lauantaina, maaliskuuta 02, 2013

Susan Fletcher; Meriharakat


Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.



Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna 



18 kommenttia:

  1. Olen ostanut aleista kolme Fletcheriä, joten toivon, että kirjat ovat hyviä! Muistan lukeneeni näistä vain hyvää =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mari, sulla on ihania lukuhetkiä tiedossa!! Nauti :D

      Poista
  2. Kiitos Annika linkityksestä! Luin oman arvioni uudestaan, kirjan lukemisesta on jo kovasti aikaa. Kuten varmasti huomasit, minulle tämä ei kolahtanut niin kovaa ja harmittelen että en saanut tästä irti kaikkea sitä hienoa mitä sinä selkeästi sait. Todella hieno arvio! Haluan ehdottomasti tietää mitä mieltä olet uudesta Fletcheristä, josko uskaltautuisin uudestaan kirjailijan pariin.. suloista lauantaita Annika <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, kiitos itsellesi! Täytyy nyt paremmin paneutua toisten arvioihin tästä mahtavasta romaanista. En enää muista, kuka mitäkin kirjasta on tykännyt :) Jäädään odottamaan Tummanhopeista merta, Fletcher ei taatusti tule meitä pettämään! Sitä samaa sinulle ♥

      Poista
  3. Tykkäsin Irlantilaisesta tytöstä tosi paljon, ja olen suunnitellut Meriharakoiden lukemista jo pari vuotta (!), se on hyllyssäkin, joten jospa piakkoin tämän ihanan kirjoituksesi inspiroimana :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin tämä ehti jonkin aikaa kirjahyllyssä "muhia" :) Voin kyllä suurella syrämellä suositella!! ♥

      Poista
  4. Annika, olet niin kuin minä, elänyt osin Moirana, matikasta ja liikunnasta viis! Tämä on sinun paras juttusi ikinä. Kolmoskappaleessa kirjoitat suorastaan hengästyttävästi...ihanaa♥

    Minulle tästä tuli sielukirja ja niitä minulla on vain muutama. Koin Meriharakoissa myös jotain, mitä olen itseni kieltänyt edes ajattelemasta ja se liittyy sisarsuhteeseen - tietysti.

    Meriharakat tulee 4-ever olemaan minulle Fletcherin paras teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos sinulle ihanista sanoistasi! Keskittymiskyky ei ollut paras mahdollinen – kirjoitin postausta vanhemmillani että pysyisin edes jonkinlaisessa aikataulussa :) Kirja vain oli niin hyvä, että sen inspiraatio kantoi!

      Olisipa kiva kuulla, mitä nämä toiset sielukirjasi ovat. Veikkaisin Vieraan lasta yhdeksi :)

      Voi olla, ettei Fletcher yllä Meriharakoihin nyt tällä uusimmalla, mutta sekin sijoittuu merenrantaan, joten uskon tarinan kantavan.

      Niin, sisarena olemisessa on taatusti haasteensa. On aivan eri kasvaa perheessä, jossa lisäkseni vain poikia. Jotkut asiat helpompia, jotkut vaikeampia. Voin vain aavistella jännitteitä sisarten kesken...

      Poista
  5. Meriharakat on upea kirja. Siinä on jotain, joka tulee todella liki ja sykähdyttää. Minulle tämä on toistaiseksi Fletcherin paras kirja. Irlantilainen tyttö on ihana, Noidan rippi ei ollut minulle, vaikka sekin on hyvin kirjoitettu. Mutta Meriharakat, oi että! Niin monia teemoja - niin hyvin kirjoitettuna. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, jotenkin mulla on sellainen tuntuma, että Irlantilainen tyttö ei ehkä samaa säväystä tekisi kuin tämä. Ihan loistavaa kuulla Meriharakoiden tavoittaneen sinut niin syvästi. Tekstin kauneus on vertaansa vailla!<3

      Poista
  6. Täytyy ehdottomasti lukea tämä itsekin piakkoin. Minultakin tämä kirja olisi mennyt varmastikin ohi ilman blogipostauksia. Onneksi on kanssabloggarit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, Pihi nainen <3 aika yksinäistä olisi lukijan elo ilman blogiystäviä! Tämä sinun täytyy lukea :-)

      Poista
  7. IIh, ihanaa että rakastuit tähän! Niin minäkin ♥.

    VastaaPoista
  8. Sanna, ei tässä muuta voinut! <3

    VastaaPoista
  9. MInäkin haluaisin lukea lisää Susan Fletcherin kirjoja...:))
    Oikein ihana postaus, Annika, onnittelut...:)))
    Suloista sunnuntaita sinulle.<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Aili-mummo! En voi kuin suositella tätä teosta <3 Sunnuntai-iloa Sinulle <3

      Poista
  10. Tässäpä taas kirjailija, joka on nimeltä tuttu vaan yhtäkään hänen kirjaansa en ole lukenut. Tämä vaikuttaa kyllä kirjalta, josta voisin pitää, samoin tuo Noidanrippi. Eli laitetaanpa lainauslistalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita, Elegia, laita :-) Ja tosiaan Noidanrippi ei mielestäni jäänyt ollenkaan tämän jalkoihin, joten kokeile sitäkin <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥