullen, ettei kukaan tunnistaisi. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät asiat läpikotaisin, pahimmillaan jopa sukupolvien takaa.


Riina, tuo kylästä aikoinaan maailmalle paennut nuori nainen, on kaiken keskus. Hänen paluunsa lapsuudenmaisemiin ei ole kaikille toivottu tapahtuma, luetaanhan Riina jo ulkopuolisiin. Lähtijöihin, joiden olisi parempi ollut pysyäkin poissa. Vaikka kaikissa kyläyhteisöissä on tietysti omat sisäpiirinsä ja salaisuutensa, lyö Riinan kotikylä normit laudalta äärisynkän menneisyytensä takia. On asioita, paljonkin, joista ei vain puhuta.


Koko kylän historia oli mustempaa mustempi. Kuka tappoi itsensä tai poltti vahingossa talonsa, kuka katosi jäljettömiin, tai joi itsensä talottomaksi. Oli juttuja syrjähypyistä, pariskuntien ristiinnaimisesta ja lasten todellisista isistä.


Tottahan toki Riina alkaa tutkimaan, sekä uuden työnsä, että ihan oman sukunsa takia Vihainperän historiaa. Täti on kysymyksistä kumman vaihtelias, äiti puolestaan leimattu hulluksi jo iät ja ajat sitten. Onko Riina itsekin menettämässä mielenterveytensä? Vai miksi kummalliset valvepainajaiset ovat alkaneet häntä riivata?


Metsän äiti on oudolla tavalla tenhoava teos, jonka alkumetreillä olin ihan "sormi suussa". Mitä häh? Mikä tässä nyt on totta, mikä harhaa. Kun romaani starttasi kunnolla, juonen imun saattoi tuntea sisuskaluissaan. Mytologiaa, häiritsevän pelottava metsä... Sinne vaan kaikki samoilemaan!

Metsä ei ollut enää entisensä.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista, Marika ja Raija

tiistaina, helmikuuta 21, 2017

Eve Hietamies; Hammaskeiju



Otava 2017, 415s.
- Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.


Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain "heitetään susille" pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.


Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.


Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.


- Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?


Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.


Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?


- Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mrs Eriksson.