tiistaina, marraskuuta 21, 2017

Jessica Knoll; Onnentyttö



Luckiest Girl Alive 2015, suom. Päivi Pouttu-Deliére


Yksikin virheliike, niin kaikki näkevät hyvällä maulla tehdyn purkkirusketuksesi läpi sen surkean naikkosen, joka ei edes tajua ojentaa suolaa ja pippuria yhdessä. Olin kuvitellut, että kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana minun ei tarvitsisi enää todistaa kenellekään mitään ja että voisin rentoutua. Mutta ajan myötä tämä kamppailu käy aina vain verisemmäksi.


Tässä tulee Ani, hän on meidän Onnentyttömme, hän on tuo nälkiintynyt kaunotar viimeisen päälle harkitussa lookissa, sormessaan talismaanin tavoin kimalteleva kihlasormus. Hänellä on ura naistenlehdessä jota lukevat kaikki, hänellä on unelmien sulhanen jonka kautta Ani voisi päästä vihdoin oikein "vanhan rahan" sukuun. Kun vain saisi häät hoidettua kunnialla pois alta. Kun vain saisi pidettyä päänsä ylväästi pystyssä, kivun kateissa, syvälle haudatun menneisyyden siellä minne se kuuluu. Hautausmaalla. Kun vain saisi nukuttua.


Kyyneleet, joita estin valumasta silmistäni, löysivät vaihtoehtoisen kulkureitin kurkustani ja liukenivat ohueksi, suolaiseksi litkuksi, joka jätti kurkkuuni vereslihaisen ja palaneen tunteen bileitä seuraavina kiduttavina päivinä. Kun se vihdoin hävisi, se, mitä jäi jäljelle, tuntui vielä paljon pahemmalta.



Ani ei ole aina ollut näin täydellisen taktikoiva, kylmän manipuloiva, ei, elämä on sellaisen hänestä muovannut. Oli aika, TifAni Fanellen. Nuori TifAni kävi rikkaiden perheiden nuorten koulua, aloitti sen teini-iän epävarmalla intohimolla. Nyt hänen täytyisi päästä piireihin, valloittaa ne koulun suosituimmat omalla persoonallaan. Välttää tulematta syödyksi elävältä.

Sillä nuorten maailma on armottoman rujo.

Alkuun Anista on lähes mahdotonta pitää. Hänen muovikuorensa tukkii lukijan varovaiset lähestymisyritykset. Kaikki Anissa on niin feikkiä, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mutta kun newyorkilaisnainen saa kutsun osallistua menneisyyden traumaattista tapahtuvaa koskevaan dokumenttiin, alkaa glamourpinta naarmuttua. Anista kuoriutuu ihminen. Nainen, jolle on tehty hirvittäviä asioita.


Osallistun tämän viikon postauksillani Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Mielenterveysviikon haasteeseen. Teos liittyy aiheeseen ytimensä puolesta sillä trauma on aina trauma. Kuitenkin Jessica Knollin esikoisteos edustaa pääasiassa viihdettä. Erittäin kipakkaa, älykästä ja äärettömän koukuttavaa sellaista. Tässä on psykologinen trilleri parhaimmillaan.



 Olin niin iloinen, että kesä oli ohi. Inhosin kesää, olin aina inhonnut. Se voi vaikuttaa oudolta, kun ottaa huomioon, millaisia muistoja minulla on syksyltä, mutta värähdän aina ilosta tuntiessani ilmassa ensimmäiset merkit syksystä ja nähdessäni lehtien alkavan kellastua. Syksy tulee aina olemaan minulle uusi mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.






sunnuntaina, marraskuuta 19, 2017

Ensi vuonnakin luetaan



Hei,

tähän aikaan vuodesta sitä iloitsee sekä tulevasta joulusta, että kustantamoiden juuri ilmestyneistä katalogeista. Vielä odotellaan esim. Gummerusta, mutta suurin osa taitaa olla tässä. Mukaan mahtuu vanhoja tuttuja, sekä kiehtovalta vaikuttavia uutuusteoksia. Miten näitä malttaa edes odottaa?! Valmistaudun jo henkisesti posteljooniparan armottomaan stalkkailuun... Tältä näyttää minun listani.






Otava


Essi Tammimaa: Isän kädestä

Kati Hiekkapelto: Hiillos

Anne Swärd: Vera

Lina Bengts Dotter: Annabelle

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Shari Lapena: Vieras talossa

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö

K. K. Alongi: Pakenijat





Minerva


Pierre Lemaitre: Verihäät

Anna Ekberg: Salattu nainen





Tammi


Stephen King: Viimeinen vartio

J. S. Monroe: Löydä minut

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Ninni Schulman: Poika joka ei itke





WSOY


Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät

Jens Henrik Jensen: Oxen - hirtetyt koirat

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä







Bazar


Susanne Jansson: Uhrisuo

Fiona Barton: Leski







Like


Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Michael Katz Krefeld: Sopimus

Samantha Schweblin: Houreuni



Psykologisten trillereiden suurkuluttajana koen itseni hemmotelluksi. Kiinnitetään turvavyöt ja valmistaudutaan kevään vieteltäväksi!







torstaina, marraskuuta 16, 2017

Naisenergiaa kirjastosta



Kulunut vuosi, kuten vuosilla nykyään tapana on, on kulunut tiiviisti arvostelukappaleiden parissa. Hyvin vähän nykyään lainaan kirjoja itselleni kirjastosta. Lasten takia siellä onneksi tulee tiheäänkin vierailtua. Mutta näin loppuvuodesta, kun pahin suma on viimein selätetty, riittää aikaa myös mielenkiintoa kutkuttaneille romaaneille, jotka eivät aivan kuumimmalle listalleni päässeet. Tässä tulevat kaksi timanttista naiskirjailijaa hyvinkin erilaisine aiheineen, mutta silti samankaltaista tunnelmaa huokuen.



Blå villan 2017, suom.Ulla Lempinen 2017, 247s.

Eva Frantz; Sininen huvila


"Becca, iloitsetko siitä, että on näin kaunis yö? Niinhän tarina tulee myöhemmin kuulumaan. Yö oli kaunis, kun Becca kuoli. Ystävällisin terveisin, Forneus."


Vaikka kirjablogit ja lifestyleblogit ovat tyylillisesti kaukana toisistaan kuin... itä lännestä, kommenttikenttiin satelevat tappouhkaukset kuulostavat aika hurjilta. Becca Stenlundin pitämä suursuosioon bongahtanut blogi Sininen huvila kertoo niin täydellisestä elämästä, että se on saanut sekä lukijat, että markkinoijat polvilleen. Menestyksellä on tietysti kääntöpuolensa.

Tarina alkaa nuoresta pariskunnasta, joka palaa bileistä kotiin miten kuten ajokuntoisina. Äkkiä valokiila osuu pieneen pyjamapukuiseen poikaan. Käy ilmi, että pojan äiti makaa kotona täydellisellä lautalattialla, jota tahrii nyt veri. Beccan uhkaaja on käynyt sanoista tekoihin.

Sillä välin kun kuuluisa bloggaaja makaa koomassa sairaalassa, tarttuu poliisi Anna Glad toimeen. Ajan henkeen sopien rikosta ratkotaan verkossa, mutta myös itse kartano kantaa synkkää salaisuutta.

Espoossa asuva kirjailija Eva Frantz taitaa ennen kaikkea rennon, mutta silti uhkaavan tunnelman, samoin ihailin hänen viljelemiä herkullisia yksityiskohtia. Pieni suuri, ehdottoman uniikki tarina. Näin Sinisen kartanon silmissäni ja täytyy myöntää, että pidin näkemästäni.


Se ei saa olla totta! Kiltti Becca kirjoita! :(
Mitä on tapahtunut? Tietääkö kukaan mitään?
RIP Becca Stenlund. You where 2 good 4 this shitty world.




The Crossing Places 2009, suom.Anna Lönnroth ja Tammi 2017, 305s.

Elly Griffiths; Risteyskohdat


Hänen elämänsä tuntuu muuttuneen pimeäksi ja synkäksi, juuri sellaiseksi elokuvaksi, joiden katselemista hän välttää iltamyöhään. Milloin se tapahtui? 


Englantilainen kirjailija Elly Griffiths on houkutellut minua seireenimäisesti koko vuoden. Mutta voih. Älkää käsittäkö väärin. Risteyskohdat on maagisen persoonallinen jännitysromaani, johon oikeassa saumassa olisin saattanut päätä pahkaa rakastua. Kävi kuitenkin niin epäreilusti Ellyä kohtaan, että luin hänen kirjansa vielä Henkien labyrintin jälkimainingeissa, ja silloin mikä tahansa teksti olisi tuntunut valjulta.

Marskimaille sijoittuva tarina arkeologi Ruth Gallowaysta, tuosta kilojensa kanssa kamppailevasta ihanan inhmillisestä persoonasta, on oikeastaan karmaiseva. Muinaisia paalukehiä, luita, kadonneita tyttöjä, lapsiuhreja sekä tasangoilla aavemaisena puurona hiipivä usva... Sekä tietysti maskuliininen rikoskomisario Harry Nelson, joka järisyttää Ruthin arjen sijoiltaan sinä kohtalokkaana päivänä, kun ilmestyy hänen työhuoneeseensa.

Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa tuntuu voittaneen monen suomalaisen lukijan sydämet puolelleen. En ihmettele. Vaikka Griffiths käsittelee rumia aiheita, tekee hän sen helposti lähestyttävällä, kepeähköllä tyylillä. Jälleen hehkutan tunnelmaa! Sitä näissä molemmissa romaaneissa riittää.


"Ajattele tämän rannan uponnutta metsää, hautautuneita puita jalkojemme alla. Meissä on syvällä sisimmässämme jotain, joka pelkää kaikkea haudattua, kaikkea sellaista, jota emme voi nähdä."


Naisenergialla jatketaan!


perjantaina, marraskuuta 10, 2017

Carlos Ruiz Zafón; Henkien labyrintti



El laberinto de los espíritus 2016, suom. Antero Tiittula ja Otava 2017, 956s.


Barcelona, kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi...



Terveisiä Barcelonasta! Kuluneen viikon olen seikkaillut sen utuisen mystisillä kaduilla, jahdannut maskia kantavia aaveita, punannut huuleni karmiinilla mutta piilotellut mukanani pistoolia. Olen ollut Alicia Gris. Olen ollut Daniel Sempere. Olen ollut Fermín. Olen lukenut Unohdettujen kirjojen hautausmaan viimeisen osan kyynelten sekaisella sielunpalolla, liki tuhat sivua liian lujaa silmien ohi soljuen. En olisi halunnut hyvästellä ystäviäni. En olisi halunnut paeta labyrintistä.


Kyse ei ole itse tarinasta, kuten sarjan The Kirjailijoiden Kirjailija Julián Carax sanoo, kyse on siitä, kuinka se kerrotaan. Carax lieneekin Barcelonassa syntyneen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin alter ego. Hän kirjoittaa vedoten sisimmässämme piileskelevään lapseen, siihen, joka haluaa nähdä arjen kyllästämän pinnan alla värisevän satumaailman.

Henkien labyrintti on niin henkeäsalpaavan voimallinen lukuelämys, etten oikein osaa kokemaani sanoiksi pukea. Se on itseironisen melodramaattinen ja samalla röyhkeän nerokas. Zafónin rytmi vie vaivatta, sanalliselle ilotulitukselle on vain antauduttava.


Sinä vuonna kun Alicia Gris tuli Madridiin, hänen mentorinsa ja nukkemestarinsa Leandro Montalvo opetti hänelle, että jos haluaa säilyttää järkensä, on huolehdittava siitä, että maailmassa on paikka, johon voi ja haluaa kadota. Tuo paikka, viimeinen pakosija, on pieni sielun lisäke, ja silloin kun maailma kariutuu absurdiin komediaansa, voi aina paeta sinne ja hukata avaimen.



Semperen perheen kirjakauppa sijaitsee jälleen labyrintin ytimessä, mutta tie sinne on petollisen mutkainen. Muistamme Daniel Semperen pienenä, äitinsä menettäneenä poikana Tuulen varjo -romaanista, mutta nyt hän on itse tullut isäksi. Perhettä lähestyy sodassa pahoin loukaantunut yön kuningatar, Alicia Gris. Jatkuvat kivut eivät estä kissamaista kaunotarta toimimasta 50-luvun lopun Barcelonassa, kaupungissa jonka kaduilla vaeltelee levottomia henkiä. Hänen tehtävänsä on selvittää mihin katosi Valls, tuo vihattu ministeri joka ei ikinä ole epäillyt vuodattaa viatonta verta

Henkien labyrintti on voimakkaiden naisten tarina. Taustalle jääväksi päähenkilöksi nousee Danielin murhattu äiti Isabella. On aika kuulla totuus tuosta mystisen kauniista naisesta, paljastaa viimein hänen hirmuinen salaisuutensa... Unohtamatta tietenkään romaanikirjailijoita, noita sieluraasuja, joita edes helvetti ei ota vastaan.



... sekä toiveella, jota jokainen tarinoiden tekijä kantaa sisimmässään: että lukija olisi avannut sydämensä jollekulle hänen paperiluomuksistaan ja antanut jotakin itsestään tehdäkseen siitä kuolemattoman, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. (Carax)



Voi kyllä, jo kirjasarja itsessään on kuolematon. Esiripun laskeuduttua joudun hurjan tunnemyrskyn valtaan. Tunne riipii kaihon sekaista riemua; voin palata Sempereiden pariin aina uudelleen! Astua labyrinttiin mistä osasta tahansa, vain nauttiakseni suuresta rakkaudestani; kirjallisuudesta.


***


Näin ovat tehneet ainakin Mummo matkalla, Kirja vieköön, Kirjaluotsi,



sunnuntaina, marraskuuta 05, 2017

E. O. Chirovici; Peilien kirja


The Book of Mirrors 2017, suom. Inka Parpola ja Otava 2017, 264s. (ennakkokappale)


Matkalla lentokentälle muistin Flynnin kirjan nimen ja vääristävien peilien labyrintin, jollaisia tivoleissa aina oli lapsuudessani - kaikki, mitä sellaisen sisällä näki, oli samaan aikaan sekä totta että valhetta.


No niin. Tässä viimein lupaamani välipalakirja, joka "terminä" tuottaa helposti turhan negatiivisia mielleyhtymiä. Jotakin kevyttä, jotakin aivotonta napattavaa niiden kunnon lukukokemusten välille. Itse käytän nimitystä lyhyistä teoksista ja voivathan ne sisällöltään myös kevyttä olla, ollenkaan sen sortin kirjallisuutta väheksymättä. 

Peilien kirjan ollessa kyseessä ensimmäiseksi nousee kuitenkin sana älykkyys. Ja heti perään muistaminen. Tästä on karsittu pois kaikki epäoleellinen, tämä on sirpaleen terävä alusta loppuun saakka.


Kirjallisuusagentti Peter Katz löytää jo muun paperisälän alle hautautumassa olevan käsikirjoituksen, josta ammatti-ihmisenä aistii kaikki best-sellerin ainekset. Teksti käsittelee rouhevan mukaansatempaavasti ratkaisemattomaksi jäänyttä murhaa. 1980-luvulla Princetonin yliopiston psykologian professori Joseph Wieder löydettiin kotoaan kuolleena. Tapaus ei koskaan ratkennut, vaikka juuri muistia omalaatuisin keinoin tutkivan Wiederin ympärillä melkoinen huhumylly pyörikin.

Mutta Katzilla on pahanlaatuinen ongelma. Käsikirjoitus, jossa luvataan paljastaa, mitä tuona kohtalonyönä oikeasti tapahtui, päättyy kesken. Katz ottaa tietysti yhteyttä kirjailijaan, Richard Flynniin, vain kuullakseen hänen avovaimoltaan miehen juuri kuolleen. Se siitä sitten?

Onneksi Katz ei niin helpolla luovuta. Hän palkkaa toimittajaystävänsä selvittämään vanhaa mysteeriä. Peililabyrintin tavoin totuus näyttäytyy joka kulmasta katsottuna erilaiselta, se houkuttelee, hämää, hämmentää. Kuinka löytää murhaaja ristiriitaisten muistikuvien alati vaihtuvista versioista?


Yritin johdonmukaistaa henkilöhahmoja, jotka olin tutkimukseni myötä ruopannut menneisyydestä, mutta ne olivat pelkkiä ääriviivattomia varjoja lepattamassa tarinassa, jonka alkua, loppua ja merkitystä en kyennyt selvittämään. Edessäni oli palapeli, mutta yksikään pala ei sopinut toisiinsa.



Romanialaissyntyisen kirjailijan E. O. Chirovicin Peilien kirja houkuttaa katsomaan pintaa syvemmälle. Muistiin liittyvät aiheet kiinnostavat aina, varsinkin kun tarina soljuu eteenpäin näin helposti lähestyttävän ryhdikkäänä. Tyylillisesti kirjaa voisin suositella erityisesti nostalgisten arvoitusdekkareiden ystäville. Hämäännytään yhdessä!



"... Muistimme ei ole videokamera, joka tallentaa kaiken linssin eteen osuneen, Richard, vaan pikemminkin kuin käsikirjoittaja-ohjaaja, joka valmistaa omat elokuvansa todellisuuden katkelmista."


***

Kirjaa on luettu ihailtavissa määrin, tässä muutama postaus:
Tuijata,
Kirja vieköön,
Luetut.net,
Kulttuuri kukoistaa.








tiistaina, lokakuuta 31, 2017

Karin Slaughter; Hyvä tytär


The Good Daughter 2017, suom. Virpi Kuusela ja HarperCrime 2017, 556s.


Hän oksensi. Sappi roiskui maahan ja siitä takaisin, hänen kasvoilleen. Hän olisi halunnut käydä pitkäkseen, sulkea silmänsä, nukahtaa ja herätä viikon kuluttua, kun kaikki olisi ohi.
Sam.
Haudassa.
Luoti päässä.
Gamma.
Keittiössä.
Kirkkaanvalkoista luuta.


Minun on pitänyt jo pitkään blogata eräs kirja, erittäin herkullinen välipala, jonka nappasin tässä muinoin. Mutta aina vain tulen lukeneeksi jotain parempaa. Jotain, joka jää polttelemaan sisimpääni siinä määrin, ettei muuta keinoa ole, kuin purkaa ajatuskaaos tänne. En voi Charlotten, Charlien, tavoin lukita asioita, hänen tapauksessaan vaaralllisia sellaisia, laatikkoon ja unohtaa hyllylle. Totuus on joskus järkyttävämpi kuin räikeinkään valhe.


Toivo on höyhenpukuinen.



Oikeastaan kirjailija Karin Slaugterin, jolle olen jo kyllästymiseen saakka vannonut ikuista rakkautta, uusin romaani kertoo tuosta laatikosta. Se on tarina erään perheen raadollisesta hajoamisesta ja sirpaleiden, joita elämäksikin kutsutaan, kokoamisesta jonkinlaiseen kuosiin. Sillä yritettävä on, pärjätä. Olla hyvä tytär.

Kaikki alkaa katastrofista, joka johtaa vielä suurempaan. Quinnien punatiilitalo on poltettu maan tasalle, kiitos isukki Rustyn, joka puolustaa työkseen kaikkein vähäosaisimpia. Perhe on muuttanut, sisarusten Samanthan ja Charlotten kauhuksi maalle, rähjäiseen omakotitaloon. Jäljellä on kuitenkin juoksuharrastus, perhe, hetken. Siihen saakka, kunnes oveen koputtaa naamioitunut mieskaksikko.

Gamma, tuo kaunis ja kohtuuttoman älykäs nainen ammutaan keittiössä. Murrosikäiset tytöt pakotetaan aseella uhaten ulos pimeyteen. Kuuluu laukas, hiekan rahina avoimella haudalla. Juokse, juokse, juokse...


Sen pitkän, kyyneleisen yön jälkeen hän oli pakottanut itsensä lakkaamaan nukkumasta myöhään ja harjaamaan hampaansa ainakin kaksi kertaa päivässä ja käymään suihkussa säännöllisesti ja tekemään kaikkea sellaista, mikä todisti maailmalle hänen olevan toimiva ihminen. Hän oli tiennyt kokemuksesta, että heti jos unohtaisi olla varuillaan, maailma romahtaisi kaukaiseen, mutta tuttuun kuiluun.


Kun tapahtumista on tullut kuluneeksi jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta, niin ikään asianajajana työskentelevä Charlie joutuu kuin sattuman oikusta keskelle kouluampumistapausta. Hetkessä mennyt ja nykyisyys lyövät kättä niin että veri ja luunsirpaleet, jälleen, lentävät.


Hyvä tytär on tietysti slaughterimainen jännitysromaani, mutta samalla äärettömän puhutteleva perhedraama. Takakansi vannottaa vahvoja tunteita. Mitään muuta en kirjailijalta odottaisikaan, ja silti, silti, hän onnistuu aina yllättämään. Minun oli varastettava päivä täysin omaa aikaa, jotta sain paneuduttua tekstiin kunnolla. "Kumpi on tärkeämpää, olla aina oikeassa vai olla onnellinen?" 

Hyvä tytär kuuluu ehdottomasti kirjailijan kärkikaartiin!

 


"... Kuvittele minut etsimässä iloa hammasta purren - ja täysissä aseissa, sillä se on erittäin vaarallinen tehtävä."

Flannery O'Connor



perjantaina, lokakuuta 27, 2017

Arttu Tuominen; Silmitön



Myllylahti 2017, 424s.


"Ei sellaista voi selittää. Isäni ehkä osaisi laittaa sen sanoiksi. Hän oli parempi sellaisessa. Miten muka voi selittää että meri, jonka on aina tuntenut ja joka on tuonut leivän pöytään, on yhtäkkiä muuttunut myrkyksi? Kun yhtäkkiä kaikki sanovat, ettei kalaa saa syödä, että se tappaa."


Silmät ovat sielunpeili. Ne voivat nähdä liikaa, toisaalta ne voivat katsoa aivan väärään suuntaan. Ne voidaan kaivertaa irti. Liian suuret tunteet voivat myös ihmisen sokaista. Silmitön viha.


Kaikki alkaa kesän 1977 silmättömistä silakoista. Tuo aikanaan paljonkin palstatilaa mediassa niittänyt tapaus on vaarassa toistua jälleen. Näin pelkäävät ainakin paikalliset kalastajat sekä ympäristöaktivistit. Kyllähän alkavaa merisoran ruoppaushanketta vastustettiin rajustikin, mutta sieltä alus kúitenkin Porin edustalle lipuu, varsinainen merihirviö, ja ihan lupien kanssa.

Samoja aikoja, niin ikään merestä, löytyy ruumis vailla silmiä. Kalat eivät ole tuhojaan ehtineet tehdä, ei, murhaaja on ensin ampunut uhrinsa, ja sen jälkeen kaivertanut häneltä silmät irti. Toivottavasti tässä järjestyksessä, tuumivat tutkimuksen harteilleen saaneet poliisit.

Silmät ovat siis kaiken avain, mutta muutoin palapelin palaset tuntuvat karkailevan käsistä. Jälleen Labyrintti -sarjan aiemmista osista tutut poliisit joutuvat turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (ihanan) Janne Rautakorven apuun. Rikkinäinen Rautakorpi on ehdottomasti sarjan sydän ja aivot, vaikka huomaan kiintyneeni (melkein) koko kaartiin. Hän puolestaan haluaa työparikseen viimeisen kuviteltavissa olevan henkilön. Greenpeace-aktivisti Venla toki tietää aiheesta yhtä ja toista, onhan hän omistanut asialle koko elämänsä. Mutta suostuuko median tunnetuksi tekemä, venäläisestä vankilasta vapautunut Venla avustamaan "vastapuolta"?



Äkkiä hän tajusi olevansa niin yksin kuin ihminen vain voi olla. Hän seisoi sillalla sumun keskellä vapaana, mutta silti hän tunsi olevansa enemmän vanki kuin koskaan Murmanskissa. Vankila oli hän, hän oli muurit. 




Sarja vilauttelee tutkijoiden elämiä niin realistisen tuntoisesti, että lukiessa jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Salaisuuksien verhoa raotetaan sopivissa määrin, jättäen kuitenkin sijaa seuraavalle osalle. Ihmismieli, tuo trillereiden varsinainen lähde...


Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos? Lukiessa sain useita mielleyhtymiä suuresti rakastamaani kirjailijaan, itseensä Henning Mankelliin. Ja loppuratkaisu, ah, kuinka maltan odottaa...  Seuravaa osa tulee taatusti lyömään edeltäjänsä laudalta!
  


Jokainen hetki, jokainen hengitetty minuutti oli elämää.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Luetut.net, Amma, Jonna, Kirjan vuoksi, Elegia.