keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011

Mikko Rimminen; Nenäpäivä

FINLANDIA-VOITTAJA 2010

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Taloustutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja.

Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaisetepäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi. Mikko Rimminen on kirjoittanut uskomattoman hellän, jysäyttävän surumielisen ja tolkuttoman hauskan kertomuksen ihmisrakkaudesta. Ihminen on lämpöhakuinen ohjus. Niin on Irmakin. Hän tarttuu toimeen, toimi vain on väärä.

Koskaan ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu naista näin verbaalisena olentona ja haikean hellästi. Mikko Rimmisellä on nerollinen kyky saada lukija rakastamaan maailmaa kaikkinensa.





***
No niin. Mitä ihmettä sitä kirjoittaisi? Tuntuu jokseenkin tylyltä tokaista tästä palkitusta ja kiitetystä teoksesta, että en yhtään tykännyt.

Kirjan ideahan on omaperäinen, hykerryttävä ja ajatuksiaherättävä. Miten ihminen voikin olla niin yksinäinen, että hän kiintyy hetkessä oven raosta näkemiinsä ihmisiin, jopa siinä määrin, että päätyy ovikelloja soittelemaan uudelleen ja uudelleen. Yksinäisyys on aikamme ongelma ja huomionarvoinen juttu, mutta tässä teoksessa hämmensi mm. se, että tarinan Irma tuntui olevan enemmän kiinnostunut vieraista ihmisistä, kuin omasta pojastaan. Päähenkilöstä on pikkutarkasta kerronnasta huolimatta vaikea ottaa mitään tolkkua. Koko kirja koostuu hänen päättömästä haahuilusta ovelta ovelle.

On teoksessa onneksi hyviä havaintoja, hellyyttäviä kohtauksia ja tietysti sitä huumoria. Silti myönnän, että odotin teokselta paljon enemmän.

sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2011

Carita Forsgren; Jänistanssi

Hyytävä tunnelma hiipii kavalasti lukijan ihon alle…
Trilleri kilpailun myrkyttämästä työyhteisöstä ja näkymättömästä uhkasta


Animaatiostudiolla työskentelevä Tiia on levoton: tuntuu kuin joku tarkkailisi häntä. Poikaystävä Samuli väittää Tiian kuvittelevan turhia, ja sitä epäilee Tiia itsekin, kunnes hän saa uhkaavan viestin
tuntemattomasta numerosta.


Pienen studion väki elää kovan paineen alla. Emoyhtiö haluaa nopeasti tulosta, jänisaiheisen piirrossarjan on pakko onnistua. Kollegat kyräilevät toisiaan, ja ohjaajana työskentelevä Samuli ei epäröi ottaa muiden 
ideoita omiin nimiinsä.

Sitten Samuli katoaa. Pian sen jälkeen studiolle astelee koko olemukseltaan uudistunut Tiia. Sadun jänöpuput eivät ole sitä miltä näyttävät, eivätkä sitä aina ole ihmisetkään.

”Forsgren on hyvä tarinankehrääjä.” – Aamulehti

Carita Forsgren (s. 1968) on tamperelainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija, joka myös opettaa mm. käsikirjoittamista ja multimediaa. Häneltä on ilmestynyt kaksi historiallista romaania, Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä.
***

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Kolmen kuun kuningatar, mutta muistaakseni en siitä suuremmin innostunut. Uusimman aihepiiri vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta, ja teos yllätti vieläpä positiivisemmin, mitä olin kuvitellut.

Jänistanssi on aito psykologinen trilleri, vieläpä sellainen genren parhaimmasta päästä. Juonea kuljetetaan eteenpäin vaihtelevin minä-kertojin. Vaikka työyhteisö keskiössä onkin, tarina kiertyy tiiviisti päähenkilö Tiian ympärille. Siinä oikeastaan kaikki, mitä teoksesta uskaltaa paljastaa.

Olen viettänyt mahtavan lukuviikonlopun ensin Lindellin, ja sitten Forsgrenin seurassa. Kiitos ja kumarrus!

lauantaina, maaliskuuta 26, 2011

Unni Lindell; Mörkömies


Komisario Cato Isaksen joutuu punnitsemaan uudelleen arvovaltansa perusteita. Uusi työkaveri Marian on oikea terrieri, eikä hänen bokserinsakaan tahdo taipua Caton sääntöihin.

Työpari selvittää parvekkeelta pudotetun Britt Else Bubergin murhaa. Vähän aiemmin nainen on kuullut rappukäytävästä vihellystä, joka sai hänet hätääntymään. Samaan aikaa leirintäalueella työskentelevä puolalainen Lilly on varma, että eräs hiljaa viheltävä mies tietää hänestä sopimattoman paljon.

Marian availee vyyhdin solmuja rivakasti, ja varmuuden puuskassa muutama lanka katkeaakin. Mörkömiehen hiipivää jännitystä liennyttääkin railakas sananvaihto, kun kunniastaan herkkä ja menneisyytensä kanssa painiva poliisipari tuulettaa laitoksen hiljaisia huoneita. Heidän seuraamisensa huvittaa ja riipaisee
.

***

Viime viikolla oli onnekas päivä; kirjastoon tulla tupsahti neljä varausta, joista kolme uutuuskirjaa ja samalla rysäyksellä tuli Nenäpäiväkin. Iski suorastaan runsauden pula, enkä innoissani tiennyt mistä aloittaa. Lindell vei voiton.

Ihastuin kirjailijaan hänen esikoisteoksensa myötä, ja uutuudet yritän aina saada mahdollisimman nopeasti käsiini. En oikein tiedä, mikä näissä teoksissa viehättää. Lindellillä vain on aivan omanlainen tyylinsä. Tarinoiden juonet sisältävät mahdottoman tuntuisia kiemuroita, jotka tietysti viimein saavat loogisen loppunsa. Lindellin kerronta on värikästä ja elävää. Hän onnistuu herättämään henkiin henkilöhahmonsa hyvinkin pienin keinoin. Päähenkilö Caton mutkikas yksityiselämä etenee juonen taustalla. Hunajasyötistä tuttu Marian nousee Caton rinnalle toiseksi omalaatuiseksi päähenkilöksi. Lukijan on oikeastaan mahdotonta asettua kummankaan puolelle, molemmat ärsyttävät ja ilahduttavat sopivan tasapuolisesti.

Mörkömies on mahtava jännäri, jota ei kannata jättää väliin!

tiistaina, maaliskuuta 22, 2011

Harlan Coben; Loukussa

Nuorisotyöntekijä Dan Mercer tiesi jo ennen punaisen oven avaamista, että huoneeseen astuminen tuhoaisi hänen elämänsä. Mutta enää hän ei perääntyisi, sillä jatkuva epäröinti oli jo muutenkin maksanut hänelle aivan liikaa.

NTC Newsin televisiotoimittaja Wendy Tynesillä oli suoranainen missio. Paikallisen poliisin hyväksi työskentelevä yh-äiti oli keinoja kaihtamatta päättänyt saada alaikäisiä tyttöjä vikittelevän pedofiilin satimeen – suoraan rysän päältä…

Asiat mutkistuvat, kun ansaan astuneelta mieheltä menee ensin maine ja kohta myös henki. Samalla kun rikostutkijat tekevät parhaansa löytääkseen kadonneeksi ilmoitetun teinitytön ja julmasti teloitetun Mercerin ruumiin, Wendy Tynes vihkiytyy kaupungin hiljaisten kuppikuntien synkkiin salaisuuksiin.
Mikä skandaali kätkeytyy Princetonin yliopiston ensimmäisen vuosikurssin huonetoverien menneisyyteen?

Loukussa on nopeakäänteinen ja tunteita riipivä trilleri syyllisyydestä, surusta ja anteeksiannosta. Harlan Coben on koko piru mieheksi takomaan häpeämättömän koukuttavia kertomuksia.

***

Cobenin kirja on yksi kevään odotetuista - ei ehkä odotetuimmista - teoksista. Olen lukenut kirjailijalta aivan mahtavia ja myös keskinkertaisia jännäreitä. Loukussa sijoittuu parhaimpien joukkoon.

Viimeaikaiset kirjaelämykset ovat olleet toinen toistaan synkempiä, siksikin tämä runsaalla huumorilla ja sarkasmilla höystetty romaani teki vaikutuksen. Kieltämättä Cobenin huumori ampuu paikoin yli, tai sanotaanko, että on ainakin melkoisen kieroutunutta...

Vaikka tarina itsessään onkin vakava, siinähän käsitellään mm. median mustamaalauksen uhreiksi joutuneita henkilöitä, teos pitää sisällään yllättävän syvällisen sanoman. Onko järkeä myrkyttää niin omaa, kuin muiden elämää katkeruudella, kun on mahdollisuus antaa anteeksi?

Pidin ja suosittelen.

perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

Eeva Rohas; Keltaiset tyypi


Vahva esikoisnovellikokoelma kuvaa ihmisten vinoutuneita suhteita ja kohtalokkaita harha-askelia

 
Mustelmia tulee niin helposti. Tallinnan risteilyllä, nimettömän talon juhlissa, ryhmäterapiassa, romanttisen miehen olohuoneessa. Niitä tulee, vaikka olisi jo valmiiksi selällään. Enkelit, kilo karkkia tai hyvä aikomus eivät auta, kun on väärässä seurassa. Tai väärässä.

Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävää. Kirkkaissa loisteputkivaloissa pimeyttä vasten ikkunasta tulee peili. Novellien henkilöt ovat polvillaan, osa pakotettuna, osa omasta tahdostaan. Epätoivo himmenee tarina tarinalta ja tilalle nousee hyvä ja kaunis, ehjä vaatimus.

*** 

Novellikokoelmaksi tämä pikkukirja tarjosi yllättävän paljon ajattelemisen aiheita. Novelleita ylipäätään tulee aika vähän luettua. Pidän ns. kunnon kirjoista, joissa henkilöhahmoihin ehtii rauhassa tutustua. Rohas onnistuu kuitenkin muutamalla sivulla loihtimaan uskottavia ja ymmärrystä herättäviä henkilöitä.

Jokaisen tarinan teemana on rakkaus, muodossa kuin muodossa. Jokaisessa tarinassa päähenkilöllä menee huonosti. Yleensä omien virheellisten valintojen johdosta. Tarinat jäävät häiritsevästi kesken, joten ehkä juuri siitä syystä ne jäävät mieleenkin. Lukijan kun on käytettävä myös omaa mielikuvitusta.

Kirja esittelee sekä nuoria, että vanhempia henkilöitä, punaista lankaa kuitenkaan kadottamatta. Pidin.

Tess Gerritsen; Mefisto-klubi


Viides Maura Isles -trilleri: joukko ihmispsyyken asiantuntijoita aikoo todistaa pahuuden olemassaolon
 
PECCAVI. Latinankielinen sana on kirjoitettu murhatun nuoren naisen verellä kuin joulutervehdykseksi kuolinsyyntutkija Maura Islesille ja etsivä Jane Rizzolille. ”Olen tehnyt syntiä.”

Rizzoli yhdistää nopeasti uhrin erääseen julkkispsykiatriin – hän kuuluu salaiseen Mefisto-klubiin, joka on päättänyt näyttää toteen, että saatana demoneineen elää keskuudessamme.

Mutta sitten Mefisto-klubi alkaa pelätä herättäneensä henkiin jotain, mitä kukaan ei pysty hallitsemaan. Rizzoli ja Isles joutuvat myöntämään, että heidän vastustajansa on vaarallisempi kuin koskaan – ja se on vasta alkanut toteuttaa suunnitelmaansa.

***

Dekkarikevät vaikuttaa todella lupaavalta! Monilta suosikkikirjailijoiltani on ilmestymässä uusia teoksia, joiden varauslistoilla roikutaan. Niitä odotellessa lueskelen teoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet väliin.

Tämän kirjan voisi sanoa olevan Gerritsenin "enkelioppi". Teos liikkuu samoissa aiheissa, kuin aiemmin lukemani Trussonin romaani. Molemmissa lainataan samaa raamatunkohtaakin langenneihin enkeleihin liittyen. Muuten teos on tyypillistä Gerritseniä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää tuttujen henkilöiden rikosta ratkoessa.

Pelkäsin kirjaa aloittaessa juonen räiskivän liiaksi demoneilla. Eihän tämä kirjailijan paras mielestäni olekaan, mutta siitä huolimatta lukemisen arvoinen paketti.

keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2011

Danielle Trussoni; Enkelioppi


Enkelioppi on huikean omaperäinen trilleri, jossa tuhatvuotiset salaisuudet paljastuvat ja taistelu hyvän ja pahan välillä nousee uusiin ulottuvuuksiin!

Sisar Evangeline on asunut Pyhän Rosan luostarissa pikkutytöstä lähtien. Kun sympaattinen, nuori taidehistorioitsija Verlaine saapuu luostariin tutkimaan vanhoja kirjeitä, alkaa Evangelinelle paljastua totuus luostarin muurien kätkemistä salaisuuksista.

Silloin iäkäs nunna nimeltä Celestine ymmärtää, että on tullut aika kertoa Evangelinelle enkeliopista. Hän kertoo enkelitieteen opinnoistaan ja seikkailuistaan sota-ajan Pariisissa sekä lahjakkaasta opiskelutoveristaan Gabriellasta, Evangelinen isoäidistä.

Enkelitutkijat tietävät, että keskuudessamme elää langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläisiä, nefileitä, vetovoimaisia mutta kylmiä olentoja, jotka hamuavat valtaa. Voimistaakseen asemaansa nefilit tarvitsevat aarteen, joka on enkelitutkijoiden hallussa.

Evangelinen kohtalona on seurata verensä perintöä: hän joutuu mukaan taisteluun, jossa panoksena on ihmiskunnan tulevaisuus.


***

Ihmeiden ihme, järkälemäinen teos saatu luetuksi loppuun! Alkumetreiltä asti lukeminen tuntui väkinäiseltä koska tarina eteni etanavauhtia (lieneekö takakannen kommentti, joka kuuluu "nopeatempoinen jännityskertomus" jonkinlainen vitsi?). Jossain vaiheessa teos kuitenkin parani, koska halusin tietää, miten kaikki tulisi päättymään.

Myönnetään, etten ole kovin suuri fantasiakirjallisuuden ystävä. Enkeliopin tarina koostuu pitkälti vanhoista kirjeistä, joita suurella työllä ensin etsitään ja sitten vielä suuremmalla tulkitaan. 

Kirjailija on varmasti nähnyt eeppisen teoksensa eteen vaivaa. Enkelitiede perustuu osittain kirkon tulkintaan enkeleistä ja loppu onkin mielikuvituksen tuotosta. Aiheena ihan mielenkiintoinen, ja jos sivumäärä olisi karsittu puoleen, olisin voinut kirjaan jopa tykästyä. 

perjantaina, maaliskuuta 11, 2011

Andrea Maria Schenkel; Bunkkeri

Metsän keskellä sijaitsee vanha bunkkeri. Bunkkerissa viruu Monika-niminen nainen. Hänen kidnappaajansa on häijy ja väkivaltainen, muttei vaikuta olevan kiinnostunut sen enempää seksistä kuin rahasta. Lisäksi kaappaaja muistuttaa hämmästyttävällä tavalla miestä, jonka elämän Monika vuosia aikaisemmin tuhosi.

Nimetön kidnappaaja ja Monika ajautuvat piinaavaan psykologiseen kissa ja hiiri -leikkiin, jonka edetessä molempien synkät salaisuudet tulevat pala palalta päivänvaloon. Kuka on lopulta uhri ja kuka pyöveli?

Bunkkeri on intensiivisen vähäeleisestä kerronnastaan tunnetun Andrea Maria Schenkelin kolmas rikosromaani. Myös Bunkkerissa Schenkel annostelee lukijalle tiedonsirpaleita suoraviivaisen tarinan sijaan, ja lukijan tehtäväksi jää päätellä kuka puhuu totta ja kuka valehtelee.


***

Viimeisin kirjailijan teos oli pienoinen pettymys, silti tämä uusin tarttui kirjastosta mukaan. Kirja on lyhyt paketti persoonallisesti kerrottua psykologista jännitystä. Lukijalle jää epäselväksi mitä oikein tapahtui, kenelle ja miksi. Turhauttavaa? 

Schenkelin kirjat ovat takasivun kertoman mukaan palkittuja ja onhan näissä kieltämättä oma tunnelmansa. Minusta Bunkkeri on kirjailijan paras romaani.Välipalalukemisena ihan mainio.



torstaina, maaliskuuta 10, 2011

Sarita Skagnes; Vain tytär

Dramaattinen selviytymistarina ja omaelämäkerta autoritäärisessä kulttuurissa elämisestä ja siitä irrottautumisesta.


Kun Saritan isä muutti 1970-luvulla muun perheen kanssa Norjaan, pieni Sarita jätettiin Intiaan sukulaisten piiaksi. Sarita muutti 15-vuotiaana perheensä perään Norjaan. Saritan sikhi-isä oli autoritaarinen ja väkivaltainen ja korosti perinteistä intialaista patriarkaalista kunniakäsitystä. Epätoivoisesti poikalasta halunnut isä kohteli kolmatta tytärtään erityisen huonosti.
Kun Saritan itsetunto koheni, hän ajautui vastustamaan avoimesti vanhempiensa ei-pohjoismaisia perinteitä ja isänsä väkivaltaisuutta. Kun Sarita meni naimisiin norjalaismiehen kanssa, tämä oli nuoren naisen lähiomaisille sellainen häpeä, että nämä katkaisivat häneen kaikki siteet. Vastapainoksi Sarita Skagnes pystyi elämään omaa elämäänsä ja menestymään työelämässä.

***

Tämä kirja on tullut niin usein eri yhteyksissä vastaan, että se päätyi lukulistalleni.

Valitettavasti teoksen kertomus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, vaan tällaisiin törmää jatkuvasti. Naisten asema on edelleen hirvittävän huono monissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Vaikka kirjan perhe päätyikin asumaan Norjaan, maan lait eivät petoa muistuttavaa isää koskettaneet. Hän jatkoi sadistista toimintaa perhettään kohtaan, erityisesti Sarita joutui isänsä vihan kohteeksi. Mutta tyttö olikin harvinaisen rohkea ja hänen onnistui päästä vapaaksi perhehelvetistä. Helppoa se ei ollut, ja perheen "kunnian" tähden sukulaiset päätivät Saritan tappaa. Tässä onneksi onnistumatta.

Teoksen lopusta löytyy tilastotietoa Intian tyttöjen elämästä, ja ne ovat hirvittävää luettavaa.

Vaikka kirja on rankka, raivostuttava ja surullinen, siinä on kuitenkin onnellinen loppu. Vankeudesta on mahdollista murtaa tiensä vapaaksi.

Kaikki kunnia Saritalle, joka uskalsi kirjan julkaista, ja muutenkin toimii aktiivisesti naisten aseman kohentamiseksi!

Ulla-Maija Paavilainen; Sokerisiskot

Romaani kolmesta sisaresta – naisen elämää tässä ja nyt


Sirkun, Pulmun ja Mariannen yhteisestä lapsuudesta on vierähtänyt aikaa, ja sisaret ovat ajautuneet kovin etäälle toisistaan.
Vanhin heistä, Sirkku, on kampaamonomistaja, jolle omakotitalon pihan kukkaistutukset ovat henkilökohtaisen näytön paikka. Pulmu on perustanut Powerwoman Institutin, hän vetää kalliita sparrauskursseja yrityksille ja piilottaa oman nyrjähtäneen elämäntilanteensa timantinkovan liituraitakuorensa alle. Sisariaan nuorempi Marianne on menestyvä valokuvaaja, jolla on häikäisevä ura, asuntoja ympäri Eurooppaa ja intohimoinen rakkaussuhde mallityttö Chiaraan.
Kun sairaalasta varhain aamulla soitetaan Sirkulle ja ilmoitetaan äidin kuolemasta, sisaret joutuvat pitkästä aikaa kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa. Kuolema tuo heidät yhteen, saa arvioimaan mennyttä ja tulevaa uudelleen. Ketä äiti rakastikaan eniten?

***

Paavilaiselta olen yhden kirjan aiemmin lukenut. Pidin eloisasta kerronnasta ja oli ajatus lukea häntä joskus lisää.

Sokerisiskot ei mielestäni kuitenkaan yltänyt Kylmän kamarin tasolle. Kerronta oli kieltämättä herkullista, mutta itse tarinaan en oikein päässyt sisälle. Siinä elettiin kappale yhtä matkaa kolmen hyvinkin erilaiselta tuntuvan sisaruksen kanssa. Loppuen lopuksi siskot eivät niin erilaisia tainneet ollakaan.

Aihe on vieras, koska minulla on neljä veljeä, enkä siis ole päässyt omakohtaisesti kokemaan, millaista elämä olisi, jos olisikin se sisko. Tämän kirjan mukaan ei kovinkaan sokerista.

sunnuntaina, maaliskuuta 06, 2011

Markus Nummi; Karkkipäivä



Hurja ja koskettava romaani pienestä pojasta, jolle elämä on vaarallinen selviytymistaistelu
 
Uraansa aloitteleva kirjailija Ari maksaa kaupassa vieraan pikkupojan karkkipussin. Poika liimautuu hänen kannoilleen. Voisiko Ari auttaa pelastamaan vangitun prinsessa Mirabellan?
Samaan aikaan toisaalla tarmokas tilanhallintasuunnittelija Paula on päättänyt näyttää esimiehelleen ja kaikille muillekin epäilijöille, että hän kyllä hoitaa mahdottomankin urakan.
Ari saa havaita, ettei Tomin vanhemmista ole yksin harhailevalle pojalle tueksi. Ja mitä jos naapuritalossa on oikeasti pieni tyttö, jota oma äiti pitää nälässä lukkojen takana?
Kokenut sosiaalityöntekijä Katri yllättyy selatessaan tapaukseen liittyviä papereita. Kuka oikein on kiireisimmän avun tarpeessa, laiminlyödyt lapset vai heidän tarpeilleen sokeutuneet aikuiset?

Taidokkaasti rakennettua, hyytävän ajankohtaista romaania lämmittävät huumori ja lapsen mielikuvitus, jota ankarinkaan todellisuus ei nujerra.

***

Vaikka kirjan nimi on Karkkipäivä, jo tummasävyinen kansi antaa ymmärtää, ettei kyseessä ole kevyt romaani. Mm. Kuutar kehui tätä blogissaan, joten teoksen löytyminen kirjaston pikalainattavien osastolta oli mukava yllätys. Olen täysin koukussa blogeihin, vinkkeihin ja uutuusluetteloihin, kirjastosta lainaan toisten hyväksi toteamia teoksia.

En kuitenkaan ollut osannut varautua näin järisyttävään lukuelämykseen. Luulenpa, ettei ihan heti tule vastaan toista näin kohti tulevaa tarinaa. Kun on omia lapsia, tällainen lasten raju laiminlyöminen sekä raivostuttaa että surettaa. Kirjan aikuisista kirjailija Ari tuntui omaavan parhaiten toimivat aivot ja empatiakyvyn, vaikka hänkin näki alkuun pienen Tomin vain mahdollisena romaanihahmona tulevaan kirjaansa. Psykoottisesti työhönsä suhtautuva Paula oli jo menettänyt todellisuudentajunsa, kun taas Tomin vanhemmista kumpikaan ei tahtonut ottaa pojasta vastuuta. Ja kaiken keskellä Tomi yritti päästä pelastamaan prinsessansa kammottavista olosuhteista.

Todella hieno ja rankka kirja! Lukekaa tämä!

perjantaina, maaliskuuta 04, 2011

Merja Toppi; Aekuisen naesen iholla, Savolaeseen tappaan

Merja Topin runot ovat riemastuttavia välähdyksiä naisen elämästä juuri sellaisena kuin se vastaan tulee. Se on joskus ihan kamalaa. Joskus kamalan ihanaa. Merja Toppi kirjoittaa oivaltavasti ja näkee elämän hyvät ja huonommat hetket niin kirkkaasti, että jokaisen naisen on helppo samaistua hänen teksteihinsä. Ei siis ihme, että hänen lausuntatilaisuutensa ovat niin suosittuja.

Aikuisen naisen iholla liikutaan herkässä maastossa. Kipupisteitäkään ei voi välttää. Vaan savolainen ei olisi savolainen, jos runoihin ei sisältyisi kutkuttavan humoristisia sävyjä ja terävää sanankäyttöä. Siinä Merja Toppi on mestari.

Minun rinnat on ruvenna taas kasvammaan.
Pittuutta.
On tullu ikänäkö ja männy ulukonäkö.
Van kyllä se aekusennii naesen iho silityksestä kiittää.
Huokasoo hilijoo ja sitte sitä tuas jaksaa
rakastoo ihteesä ja muita.

***

Ihanalle Voe tätä rakkaaven miäree -teokselle on ilmestynyt toinen osa. Tässä hersyvässä runokokoelmassa käydään läpi ikääntyvän naisen ongelmia, äititytär-suhdetta, eroa, yksinäisyyttä ja uuden rakkauden löytämistä. Kerralla ahmaistavaa kamaa, jonka voi aloittaa luettuaan heti alusta.

Runot tulevat sykähdyttävästi kohti, ja parasta niissä on rehellisyys. Toiset ovat hillittömän hauskoja, toiset taas koskettavan surullisia. Murre tuo oman mausteensa teksteihin.

Näistä voi nauttia jokanainen (miksei mieskin?), vaikkei suuri runojen ystävä olisikaan. Suosittelen tutustumaan!

keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011

John Verdon; Numeropeli

New Yorkin osavaltion rauhaisassa kolkassa asuva henkisen kasvun guru Mark Mellery saa epätavallisen uhkailukirjeen. Viestissä vihjataan Melleryn rikolliseen menneisyyteen ja kehotetaan häntä ajattelemaan mitä tahansa lukua yhden ja tuhannen väliltä. Kun Mellery avaa kirjeen mukana tulleen toisen, pienen kirjekuoren, hän löytää sieltä ajattelemansa numeron: 658.

Hätääntynyt Mellery ottaa yhteyttä vanhaan yliopistotuttuunsa Dave Gurneyyn, joka on juuri jäänyt varhaiselle eläkkeelle New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä. Gurney suhtautuu tapaukseen yliolkaisesti, kunnes Mellery löydetään murhattuna kotinsa takapihalta.

Paikallisen poliisin pyynnöstä Gurney jatkaa tapauksen tutkimista. Pian hänelle selviää, ettei Mellery suinkaan ole numeroilla ja riimeillä pelailevan murhaajan ensimmäinen uhri. Jopa kaiken nähnyt Gurney huomaa pohtivansa mahdottomalta tuntuvaa vaihtoehtoa – ehkä murhaaja todella osaa lukea uhriensa ajatuksia? Varmaa on ainakin se, että veren makuun päässeellä tappajalla ei ole aikomustakaan lopettaa. Ei ainakaan ennen kuin Gurney ja tämän vaimo Madeleine ovat pelanneet oman osansa hänen saatanallisen ovelassa suunnitelmassaan.

***

Tätä uutuuskirjaa on luonnehdittu mm. näillä adjektiiveilla; poikkeuksellinen, koukuttava, älykäs, vastustamaton, mukaansatempaava, tyylikäs, kekseliäs, viihdyttävä. Unohtamatta tietenkään moniulotteisia henkilöhahmoja. Yhdyn kaikkeen edellämainittuun.

Sattuman kautta teoksen tulin kirjastosta varanneeksi, ja romaani yllätti todella positiivisesti. Vaikka laadukkaita jännäreitä luenkin, harvemmin tulee vastaan kirjoja, joissa niin juoni kuin henkilötkin ovat viimeisen päälle mietittyjä. Viihdyttämisen lisäksi kirja herätti paljon ajatuksia. Toisaalta siis ihan hyvä, että jouduin teosta pätkissä lukemaan (mm. muuton takia), enkä päässyt ahmimaan tekstiä liian suurina annoksina.

Kansilehdessä kirjailijasta kerrotaan, että hän päätti eläkkeelle siirtymisensä jälkeen kirjoittaa mahdollisimman jännittävän murhamysteerin. Seuraava romaani ilmestyy suomeksi keväällä 2012. Jään innolla odottamaan.