tiistaina, tammikuuta 31, 2012

Peter James; Kuolema ei riitä




Samana yönä kun Brian Bishop tappaa vaimonsa Brightonin kodissaan, hän on todistettavasti Lontoossa. Ainakin siltä tilanne näyttää rikosylikomisario Roy Gracen ryhtyessä tutkimaan seurapiirirouva Katie Bishopin raakaa murhaa.

Grace joutuu toteamaan, että Bishop on jotenkin onnistunut tekemään mahdottoman tempun; ollut kahdessa paikassa yhtä aikaa. Onko joku varastanut hänen henkilöllisyytensä vai onko Bishop yksinkertaisesti mestarivalehtelija?

Kun vielä kaksi muutakin naista löytyy murhattuina, on Brightonin poliisilla kiire sada tilanne hallintaan, ennen kuin huhut sarjamurhaajasta aiheuttavat yleistä paniikkia.

Mitä syvemmälle Bishopin perheen salaisuuksiin Roy Grace kaivautuu, sitä ilmeisemmäksi käy, ettei mikään ole sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttää. Tutkimusten edetessä myös rikosylikomisarion oma elämä uhkaa suistua pahasti raiteiltaan. 

Kirja on rikosylikomisario Roy Grace -dekkarisarjan kolmas osa. Ja jälleen kerran Peter James onnistuu yllättämään lukijansa täydellisesti.

”Kerran aloitettuaan on mahdotonta laskea kirjaa käsistään.”
Daily Express

***

Myönnän olevani pedantti kirjojen suhteen. Jos joku sarja aloitetaan ja siitä edes hitunen kiinnostutaan, se myös loppuun luetaan. Joskus tällainen järjestelmällinen eteneminen tuottaa positiivisia yllätyksiä, joskus mennään metsään niin että ryskyy.

Toinen Roy Grace -kirja, Kuolema katsoo kohti, oli ok, mutta tämä jatko-osa osoittautui jälleen pettymykseksi. Siinä oli 500 sivua ja mielestäni sivuja olisi voinut karsia kovalla kädellä. Nyt tarina rönsyili liiaksi. Olin käsittänyt, että kirjan lopusta löytyisi kunnon yllätys, mutta arvasin loppuratkaisun liian aikaisin. Näin ollen "loppuhuipennuksestakaan" ei voi kuin marista.

Taidanpa hyvästellä tämän kirjasarjan ja etsiskellä parempaa luettavaa varauksia odotellessa.

tiistaina, tammikuuta 24, 2012

Emma Donoghue; Huone



”Elävin, loistavin ja kaunein kuvaus äidinrakkaudesta, minkä olen koskaan lukenut.” – Irish Times

Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Pienen pojan äänellä kerrottu tarina vie mukanaan – vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Tarina alkaa Jackin hauskasta viisivuotissyntymäpäivästä, ja vasta vähitellen lukijalle selviää totuus äidin ja pojan elämästä. Äiti on kidnapattu seitsemän vuotta sitten ja on siitä lähtien ollut väkivaltaisen miehen vankina pihavajassa, jossa on tarjolla vain rajallinen määrä ruokaa ja tarvikkeita. Äiti on kuitenkin onnistunut rakentamaan pojalleen täyteläisen elämän, josta ei puutu virikkeitä eikä rakkautta.

Huone, jossa Jack ja Äiti asuvat, on reilut kolme metriä kanttiinsa ja siinä on kattoikkuna ja lukittu ovi. Jack katsoo mielellään televisiota ja tykkää piirroshahmoista, mutta tietää, että mikään ruudulla näkyvä ei ole todellista. Vain hän itse, Äiti ja Huoneessa olevat esineet ovat totta.

Järkyttävästä aiheestaan huolimatta kirja onnistuu olemaan toiveikas, hauska ja elämänmyönteinen.



***



Siitä on jo pari päivää kun kirjan sain luettua, joten on ollut aikaa miettiä jälkimakua. 

Tartuin kirjaan korkein odotuksin -tätä on kehuttu joka suunnalla- ja toisaalta jossain määrin vertaistukea saadakseni. Ei, en ole hullun sadistin vankina lapsineni, muuten vain välillä sellainen fiilis, että olen jumissa neljän seinän sisällä... Huono välikommentti. Joka tapauksessa kirja jysähti tajuntaan ja sydämeen sellaisella voimalla, että itsekin ihmettelin. Tämä pienen pojan äänellä kerrottu selviytymistarina oli yksinkertaisesti sydäntäsärkevä. Se ei aiheuttanut ahdistusta, ihme kyllä, vaan oli äärettömän surullinen ja toisaalta hyvin toiveikas tarina siitä, mitä äidinrakkaus ja läheisyys voi saada aikaan epäinhimillisissäkin olosuhteissa. 

Minusta ainakin jokaisen äidin kannattaa teokseen tutustua, toki kirjaa voin suositella lämmöllä ihan jokaiselle. Vaikka vuosi on vasta alkanut voisin veikata, että tämä jää vuoden puhuttelevimmaksi romaaniksi.