torstaina, tammikuuta 18, 2018

Elena Ferrante; Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät



Storia di chi fugge e di chi resta 2013, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2018, 447s.



Minä tiedän - ajatus kuului äänettömänä hänen päässään - minä tiedän, millaista on elää yltäkylläisyydessä ja haluta kaikille hyvää, sinä et pysty edes kuvittelemaan, mitä todellinen köyhyys merkitsee.



Napoli -sarja on edennyt kolmanteen osaan - luin sen loppuun viime yönä ja olen hämmentynyt, olen hengästynyt, päätäni on ravistellut tunteiden tsunami. Tutuksi tulleen betonisen kotikorttelin hiekkaan seikoittuu nyt verta, luokkataistelut räjähtävät käsiin siinä missä Elenan ja Lilan omat elämät eriävät tällä kertaa kuin toisensa ikuisesti kadottaen. 

Siinä missä Elenan esikoisteos niittää suosiotaan myös maailmalla, ponnistelee Lila tehtaalla yhä sietämättömimmiksi käyvissä olosuhteissa. Eletään vuotta 1970, suurta muutosten aikaa. Elena menee "rikkaisiin naimisiin" ja pääsee vihdoin opettelemaan sivistyneistön käytöstä aivan uudenlaisissa piireissä. Tietysti myöhemmin syntyy lapsia, tietysti avioliiton pimeät puolet valkenevat naiselle kasvavien varjojen lailla. 


Olimme syntyneet samaan ympäristöön ja jättäneet sen onnistuneesti taaksemme. Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja? 



Mutta Lila. Tuo raivostuttava jästipää, tuo taitavasti sisimpänsä salaava, jäätävän kova nainen elää seksittömässä avoliitossa lapsuutensa aikaisensa ystävän kanssa. Hän kasvattaa poikaansa ajautuen kuin virran viemänänä edistämään pian nousevaa kapinaa... Sillä ongelmat seuraavat Lilaa, vaikko hän niitä? Tiedämme naisesta vain kuulopuheiden kautta, Elenan äänen värittämänä, itse hän ei tahdo itsestään numeroa tehdä. Ja tekee silti.


"Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha."


Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät tulee voimalla kohti. Elena Ferranten kerronnan lahjat ovat käsittämättömän upeat. Tämä reilu 400 sivuinen kirja hulahtaa ohi kuin vettä vain, jättäen miellyttävän odotuksen tunteen. Vielä viimeinen osa tulossa ja sitten tiedämme, sitten viimein tiedämme kuinka näiden kahden, toisiinsa näkymättömin sitein sidotun naisen käy! Vaikka kirja käsittelee naiseuden aina ajankohtaisia kipukohtia, vihan ja rakkauden liitossa narisevaa ystävyyttä jossa kilpailuhenki ei laannu ikävuosienkaan myötä, osaa kirjailija ennen kaikkea viihdyttää. Uskotte varmasti kuka jättää lavasteissa vaanimisen ja saapuu jälleen näyttämölle? Tai paremminkin, ketkä...



Kävin ulkona joka päivä säällä kuin säällä, jotta tyttäreni saisivat raitista ilmaa ja aurinkoa. En koskaan lähtenyt kotoa ilman kirjaa. Luin aina kuin mahdollista, se oli tapa joka oli pysynyt, vaikka kunnianhimo oman maailmani luomisesta tuntui haihtuneen.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.





maanantaina, tammikuuta 15, 2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun



Säg att du är min 2017, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld, Like 2018, 408s. (ennakkokappale)


"Tyttäreni katosi kun olin vuoden vanha", kerron. "Minulle sanottiin, että hänen on täytynyt hukkua, mutta tiesin, että hän oli yhä elossa. Ja nyt olen tavannut hänet uudelleen. Se on vaikeampaa kuin olin ajatellut. Vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen elämässäni kokenut, lukuun ottamatta hänen katoamistaan." (Stella)



Hui hurja! Sain yhden kevään odotetuimmista teoksista ennakkokappaleena jo ennen joulua, ja vaikka kirja on arvosteluvapaa vasta tänään, en malttanut olla starttaamatta lukemista välittömästi. Valitettavasti bloggausintoni on ollut... sitä sun tätä, mutta nyt kun ruotsalaisen kirjailijan Elisabeth Nörebäckin esikoista taas selailen, palaa tunnelma elävänä mieleeni. Tunteet. Niitä kirja suorastaan tulvii.

Koska tottahan lapsen, varsinkin vauvan katoaminen vie äidin kuin äidin mielenterveyden äärilaidoille.

Ja entä sitten, kun oletkin varma siitä että edessäsi istuva nuori nainen on kaksikymmentävuotta sitten kadonnut tyttäresi? Näin käy Stellalle, psykoterapeutille ja hyvin tavallisen oloiselle naiselle, jonka menneisyydessä sykkii kuitenkin parantumaton haava. Hänellä on nyt uusi perhe, on aviomies ja teini-ikää hipova Milo-poika. Silti jokin alkaa kasvaa Stellassa. Onko se äidin kykyä tunnistaa kadonnut lapsensa näin pitkän ajan perästä? Vai horjuuko Stella kohti hulluuden rajamaita? Ainakin hänen käytöksensä Isabelle -nimistä potilasta kohtaan luisuu pakkomielteen puolelle.


Olen iloinen ettei kukaan näe minua. Ettei kukaan minun lisäkseni tiedä, mitä puuhaan. Tältäkö stalkkerista tuntuu? Ilmeisesti. Häpeä tuntuu hauenleuoilta vatsassa. Kykenettömyys lopettaa, estää itseään. Huuma, kun ylittää rajan, jonka on järjellä vetänyt itselleen, tekee lopettamisesta entistä mahdottomampaa. (Stella)



Lapsen katoamisesta kertovia tarinoita tulee nyt tulvimalla ja mikäs siinä, aihe saa varmasti ainakin äiti-ihmisten sydämet syrjälleen. Kuten aiemmin mainitsin, Sano että olet minun on hyvin tunnepitoinen kertomus, jossa sekä Stellan, että Isabellan näkökulmia toimivasti vaihdellaan. Juoni on oikeastaan itsestään selvä - ja tämä tosiasia ei pilaa lukuelämystä laisinkaan. Ei myöskään aavistuksen höttöinen ote, joka varmasti häviä kirjailijan seuraavan teoksen myötä, sillä tottahan hänestä kuulemme, toivottavasti jo pian, lisää!

Luin Norebäckin yhdessä illassa ja nautin joka hetkestä.



En ole ikinä pitänyt talon tunnelmasta, mutta nyt se tuntuu minusta suorastaan uhkaavalta: tämä talo elää, se näkee minut. Se vain odottaa, että kompastun ja satutan itseni, viillän itseäni veitsellä tai tulen vakavasti sairaaksi. Täällä on jokin näkymätön voima, paha varjo-olento, joka haluaa satuttaa minua. (Isabelle)





maanantaina, tammikuuta 08, 2018

Kalle Lähde; Loppuluisu


Otava 2018, 205s.


Nyt olisi ajateltava ääneen. Pääni sisälle ei mahdu enää kysymys, joka on vaivannut minua pitkään:
"Mitä vittua sulle on tapahtunut?"
Vastaus tulee välittömästi, en ole varma sanooko joku sen ääneen:
"Kuole senkin hullu kusipää!"
Painan molemmin käsin korviani, hulluudelle ei olisi nyt sijaa. Minun olisi juotava pääni selväksi.


Happotestistä tutun Joonatanin elämä on nyt kääntynyt kohti varsinaista Loppuluisua. Edellisessä osassahan sympaattinen juoppomme sai mehevän perinnön - joka luonnollisesti on valunut nesteen muodossa kurkusta alas. Vaimon lähtöä tai sisustusongelmia uudessa lähiökodissa ei juuri tule mietittyä, koska silmien auetessa tärkeämpi toimi valtaa mielen. Äkkiä pullo tutiseville huulille. Myöskään peiliin ei kannata vilkaista; siellä töllöttää joku täysin vieras mörkö ja usein naama tohjona.

Mutta Joonatanin elämällä on kuitenkin tarkoitus

Minun on saatava lihapiirakka ja parisuhde.


Naisia (omasta mielestään) komean ja kaikin puolin viehättävän herrasmehen ympärillä tuntuukin suorastaan surisevan. On baarista bongattu neitokainen ja samassa rapussa asuva yksinhuoltaja. Paskat vain pois housusta ja menoksi! Elämällä on vielä paljon annettavaa Joonatanille ja etenkin hänellä elämälle, vai onko sittenkään? Naapurin juopon kuolema pysäyttää - mutta vain hetkeksi. Kun todellisen valinnan paikka viimein koittaa, kun mahtipontiset, suuruuden hullut kuvitelmat murtuvat, jää jäljelle ihminen paljaimmillaan.


Loppuluisu on huikean hieno romaani alkoholistin hatarasta, ja silti viinan tuoman itsetunnon värittämästä todellisuudesta. Armoton toilailu naurattaa kyllä, mutta erityisesti teoksen loppukohtausta on mahdotonta lukea kuivin silmin. Myötähäpeän tilalle astuu nyt jotakin aivan uutta.


Edelleen, suuri kiitos kirjailijalle romaaneista, joilla hyssyttelemään tottuneet suomalaiset herätetään!



"... lupaus jonka herättyänne voitte antaa, on vain siitä päivästä, joka on valjennut. Eilinen on jo painunut historiaan, sen sisältöä ette voi muuttaa. Huomisesta on turha murehtia. Jäljelle jää tämä päivä, eläkää se juomatta ja muita kunnioittaen."



***

Kirjan on lukenut ainakin Kirsi.




perjantaina, tammikuuta 05, 2018

Hanna Ryti; Syli


Siltala 2018, 316s.


Se valehtelee. Ei se minua halua. Se haluaa kuvan minusta, hahmon, jonka se tilalleni kuvittelee. Se ei vain tunne minua. Se luulee, että olen joku muu, joku hyvä ja kaunis. Se ei ole vielä katsonut tarpeeksi läheltä. Kun se erehtyy katsomaan, se kauhistuu. Ja sitten minun pitäisi ahtautua muottiin, jonka Petri on luonut, tai muuten se jättää minut.



Halu olla yksin ja kuitenkin yhdessä. Sellaisena kuin on, pohjamutia myöten avoinna ja toisen hyväksymänä. Tulla ymmärretyksi. Miten vaikeaa se onkaan! Varsinkaan kun ei itse hyväksy itseään, ei edes omaa nimeään. Ritva! Mikä nimi se muka on? Ennemmin vaikka... Mimosa.

Näytelmäkirjailija Hanna Rytin esikoisteos pureutuu aiheeseen hykerryttävän hauskalla tyylillä. Syli tuli luokseni kutsumatta, mutta kun sen aloitin, teksti ei päästänyt otteestaan.


Nelikymppinen naispappi "haluan olla rauhassa, en osaa olla ihmisten kanssa, se on todistettu jo moneen kertaan" Ritva ja hänen murrosikäinen poikansa "mutsille ei ylipäätään kannata puhua yhtään mistään, paitsi jotain semmosesta, että mä tarttisin uuden mailan tai kengät tai makaroonilaatikkoa" Pietu painiskelevat tietämättään saman ongelman parissa. Äitipoika-suhde, mitä se on, kun kumpikin kaipaa lähelle, ja silti kynnys halata kasvaa vuosi vuodelta yhä korkeammaksi?

Kun Ritva rakastuu tulisen räiskyvällä pakkomielteellä perheelliseen hierojaansa Jormaan, mielikuvat toisesta muuttuvat kipeäksi todellisuudeksi. Mennään pää edellä ryteikköön niin että liperit heiluu. Myös Pietu ihastuu tahollaan, onhan salaperäinen Tarina päältä kaunis katsoa, mutta sisältä niin rikki. Kumpa edes mutsi ymmärtäisi.


Teini-iän aito rujous yhdistettynä meidän aikuisten toilailuihin muodostaa kiehtovan lukupaketin, jonka parissa ei oikein tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Vaikka Syli tulvii tragikoomisia tilanteita, sen pohjamudissa vaanii riippuvuuksilla hoidettu epävarmuus. Välittääkö kukaan? Voisinko päästä Syliin (onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani, alkaisi oksettaa tämä sentimentaalisuus)?


Jopa kaltaiseni dekkarikettu antaa vahvan suosituksen!


Mä puristan sen kättä ja me kävellään hetki hiljaa käsikkäin ja näytetään varmaan joiltain vanhoilta käppänöiltä, jotka on menossa ruokkimaan lintuja. Ja se on mun mielestä parasta.



***

Teoksesta on blogannut ainakin Omppu.






torstaina, tammikuuta 04, 2018

Stephen King; Viimeinen vartio




End Of Watch 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2018, 402s.



"Mitä tuumit?"
"En tiedä. En ihan oikeasti. Juttu on... taaskin himputin omituinen. Eikö sinustakin? Vai ylireagoinko minä? Joskus käy niinkin."
Älä muuta sano, Hodges ajattelee, mutta tällä kertaa hänestä ei tunnu, että Holly ylireagoi, ja hän toteaa sen ääneen.



Kirjavuoden 2018 - erittäin tenhoavan tekstipitoista vuotta jokaiselle lukijalleni - starttaa Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösosa. Tadaa, meillä on käsissämme se kuumeisesti odotettu Viimeinen vartio, joka alkaa kätevästi siitä, mihin Etsivä löytää lukijansa kyydistä pudotti.

Tällä kertaa painopiste on jälleen pienen etsivätoimiston perustaneessa vanhassa kunnon Bill Hodgesissa ja ihanan omalaatuisessa Holly Gibneyssä. Nämä kaksi nappasivat kuusi vuotta sitten pahamaineisen Mersumiehen. Brady Hartsfield kylvi tuolloin nasta laudassa tuhoa, mutta sittemmin nuori mies on maannut vihannes-kuntoisena aivovammaosastolla.

Vai onko?

Hodges ja Holly tempautuvat kuin huomaamattaan mukaan tutkintaan, jossa itsemurhia tekevät jollain tapaa Mersumieheen liittyneet henkilöt. Tapaukset olisi helppo kuitata olan kohautuksella, ja kuitenkin, molempien vaistot ennustavat jotain hyytävää. Rikospaikoilta kun löytyy omituisia Z-kirjaimia ja jo aikansa eläneitä pelikonsoleita.


"Kyllä minä pärjään. Ja vedän todennäköisesti vesiperän. Me olemme lapsia, jotka pelkäävät, että kadunkulman autiotalossa kummittelee. Jos puhuisimme tästä Petelle, hän toimittaisi meidät laitoshoitoon."



Juonesta en uskalla paljastaa yhtään enempää. Tietotekniikan puolelle mennään, paikoin uuvuttavissakin määrin, ja silti Kingille ominaiset yliluonnolliset keinot ovat nyt vahvoina mukana. Koska tarina kilpeytyy aina vain Brady Hartsfieldiin, häneen, jonka pahuudelle vain mielikuvitus on rajana.


Viimeinen vartio tarjoaa mustan huumorin sävyttämän, mahtipontisen päätöksen kiehtovalle sarjalle, mutta samalla sen sanoma vetää hiljaiseksi:


Ja ajatus joka, joka hänelle juolahtaa mieleen, on liian monimutkainen pukea sanoiksi, siinä on liian paljon vihan ja surun pelottavaa sekoitusta. Ajatus siitä, miten jotkut ihmiset haaskaavat huolettomasti sen, mistä toiset olisivat valmiit myymään sielunsa: terveen, kivuttoman kehon. Ja miksi? Koska ovat liian sokeita, emotionaalisesti liian arpeutuneita tai liian itsekeskeisiä nähdäkseen maapallon hämärän kaaren takana odottavan auringonnousun. Joka tulee aina, jos ihminen jatkaa hengittämistä.


Juuri näin.



perjantaina, joulukuuta 29, 2017

Lauri Mäkinen; Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset



Siltala 2015, 437s.



Tobias halusi uskoa olevansa laupias ja hyväsydäminen, vaikka oli pohjimmiltaan itsekäs ja häikäilemätön. Mutta oli miten oli, kukaan ei uskonut lähetyskentän asiaan Tobiasta syvemmin.

... Ihmiseksi Tobias muistutti  ihmeteltävän paljon hevosta. Hän oli oikukas, vikuroi ja temppuili, mutta kehtasi kuitenkin loukkaantua, jos häntä ei taputeltu jatkuvasti kaulalle ja kehuttu. 



Voi Tobias, niinhän me kaikki. Niinhän me kaikki. Luettuani kirjailija Lauri Mäkisen 50/50, jäin napakasti koukkuun miehen tyyliin. Teksti tulee kohti omintakeisella varmuudella. Elämä ei koskaan ole mustavalkoista, emme me ihmiset, harvoin edes tilanteet. Ehdottomuudelle on paikkansa, mutta ilman lempeyttä pimeät virrat nappaavat hyvätkin aikomukset omaan käyttöönsä. Kuten Raamatussa sanotaan  "...Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta..."

Ja miten tämä liittyy itse aiheeseen? Meillä on käsissämme aivan loistava lukuromaani, joka sisältää vanhan kunnon dekkarin ainekset. Kuka sen teki ja miksi? 

Pastori Tobias Johansson on jo valmistautunut lokoisiin eläkepäiviin, kun hän herää keskellä yötä hirvittävään uutiseen: jo pieneksi käynyt ja hylätty, lähetyssaarnaajien rakentama kappeli palaa. Kun Tobias ehtii paikalle, hän löytää vaivoin hengissä kituuttavan naisen. Sisällä raunioissa hiiltyy kuin kohti vapautta kurottautuvan tuntemattoman ruumis.


Tobias oli uskonut tarjoavansa tytölle paremman elämän, vapauttavansa tämän pimeydestä ja johdattavansa valoon. Hän halusi yhä uskoa, että oli tehnyt juuri niin. Mutta sitten tuli näitä päiviä, jolloin valon ja pimeyden raja hämärtyi, eikä Tobias enää ollut varma siitä kummalla puolella rajaa hän seisoi.



Toki suomalaisilla lähetyssaarnaajilla on ollut omat kahnauksensa 1900-luvun alun Ambomaalla, paikassa jossa he ovat työskennelleet jo vuosikymmenet vaihtelevalla menestyksellä. Sieluja on kastettu, kirkko on kasvanut. Kuka sytyttää juuri nyt kappelin tuleen ja miksi tekijäksi väitetään syytöntä naista? Vieläpä Tobiaksen omaa suojattia, häntä, joka saapui kerran lähetysasemalle niin haavoittuvana... Pastorin on puututtava vielä kerran asioiden kulkuun, hänen on pelastettava Martta kuolemantuomiolta ja samalla pyrittävä suojaamaan mahdollisimman pitkälle omat salaisuutensa.


Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on puhutteleva, nerokas tarina hyvin kaukaa, ja silti niin läheltä. Mäkinen kuvaa uskomattoman elävästi lähetystyöntekijöiden arkea ankarien olosuhteiden keskellä. Surumielisestä pohjaväreestään huolimatta tekstin energisyys pyyhkii pois liiallisen synkkyyden. Miten unohtumattoman erilainen lukuelämys, jonka ääni ja kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.



Ihmisen sielu ja mieli ovat vain Kaikkivaltiaan luettavissa, ihminen ei voi toista ihmistä koskaan todella tuntea.



lauantaina, joulukuuta 23, 2017

Ne vuoden parhaat




Ensinnäkin, noiden hömelönassujen myötä (rottia en edes yritä kuvata) toivotan teille kaikille mitä suloisinta joulua! Tänäkin vuonna se saapuu, myös mataliin majoihin ja pieniin pirtteihin, meillekin, jotka jaksamme niin vähän.

Ja tietysti tässä kohdin vuotta on kiintoisaa kurkistaa mitä sitä on tullut luettua. Karsinta parhaimmistosta on vaikeaa, mutta kuten yleensä, nostan esiin ne lukukokemukset, jotka tulivat lähelle. Aivan iholle saakka. Taikka sitten jollain muulla tapaa ravisuttivat, herättelivät ajatuksia tai jäivät mieleen kummittelemaan.



Kertomakirjallisuus


Eve Hietamies: Hammaskeiju

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Heidi Köngäs: Sandra

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti





Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.



Jännärit/Trillerit


Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä

Jo Nesbo: Jano

Daniel Cole: Räsynukke

Pierre Lemaitre: Silmukka



Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.



Dystopiat


Beth Lewis: Suden tie

Margaret Atwood: Orjattaresi



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.