keskiviikkona, syyskuuta 29, 2010

Inger Frimansson; Alastomien naisten saari

Kaupunkilaistunut kirjailija Tobias Elmkvist saapuu lapsuudenkotiinsa auttamaan sairasvuoteella makaavaa isäänsä maatilan töissä. Apuna ovat isän puoliso Sabina, tämän aikamiespoika Adam ja paikallinen hanslankari Hardy. Kylään on palannut myös Tobiaksen luokkatoveri, ratsutilayrittäjä Ingelize.

Tobias palaa kotiseudulleen vastahakoisesti, koska suhde isään ei ole kunnossa. Kirjoittaminenkaan ei suju, uusi dekkari on pahasti myöhässä.

Kahden ihmisen välille syttyy yhteys ja intohimo, jonka seuraukset muuttavat kaikkien elämän peruuttamattomasti. Tilannetta sekoittavat avionrikkojien kohtalosta kertovat vanhat tarut, jotka alkavat kummitella nykyhetkessä. Katastrofi uhkaa koko yhteisöä...


***

En tiedä johtuuko aiemmin lukemastani höhlä-dekkarista vai mistä, mutta tämän teoksen parissa todellakin viihdyin. Kirjan ahmaisi hetkessä (toinen juttu tänne blogiin kirjoittamisen kanssa). Olen alkanut lämpiämään Frimanssonille siinä määrin, että päätin lukea läpi koko tuontannon.

Kirjailijan ihmistuntemus on ensiluokkaista. Toki teosten aiheet toistavat hiukan itseään, mutta itsensä toisto ei taida olla pelkästään kirjailijoiden "synti"... Kirjoissa tukaliin tilanteisiin joutuvat tavalliset ihmiset ja sitten puidaan syitä ja seurauksia tavallisessa arjessa. Teokset ovat niin inhimillisiä ja sen puolesta uskottavia. Jollain tapaa kaikissa kirjoissa toistuu sama teema, kuin vaikkapa Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Ko. kirjassa pohditaan isä-poika -suhteen kiemuroita asioita kovin syvällisesti selittelemättä. Kielletty rakkaus tuo romaaniin oman mausteensa ja tunnelma on taattua frimanssonia.


Paljastettakoon, että tämän hurjan pitkän jännäriputken jälkeen luen jotain ihan muuta.



perjantaina, syyskuuta 24, 2010

Michael Collins; Kadotetut sielut



(kuvaus puuttuu syystä etten sitä kohtuullisella ajalla netistä löytänyt)

****


Uh, miten surkea lukukokemus. Tällainen tarttui kirjastosta mukaan ja puoliväkisin kirjan läpi kahlasin. Kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja tarina keskittyy päähenkilön murheilla märehtimiseen. Tunnelma on jotenkin outo. En suosittele.

sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010

Simon Beckett; Kuolleiden kuiske

Oikeuslääketieteen huippuasiantuntija David Hunter saa vierailukutsun vanhaan opinahjoonsa Yhdysvaltoihin. Kun eräästä vapaa-ajan mökistä löytyy pöydän päälle sidottu, puistattavassa kunnossa oleva ruumis, Hunter suostuu auttamaan kuolinsyytutkinnassa. Mutta tämä on vasta alkua, kun henkisesti häiriytyneen sarjamurhaajan uhreja alkaa löytyä yhä lisää. Eikä murhien selvittelyä ainakaan helpota se, että etevän brittitutkijan osallistuminen tutkimuksiin aiheuttaa närää joidenkin amerikkalais-kollegojen keskuudessa.

***

Mikä erottaa Beckettin kirjat perusdekkareista? Takakannen perusteella ei mikään.

Voisin (taas) hehkuttaa intensiivistä kerrontaa ja sympaattista päähenkilöä, mutta todettakoon lyhyesti, että kirja on todella puistauttava. Olen ahminut siinä määrin tämänkaltaista kirjallisuutta, että kirjan karmivuus oli yllätys minullekin.

Kuitenkin Beckett erottuu massasta poikkeuksellisen kirkkaasti, joten ellei koe olevansa kovin herkkä lukija, kannattaa viimeistään tässä vaiheessa kirjailijaan tutustua.

lauantaina, syyskuuta 18, 2010

Christian Jungersen; Poikkeus säännöstä

Iben tunnistaa tietokoneruudulle ilmestyneet sanat: ne mukailevat SS-upseerien uskollisuusvalaa. Jos uhkauksen lähettäjä on yksi maailman viidestätoista miljoonasta tuomitsemattomasta sotarikollisesta, Ibenillä on todella syytä pelätä.

Mutta sähköpostit on voinut lähettää myös yksi heistä, yksi Kansanmurhien tutkimuskeskuksen neljästä naisesta. Kuinka hyvin he loppujen lopuksi tuntevat toisensa?

Pieni rauhallinen toimisto muuttuu epäilysten ja vainoharhojen areenaksi. Pelon psykologiaa tutkinut Iben tietää, että toisenlaisissa olosuhteissa he kaikki voisivat olla murhaajia.

"Christian Jungersen osuu inhimillisen pahuuden ytimeen; paholaismaisen älykkäällä kerrontatekniikallaan hän saa lukijan asettumaan ensin yhden ja heti seuraavassa hetkessä toisen romaanihenkilön taakse."- Ekstra Bladet..

Christian Jungersen on syntynyt vuonna 1962 Kööpenhaminassa. Yliopisto-opintojensa jälkeen hän työskenteli muun muassa copywriterina ja opetti elokuvatiedettä, kunnes julkaisi esikoisromaaninsa Krat vuonna 1999. Poikkeus säännöstä sai Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja nimettiin Vuoden 2004 romaaniksi. Se on myös Jungersenin kansainvälinen läpimurto; se julkaistaan vuonna 2006 Suomen lisäksi muun muassa Ruotsissa, Norjassa, Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Suomentanut Sanna Manninen

***

Kirjastovarausta odotellessa luin tämän suosikkikirjani toiseen kertaan, kun niin kutsuvannäköisenä kirjahyllystä vilkutti. Nuorempana ahmin samoja kirjoja useaan otteeseen, mutta näköjään loistavakin kirja voi muuttua latteaksi toisella lukukerralla. Ehkei kannata siis tätä "tuplalukemista" minun enää harrastaa.

Ensimmäisellä lukukerralla todellakin ihastuin kirjaan. Teos on poikkeuksellinen aiheensa puolesta ja samalla se näyttää hyvin realistisen mutta synkän ihmiskuvan. Kielellisesti kirja on nautittavaa luettavaa ja koukuttaa tiiviisti.

Mutta aiheesta vielä lisää. Kirja kertoo vaihetelevalla minä-kerronnalla neljän naisen tarinaa, joka keskittyy työpaikalle Kansanmurhien tutkimuskeskukseen. Jo itse tutkimukset ovat rankkoja, työilmapiiristä puhumattakaan. Työpaikkakiusaaminen nostattaa karvat pystyyn.

Kirja herätti huomattavasti keskivertoromaania enemmän ajatuksia, päällimmäisenä ehkä tämä;

kun ”ihminen on ihmiselle susi”, toimiiko hän silloin pahuuttaan vai säästääkseen oman nahkansa?

sunnuntaina, syyskuuta 12, 2010

Inger Frimansson; Kissa joka ei kuollut

Tavalliset ihmiset tekevät tavallisesta arjestaan vangitsevan painajaisen.

Keski-ikää lähestyvät Beth ja Ulf ovat lomailemassa kesäasunnollaan Ruotsin länsirannikolla paikatakseen rakoilevaa liittoaan. He saavat tietää, että läheisestä vankilasta on karannut kaksi vankia. Illan mittaan pariskunta juo reilusti alkoholia. Äkkiä he huomaavat, että pihalla liikkuu joku. Varmana siitä että tunkeilija on vaarallinen karkuri Beth tempaisee käsiinsä kirveen ja syöksyy miehen kimppuun. Kun mies kohottaa kätensä suojautuakseen, Beth iskee.

Psykologisen trillerin kuningatar Inger Frimansson on jälleen kirjoittanut piinaavan tarinan, jossa kuolema ja väkivalta tulevat osaksi tavallisten ihmisten elämää ja muuttavat sen lopullisesti. Kissa joka ei kuollut on seitsemäs Frimanssonilta suomennettu dekkari.

***

Nämä Frimanssonin kirjat ovat takuuvarmasti koukuttavaa luettavaa siinä tapauksessa, että kirjastosta ei muuta löydy. Alvtegen ja Fossum kirjoittavat pitkälti samantyylisiä psykologisia trillereitä, joissa seurataan tavallisen ihmisen joutumista epätavallisiin olosuhteisiin. Jostain syysä Frimansson ei minun mielestäni edellä mainittujen tasolle yletä, vaikka hänen kirjansa koukuttavia ovatkin. Olen ennenkin peräänkuuluttanut teksteihin lämpöä, ehkä Ingerin kirjoista jotain sellaista puuttuu.

Ihmisluonto on ihmeellinen asia, ja aiheesta riittää kirjoja kirjoitettavaksi. En varmaan koskaan kyllästy ihmismielen saloista lukemiseen.

Tässä(kin) kirjassa tapahtuu tragedia, joka suistaa tavallisen pariskunnan arjen raiteiltaan. Molemmat reagoivat omalla tavallaan ja joutuvat yhteisen kivun erilleen ajamiksi. Kirjan lopussa oleva Afrikan reissu tuntuu jotenkin irralliselta juonea ajatellen, enkä aivan sen pointtia ymmärtänyt.

torstaina, syyskuuta 09, 2010

John Ajvide Lindqvist; Kuinka kuolleita käsitellään

Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa.

Pian. Tapahtuu. Jotain.

Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittaja Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan. Tiedemiesten yrittäessä selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaisten ryhtyessä yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien omaisten rauhoittamiseksi vain harva pysähtyy kysymään mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

***

Vaikken yleensä kauhua luekaan, puhumattakaan tämän kaltaisista zombi-tarinoista, kyseisen kirjailijan uusin on aina luettava. Käsittelipä aihe sitten mitä hyvänsä.

Mielestäni Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen on teos, jota ei voi unohtaa. Ihmissatamaan tykästyin myös ja pidin siitä kieltämättä enemmän, kuin tästä uusimmasta. Toisaalta tämä teos on kokonaisuutena selkeämpi ja toimivampi, kuin edellä mainittu.

Kirjailijan romaaneista voi huoletta nauttia, vaikkei yleensä kauhugenrestä välittäisikään, kerronta kun on mainiota. Tarina on niin realistinen, kuin vain mahdollista olettaen, että kuolleet yllättäen heräisivät henkiin. Kirjassa on enemmänkin psykologisia ulottuvuuksia kuin vaikkapa väkivaltaa.

Tämä persoonallinen ja omalla tyylillään loistava kirjailija on saanut minut puolelleen.

sunnuntaina, syyskuuta 05, 2010

Marko Kilpi; Kadotetut

Vanhempi konstaapeli Olli Repo tietää mitä haluaa. Hän on edennyt urallaan nopeasti ja tekee sitä mikä eniten palkitsee: poliisikokelaiden kouluttajana hän pääsee istuttamaan arvoja ja vaikuttamaan asenteisiin. Sisimmiltään hän on kuitenkin eksynyt, yksinäinen mies, joka epäilee omaa moraaliaan. Työssä ja yksityiselämässä hän joutuu nöyränä kohtaamaan heikkoutensa. Voiko koskaan tehdä tarpeeksi hätään joutuneiden puolesta? Millainen apu tässä maailmassa riittää? Välinpitämättömyys aiheuttaa pahoinvointia. Pahoinvointi aiheuttaa vihaa. Viha aiheuttaa tuhoa. Nuoriso kerjää huomiota, mutta kukaan ei tunnu näkevän. Pikkujulkkiksia katoaa, internetin keskustelupalstoille lähetellään uhkauksia ja 13-vuotias poika löytyy huumattuna autotallista. Mistä on kyse? Kadotetut on pelottavan tiukasti kiinni ajassa. Hengästyttävän tapahtumaketjun rinnalla romaani pysähtyy pohtimaan poliisin työn mielekkyyttä.

Marko Kilven toisen rikosromaanin päähenkilö on esikoisesta tuttu hahmo, entinen mainosmies Olli Repo, joka poliisin työssään yllättyy päivittäin. Kilpi läpivalaisee kohteensa ja keskittyy poikkeuksellisella tavalla kuvaamaan henkilöidensä tunne-elämää. He piirtyvät esiin ristiriitaisina, lihallisina, kokonaisina ihmisinä. Syvästi inhimillisen sanomansa ansiosta Kadotetut nousee hätkähdyttäväksi kuvaukseksi ajastamme.

***


Minun täytyy tehdä tunnustus. Haluaisin poliisiksi. Tämä teos valotti kyseistä ammattia niin elämänmakuisesti, ettei kirjaa voi edes verrata perusdekkariin. Tuntui siltä, kuin oikeasti olisi päässyt poliisiauton kyytiin seurailemaan ammatin haasteita, mielekkyyttä ja moraalia.

Kirja on äärimmäisen viisas. Sen ihmiset tuntuvat samoilta, joita jokapäiväisessä elämässä kohtaamme. Ajankuvaus kaikessa raadollisuudessaan on hyvin realistinen. Teos on pitkälti karua luettavaa varsinkin pahoinvoivasta, kroonisessa rakkauspulassa elävästä nuorisosta.

Ja kuitenkin kirjasta löytyy toivonpilkahduksia, lämpöä, kuten myös melkoista actionia. Ehkä paras romaani, jonka olen tänä vuonna lukenut.