tiistaina, elokuuta 30, 2016

Sara Blædel; Unohdetut tytöt


De glemte piger 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 323s.

Pimeän pelko kuristi kurkkua voimallisesti. Niin kuin aina, siitä asti kun pienenä oli käsketty sammuttaa valot ja asettua levolle. Muuten hukka perii.
Hukka, hukka, hukka, kumisi päässä rytmikkäästi, eikä hän ennättänyt väistää poskeen sivaltavaa oksaa.


Loogisena jatkumona Tytöille, ainakin nimensä puolesta, luin tanskalaisen dekkarikuningattaren Unohdetut tytöt. Muuta yhteistä näillä kahdella romaanilla ei olekaan. Sara Blædelin kirja edustaa täysiveristä dekkarimeininkiä, jonka myötä ihmisten piittamattomuus nostaa lukijassa pintaan avuttoman raivon.

Louise Rick, kadonneita tapauksia varten perustetun yksikön uusi etsivä, kohtaa työssään hirvittävän näyn; pahoin arpeutunut nainen löydetään metsästä kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan tätä ressukkaa, josta ei ole tehty edes katoamisilmoitusta. Joka tuntuu eläneen kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, yhteiskunnan ulottumattomissa.

Jäljet johtavat vuosia sitten suljettuun vajaamielisille tarkoitettuun laitokseen. Naisen kuolintodistus löytyy, se on kirjoitettu jo kolmekymmentävuotta sitten...


- Kun asia on niin, hän aloitti, - että siellä oli paljon sellaisia lapsia, joiden isät ja äidit eivät pitäneet minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen kun lapsi oli jätetty sinne. Monet eivät tavanneet vanhempiaan enää koskaan, emmekä me välttämättä edes tienneet omaisten nimiä. Heitä sanottiin unohdetuiksi lapsiksi.


Sara Blædel kirjoittaa kliseettömän arkisesti, kiihkotta, mutta silti syvästi eläytyen. Minulla on toisinaan ongelmia naispuolisten etsivien kanssa, etenkin jos he edustavat täydellistä kauneutta ja älyä, mutta sankaristamme Louise Rickistä puuttuu kaikki kiiltokuvamaisuus. Hän kantaa mukanaan nuoruutensa häpeää turhia kuitenkaan draamailematta. Hän on asiallinen, muttei kylmä. Hän on etsivä, johon tutustuisin mieluusti paremmin. Ja sitten, Louisen työpari, ihana Eik... Rentuthan ovat kerrassaan vastustamattomia!

Tässä tulee naispuolinen haastaja toiselle tanskalaiselle dekkaritaiturille, Jussi Adler-Olsenille. Kiitokset Ullalle lukuvinkistä - Unohdetut tytöt tarjosi unohtumattoman lukuelämyksen.



- Tule katsomaan. Tämä sinun pitää nähdä.



lauantaina, elokuuta 27, 2016

Emma Cline; Tytöt


The Girls 2016, suom. Kaijamari Sivill, 2016, 304s.


Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.


Kesä 1969. Hiukset ja mekot hulmuavat, rannekorut välkehtivät tomuisessa auringonvalossa. Evien silmiin tarttuvat Tytöt. He liukuvat halki puiston, silmät raukeina, kyljet toisiaan hipoen. Kuin maanpakoon joutuneet kuninkaalliset. Ympärillään niin luja side, yhteenkuuluvuus, että Evien sisin käpertyy kaipuusta.

Evie, neljätoistavuotias kalifornialainen tietää jo jotain elämän nurjista puolista. Vanhemmat ovat juuri eronneet, äiti lipunut epävarmuuden tilaan omasta naiseudestaan, paras ystävä vaihtanut leiriä. Evie, jota kukaan ei huomaa. Joka on nääntyä tavallisuuden yksitoikkoisiin väreihin.

Ja sitten, yhtäkkiä Suzanne.


Meillä kotona ei osoitettu hellyyttä, ja yllätyin siitä, että joku saattoi koskettaa minua noin vain, että kosketuksen lahja annettiin huolettomasti kuin purukumin pala. Se oli selittämätön siunaus. Suzannen kirpeä hengitys tuntui niskassani kun hän pyyhkäisi hiukseni toiselle sivulle. Kuljetti sormiaan päänahkaani pitkin, teki suoraa jakausta. Jopa finnit hänen leuassaan vivahtivat kauniiseen, kun sisäinen palo antoi niille rusottavan hohteen.


Evie rakastuu silmittömästi mustatukkaiseen tyttöön, pääsee osaksi aivan toisenlaista todellisuutta. Aidompaa. Teräväpiirteisempää. Tytöt asuvat ranchilla suvaitsevan rakkauden kommuunissa. Kuluu paljon pilveä ja LSD:tä, raukeita kitaran säestämiä päiviä, joita hallitsee miltei jumalhahmoksi noussut Russell.


Russelliin kohdistuva ihmettelevä ihailu, sen varmuus. Kadehdin heidän luottamustaan siihen, että joku toinen voisi kursia elämän tyhjät osaset kokoon niin että tuntuisi kuin alapuolella olisi verkko, joka liittäisi jokaisen päivän seuraavaan.


Mutta idylli ei kestä ikuisesti, toisella puolella odottaa täit, vettynyt ruoka, seksuaalinen hyväksikäyttö. Lopulta veriset murhat.


Odotin Emma Clinen Tytöiltä hurjasti, voisi sanoa, että teos on koko kirjakauden Se Juttu minulle. Ja sain silti enemmän. Palasin teini-iän haparoivaan, kauhunsekaiseen tunnelmaan siitä, kelpaanko omana itsenäni? Kuka minä olen sinulle? Niihin tyttömäisiin ajatuksiin ja haaveisiin, joita edes aikuisuus ei voi täysin häivyttää, Aika muuttaa, muuttaako se mitään?


Tytöt on alkukantainen, elinvoimainen osoitus kirjallisuuden mahdista ujuttautua kapeisiin tytönvartaloihin, rakkaudennälän ja kaipuun hillittömään tuskaan, Ihmisen paratiisi on tulla huomatuksi. Nähdyksi omana itsenään.

Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja!


Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.



torstaina, elokuuta 25, 2016

Douglas Preston ja Lincoln Child; Kuoleman naamio


Cemetery Dance 2009, suom. Antti Autio ja Gummerus 2016, 575s. 

Nora veti olkalaukustaan taskulampun, napsautti sen päälle ja osoitti sillä aidan suuntaan...
Toisella puolella ei näkynyt mitään. Metalliverkkoon oli kuitenkin tullut kookas painauma, ja koko aita heilahteli ja natisi siihen kohdistuneen iskun voimasta. Pian natina vaimeni, ja metsään laskeutui jälleen hiljaisuus.

Olento oli tiessään.


"Zombeja, odottaa ulkona..." Sattuneesta syystä tämä Apulannan biisi ei jätä minua rauhaan uusinta Pendergastia ruotiessani. Sillä uudet Penderit on luettava, ilman muuta, vaikka sarjan taso pääsikin hiukan notkahtamaan Tulikiven jälkeen. Muutaman heikohkon esityksen jälkeen Kuoleman naamio lähestyy jälleen alkupuolen suomennosten piinaavatunnelmaista tasoa.

Tällä kertaa murhataan aivan alkulehdillä yksi sarjan päähenkilöistä, toimittajatuttumme William Smithback. Hän on parahiksi juhlistamassa hääpäivää vaimonsa Noran kanssa, kun paikalle rynnii epäsiistin oloinen naapuri. William puukotetaan hengiltä. Nora saa sentään jäädä eloon, mutta huomaa pian kannoillaan hiipivän kalmaisen olennon.

Sillä tämä murhaajanaapuri kuoli jo kymmenen päivää tapahtunutta aiemmin.

Pendergast ja D'Agosta huomaavat pian, että myös Manhattanilla harrastetaan voodoota. Onko tämä salaperäinen, eläimiä uhraava lahko onnistunut herättämään henkiin vainajan - ihan oikeasti? Onko keltaisen lehdistön revittelemiä zombeja olemassa?


"Viitsisitkö vielä muistuttaa minulle, miksi me hiiviskelemme täällä kuin mitkäkin haudanryöstäjät?" D'Agosta kysyi Pendergastilta.
"Siksi, että me olemme haudanryöstäjiä, Vincent hyvä."


Prestonia ja Childia ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta moittia. Tämä amerikkalainen kirjailijapari on jälleen onnistunut loihtimaan kauhunsekaisen dekkarin, jossa kohoaa ikivanhoja, luotaantyötäviä kirkkoholveja, hämähäkinseittisiä katakombeja, kaapuihin pukeutuneita hahmoja. Olen viime aikoina lukenut niin paljon syvemmälle kaivautuvia jännäreitä (Nesser!!), että nyt meno tuntui paikoin liiankin pinnalliselta.

Toisaalta, Kuoleman naamio on jännittävä kuin mikä!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi ja Sonjan lukuhetket.



tiistaina, elokuuta 23, 2016

Ina Westman; Syliin


Kosmos 2016, 208s.

Helvetin ruuhkavuodet, hän ajattelee. Katastrofivuodet nämä ovat, katastrofi.


Luin runsaasti tämän kaltaista äitikirjallisuutta poikieni ollessa pieniä. Tai pieniähän he ovat vielä, mutta eivät aivan pienen pieniä, koska osaavat jo itse nälän yllättäessä tehdä voileipänsä. Ina Westmanin esikoisteosta vastaavaan episodiromaaniin en ole kuitenkaan aiemmin törmännyt.

Syliin on niin kovin kaunis, totuudellinen, raateleva, että se palauttaa liiankin elävästi mieleen hapantuneen maidon tuoksuiset puklurätit, lähes psykoottisen väsymyksen, hädän, kauhun vastuusta. Mitä ihmettä tuli tehtyä? Miten tuollainen pieni rääpäle on voitu uskoa tällaisten amatöörien käsiin?

Ja se muistuttaa tietenkin rakkaudesta, puhtaasta ja rajusta.


Rakkaus on päättymätöntä. silloinkin kun hän luulee, että nyt se loppuu, nyt hän ei enää jaksa ei halua, vielä senkin jälkeen hän lähtee tikittämään heti kun joku vain itkee, aivastaa, oksentaa tai kaatuu riittävästi. Sekunnin murto-osassa hän täyttyy huolesta ja rakkaudesta, raivokkaasta toimintatarmosta eikä hän voi itselleen mitään: hänet on tuomittu rakastamaan ja täyttämään näiden ihmisten pyynnöt tästä ikuisuuteen, loppumattomiin kunnes hän kuolee.


Vaikka Westmanin kirja etenee pätkittäin, näkökulmista tai ajankulusta piittaamatta, löytyy sen ydin osasto neljästäkymmenestäkahdesta, jossa erilaisista raskauteen liittyvistä ongelmista kärsivät odottajat viettävät pitkiäkin aikoja. Kuten tarinamme Iida. Vauvat meinaavat  syntyä liian aikaisin, joka ikisessä raskaudessa. Osa naisista palaa näyttämään pikkuruista kääröään onnellisina voitetusta uhkasta. Osa naisista katoaa hiljaisuuteen, ehkä kotiin, ehkä synnyttämään elävä vauva. Tai kuollut.


Sofian varjo on mun sylissä koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.


Syliin on teos monenlaisista äideistä ja perheistä, yhdistävänä tekijänä se tosiasia, että kaikki ei välttämättä mene oppikirjojen mukaisesti. Äitiydessä, elämässä ylipäätään. Ja ennemmin kuin huomaammekaan, lapset ovat kasvaneet isoiksi, ruuhkavuodet ovat ohitse. Sitä kultaa kalliimpaa omaa aikaa, josta pikkulapsivuosina oli valmis maksamaan mitä tahansa, onkin yllin kyllin.

Aivan loistavan kipeää kerronta, Ina Westman! Minä kiitän yhdestä kesän puhuttelevimmasta lukuelämyksestä.


Kunnes kuolema meidät erottaa, hän ajattelee, sellaista on hänen rakkautensa, voittamatonta, usein uuvuttavaa, aina ehdotonta.


***

Linkkejä muihin arvosteluihin löydät täältä.

tiistaina, elokuuta 16, 2016

Håkan Nesser; Yksinäiset


De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.


Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.



keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Evie Wyld; Kaikki laulavat linnut


All The Birds, Singing 2013, suom. Sari Karhulahti ja Tammi, 285s,


Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.


Näin aloittaa Australian kasvatti Evie Wyld veret seisauttavan tarinansa aavalla, tuulisella saaristolla. Siellä jossain asuu kohtaloa pakeneva nuori nainen, Jake, seuranaan vain Koira ja kymmeniä lampaita. Kärpäsiä. Lintuja. Elämä on asettunut viimein, joten kuten uomisiinsa, kunnes hän löytää lampaitaan tapettuina. Onko raatojen takana eläin vai ihminen, luonnollinen vai yliluonnollinen.

Jakella on painajaismaisten öiden varalle vasara tyynynsä alla. Tällä kertaa kukaan ei astu hänen varpailleen.


Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.


Pitkän, lihaksikkaan naisen elämää keritään auki nurin kurisessa järjestyksessä. Tapahtumia katsotaan sekä tästä hetkestä, että menneestä käsin. Mitä tapahtui, mitä ihmettä Jakelle lopulta tapahtui, kun hän joutuu nyt kantamaan valtavia arpia selässään? Millainen kohtalo kaikkine väkivaltaisine käänteineen ajoi naisen totaaliseen yksinäisyyteen?


Kaikki laulavat linnut on niitä kirjoja, joita ajattelin ihailla vain kaukaa. Jotenkin tämä, tämäkin, lukulistalleni luikahti. Ja miksi ei, kirja vaikutti, kaikkine lampaineen, varsin kutsuvalta. Jo nimi henkii runollista kauneutta. Jäin miettimään mikä pientä kirjakauppaa pyörittävän Wyldin tekstissä on niin maagista, että häntä on muistettu arvostetuilla palkinnoilla.

Romaani sisältää kipua ja kärsimystä, piinaavaa alistamista, runsaasti luontokuvauksia. Ihmisen suhdetta eläimiin siinä vaiheessa, kun omat lajikumppanit ovat osoittaneet raakalaismaiset taipumuksensa. Paljon kätkettyä, rivien väliin jäävää. Paljon verhottua hellyyttä. Jopa toivoa.

Ja tietysti uskomattoman jännittävän tarinan. Kirjan luettuani olin sitä mieltä, että pidin siitä. Vasta nyt, postausta naputellessani alan ymmärtää taikuuden Linnuissa...



"Wouldn't it be nice if were older, then we wouldn't have to wait so long."


***

Muita postauksia löytyy täältä.


lauantaina, elokuuta 06, 2016

Stephen King; Mersumies


Mr. Mercedes 2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi, 463s.

"Eli kyse on lukitun auton arvoituksesta eikä lukitun huoneen arvoituksesta. Hyvät hyssykät, tää onkin vissiin neljän piipun probleemi!"


Stephen Kingin, kirjallisuuden Alice Cooperin esittely tuskin lienee tarpeen. Mutta haluan kertoa teille hänen juuri julkaistusta romaanista, Mersumiehestä. Nimi kirvoitti kavereiden kesken naurun tyrskähdykset, mutta kun King laskee kaasun pohjaan, hymy hyytyy. Hän tekee sen taituroiden ja tyylillä, huumorillakin. Tämä on, kuten kansissa luvataan, ehtaa dekkarikamaa ilman mitään yliluonnollisuuksia. Tämä on menoa.


Hodges empii ja sitten tekstaa: TÄMÄ MIES TEKI SEN.

Empii taas. Sotkee sanan MIES ja kirjoittaa tilalle tikkukirjaimin

PASKIAINEN.


Tarina alkaa sementinharmaana nousevan auringon usvaisessa valossa. Suuri joukko työttömiä jonottaa kaupungin lupaamia työpaikkoja, vaikka kello ei ole vielä mitään. Ja sitten, keskeltä sumua ilmestyy mersu. Mersu, joka ei aio väistää, vaan ajaa armotta ihmisten päälle tehden niin paljon tuhoa, kuin ehtii. Hetkessä kaikki on ohi. Jäljelle jää vain jäätävä paniikki, verta ja ruumiita.

Mutta paikalta paennut murhaaja ei ole saanut kyllikseen. Hän ottaa yhteyttä perinteisen kirjeen muodossa varsin perinteiseltä vaikuttavaan expoliisin, Bill Hodgesiin. Mies on eläkkeelle jäätyään viettänyt päivänsä tuhoten aivojaan iltapäiväohjelmilla, välillä pöydällä odottavaa asetta hipelöiden. Josko päättäisi turhaksi käyneen elämänsä.

Mutta.

Hän ei tiedä jonkun katselleen. Katselevan yhä. Murhaaja tahtoo saada Hodgesin täyden huomion ja pyytää miestä chattamaan kanssaan. Yhtäkkiä Hodges on taas täynnä elämää. Mersumurhaaja, mersumies on saatava kiinni!


"Tietokoneenne ei ole pelkkä uudenlainen televisio. Unohtakaa sellainen. Aina kun käynnistätte tietokoneen, avaatte ikkunan elämäänne. Sikäli kun joku haluaa kurkistaa sisään."


King lupailee kansitekstissä tiukkoja mutkia ja hullua kyytiä. Ja hän pitää minkä lupaa. Tämän paksun kirjan ahmaisi, sitä aivan sananmukaisesti ahmi, muutamassa illassa. Erittäin viihdyttävä trilogian avaus, joka sopii meillekin, jotka hiukan ujostelemme kuninkaan laajan tuotannon edessä.


***


Romaanista ovat nauttineet ainakin Mummo matkalla ja Hemulin kirjahylly.