tiistaina, huhtikuuta 30, 2013

Chimamanda Ngozi Adichie; Purppuranpunainen hibiskus


Purple Hibiscus 2003, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2010, 327s.

"Kambili, tule yläkertaan."

Aloitin teemaviikkoni tällä paljon kehutulla, afrikkalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimman tähden Chimamanda Ngozi Adichien teoksella. Viimeinen pisara ylitsevuotavaan ylistyksen maljaan löytyy Opuscolosta. Romaania aloittaessa tiesin heti, että nyt mennään ja lujaa. Jarrut särkyivät jo ensimmäisessä mutkassa ja hengityskatkosten sykähdyttämänä etenin loppuun saakka. En muistanut tehdä edes merkintöjä sopivista sitaateista, sen verran syvälle nigerialaisen Kambilin elämään, ihon alle, sieluun, tämä Purppuranpunainen hibiskus minut vei.

Teini-ikäinen Kambili on tottunut elämään miltei kokonaan itsensä isänsä varjoon kadottaen. Rikkaan perheen kadehdittavan komea julkisivu kätkee piiloonsa ruman salaisuuden. Siinä missä nigerialaisten rakastama isä tukee rahallisesti köyhempiään, alistaa hän julmalla tavalla omaa perhettä. Äiti, Jaja-veli ja Kambili ovat tottuneet vaikenemaan. Kommunikoimaan keskenään sanoitta, etteivät vain herättäisi isän vihaa. Väkivalta, pelko, uskonnollinen alistaminen ovat perheen arkipäivää. Miten surullista, miten raivostuttavaa raamatun tulkintaa romaani pitääkään sisällään! Miten väärin rakkauden ja armon usko onkaan kirjassa vääntynyt inhottavaksi ulkokultaisuudeksi. Vaikken katolilaisuuteen ole oikein perehtynyt, sen tiedän, etteivät he tällaista menoa opeta. Siitä kuinka itsessään hyvistä asioista voi väärässä käytössä tulla julmuuden ilmenemiskeino, kirjan isä on kyllä malliesimerkki.

Menin seisomaan ammeeseen ja katsoin isää. Ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä hakemaan risua, ja äkkiä raaka, pistelevä pelko täytti rakkoni ja korvani. En tiennyt mitä isä aikoi minulle tehdä. Olisi ollut helpompaa, jos olisin nähnyt hänen kädessään vitsan, sillä silloin olisin osannut puristella käsiäni nyrkkiin ja jännittää pohjelihakset valmiiksi.

 Ja silti, jollain tavalla Kambili kaipaa aina vain isänsä rakkautta, huomiota. Mutta Kambilin ja Jajan elämään on tulossa nyt muutos. Entinen, loppuun kulunut elämä sirpaloituu yhdessä äidin posliinipatsaiden kanssa. Kuvioihin astuu nimittäin iloinen ja vapautunut Ifeoma-täti, joka vaatii saada nuoret luokseen Nsukkaan. Perhe asuu vaatimattomissa oloissa, jopa köyhyydessä, mutta siitä viis, kun Kambili oppii uuden taidon; nauramisen! Tädin puutarhan väriloisto, serkkujen normaali maailma, komea isä Amadi näyttävät toisenlaisen puolen elämästä. Elämästä, jossa voi ilmaista itseään, hymyillä, elää vailla pelkoa.

Nyt kun tarina on päättynyt, poden jonkinlaista auforian täyteistä krapulaa. Kirjan maailmasta ei ole helppo palata. Kävi vähän samoin kuin Tummanhopeisen meren kanssa - jäin samoilemaan Afrikan kuumuuteen, jossa kuitenkin kukkii ja kauniisti kukkiikin. Jäin Kambilin nahkoihin, enkä ole vielä saanut itseäni sieltä irti reväistyä. Näin huiman lukuelämyksen myötä loppuviikon kirjasuunnitelmat saattavat mennä uusiksi, lukusaldo jäädä melko laihaksi. Siitä viis, Adichien romaani täyttää minut edelleen ilolla. Lukemisen ilolla. Tällaisten tarinoiden takia jaksan samoilla kirjamaailman aavikoilla löytääkseni välillä mitä raikkaimpia keitaita.


Kun nousin tädin asunnon edessä, iltapäivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa, kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina roikkuvat hedelmät.


Teos löytyy useista blogeista. Kysykää vaikka Googlelta!


Afrikan tähti -haasteen Nigeria saavutettu

sunnuntaina, huhtikuuta 28, 2013

Ilona Pietiläinen; Unelmien piilopaikka



Teksti ja kuvat Ilona Pietiläinen ja vierailukohteiden asukkaat, Docendo Oy 2013, 168s.

Näin sunnuntaita juhlistaakseni kutsun sinut mukaani Unelmien piilopaikkaan. Sulje silmäsi hetkeksi ja vedä syvään henkeä. Koivut tuoksuvat jo, laineet lyövät laiskasti rantaan. Vihertää. Annetaan Ilonan johdattaa meidät pikku hiljaa rakentuvalta kesämökiltään mitä kiehtovimpiin kyläilykohteisiin. Välillä grillaillaan, nautitaan lohisalaattia ja kiehautetaan kahvit. 

Luvassa on Talven taikaa -kirjan tapaan tunnelmointia, näppäriä askarteluvinkkejä, hauskoja ideoita niin kotiin, mökille kuin puutarhaankin. Leikkimielisyyttä ei unohdeta, vaan luovuuden annetaan kukkia kilpaa silmiä hivelien istutuksien kanssa.

Unelmien piilopaikka on kirja, jonka parissa sielu lepää. Silmät napsivat ideoita tai vain ihastelevat maalaisromanttisia koteja. Oikea Aikuistensatukirja tämä Unelmien piilopaikka, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Minä rakastan

kesätuulen tarttumista verhoihin...
omenankukkia...
mustikkapiirakkaa...
aikaisia aamuja...
vanhoja ystäviä...
kahvintuoksua...
sateen jälkeistä usvaa...
pieniä käsiä kaulani ympärillä...
koirien vallatonta iloa...
hopeisia pilvenreunoja ja nousevaa sateenkaarta...
unelmieni piilopaikkaa...
(osa ajatelmaa)

Näin Ilona Pietiläinen aloittaa teoksensa, ja ryhtyy sitten kertomaan kuinka idea kesämökistä lähti muodostumaan. Kuinka unelmasta alkoi piirtyä tosi, se sai muodon, ja nyt valmiista mökistä kaikuu jo iloisia elämänääniä.

Alun kangerruksista aina valmiiseen kesämökkiin saamme seurata vaihe vaiheelta. Piipahdamme myös saunassa, huussissa ja Pietun joka-pojan-unelmamajassa. Kertakaikkiaan, millainen puumaja! Ehkäpä omat alakouluikäiset poikanikin innostuvat mummulan metsään vastaavanlaista kesällä rakentamaan, niin suuresti kuvista innostuivat.

Nämä ihanat kasvihuoneunelmat taas sijaitsevat keskellä maaseudun auvoista rauhaa. Kesäherkkuja kasvatetaan ansarin suojissa, joiden rakennusprojektista Ilona kertoo.


www.villanamu.blogspot.fi
 Minut vei täysin mennessään Villa Namu, pieni puuhamaa siirtolapuutarha-alueella. Näissä pikkuisissa mökeissä on aivan oma tunnelmansa, matka keskustaan ei ole pitkä, ja kuitenkin on mahdollista saada kaupunkilaisoloissakin nauttia omasta rauhasta. Tehdä istutuksia, sisustaa mökkiä, nauttia kaffet ulkoportailla. Jos minä joskus mökin hankkisin, urbaanille ihmiselle tämä olisi se omin juttu.

Kiitokset Villa Namulle näistä ihastuttavista kuvista!


Tässä vielä kurkkaus suloiseen keittiöön

 Teille, jotka olette seuranneet Punatukan blogia, seuraavat kuvat saattavat näyttää hauskan tutuilta. Kyse on Villa Lillasta, jossa sisustus vaihtuu huimalla vauhdilla. Koskaan ei voi olla varma siitä, että Lilla näyttää ensi kesänä samalta kuin kuluvana. Päinvastoin, voi olla varma, että aina tapahtuu jotain! Villa Lillan ja Villa Namun onnelliset emännät ovat siskoksia, heitä yhdistää persoonallinen ja räiskyvä sisustussilmä.






Vaikken vielä tahtoisi vaihtaa maisemaa näistä suloisuuksista, mennään seuraavaksi piipahtamaan Elinan luona. Elinan perheen kesämökki sijaitsee Laukkaan Vehniällä, ja mökille on nyt saatu uusi lasikuisti. Viehättävältä näyttää myös tämä järvimaisema, vai mitä?


Teoksessa piipahdamme kylässä myös mm. Päivillä, Arjalla, Hannen kotona, Puistikossa... Vietämme niin juhannusta kuin syntymäpäiviäkin, ja teoksen loppupuolella alamme jo tähyilemään kohti tulevaa syksyä. Mutta vielä ei ole syksyn aika, nyt nautitaan kevään saapumisesta ja pidetään ajatukset tulevassa kesässä.

Kesämökkiläisille, askartelijoille, sisustusihmisille, teille jotka kaipaatte jotain kaunista... tämä teos kannatta painaa mieleen! Unelmien piilopaikka sopii myös unelman tavoin kesätuliaiseksi, ja sitä on tilattavissa ainakin näistä osoitteista

www.sateenkaarentaa.fi 
www.hopeakeiju.fi 
www.wanhaaliina.fi 
www.mallanmakeat.fi 
www.hilmajaonni.fi/

Muista myös Ilonan oma blogi
ja katso Lumin Leenan runsas postaus kirjasta.




Ps. Unelmajuttu  pääsi luikahtamaan keskelle teemaviikkoa, mutta ei hätää, palaan ruotuun nyt välittömästi :)

perjantaina, huhtikuuta 26, 2013

Viikonloppuja teemaillen

kuva by Sanna Väyrynen


Vaikka minulla on hirmuinen iensärky, jouduin nimittäin tänään luopumaan viimeisestä viisaudenhampaastani, en malta pysyä poissa blogista. Pikaisesti oli ajatukseni kurkistaa tämän vuoden haasteisiin ja teemoihin, etten niitä kokonaan unohtaisi. Koska unohduksiin ovat muuten poloiset painumassa, kaiken tämän uutuushössäkän keskellä.

Afrikan tähti -haastetta olen lukenut 3:n kirjan verran (juhuu)
Kiinteistöhaastetta 4 kappaletta - eli mökki hätäisesti pystyssä
Mental cases taas on jäänyt aivan unholaan. Oi voi! Onneksi on olemassa edes kaksi kirjaa, nimenomaan tähän haasteeseen sopien, jotka luen viimeistään ennen joulukuuta...

Kuten yllä totesin, suurin rysähdys noiden uutuuskirjojen suhteen on laantumassa, ja minulla on taas aikaa paneutua hiukan vanhempiin teoksiin. Kesäkin on julkaisurintamalla rauhallista aikaa, joten ennen syksyn odotettuja romaaneja ehdin ottaa niin lukemisen, kuin bloggaamisen leppoisammalla aikataululla. Tai jopa, jos hurjaksi heittäydyn, kokonaan ilman aikatauluja.

Joka tapauksessa päätin pitää Lumiompun Katjan tyyliin teemaviikon, jolloin luen supersuosittuja romaaneja. Niitä, joita minulle on vuoden varrella suositeltu, joita olen eri blogeissa ihastellut ja kaukaa ihmetellyt. Nyt on aika napata joitain näistä lukuun ja katsoa, ystävystynkö kirjailijoiden kanssa Sonjan tapaan, tekeekö teksti yhtä suuren vaikutuksen minuun kuin kanssabloggaajiin.

Teemailu alkakoon tänään ja päättyköön ensi perjantaina. Aloitin eilen (myönnettäköön, varaslähdöllä) Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen (sen myötä palaan taas Afrikan tähti -haasteen pariin)



ja tarkoitukseni olisi lukea myös Ian MacEwanin Lauantai.




Mikäli aikaa riittää, ehkä vielä joku muukin? Ehdotuksia otetaan vastaan sekä näistä ikisuosikeista, kuin vähän tuntemattomammistakin teoksista :)


Sitten minä lähden parantelemaan kipeää poskeani ja toivotan teille aurinkoista viikonloppua! Tai jos sataa, sehän on vain mitä mainioin syy jäädä sisälle kirjan kanssa...

♥ Annika


torstaina, huhtikuuta 25, 2013

Elif Shafak; Kunnia


Honour 2012, suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013, 523s.

Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa.
Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan.
Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista.
Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin.
Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut,
ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat,
ja niille, jotka näkevät.

Näin kirjailija ensimmäisellä sivulla.

Elif Shafak. Kaunotar, joka punoo tekstiä kuin hienointa seittiä. Mukaan mahtuu voimakkaita makuja, mausteisia tuoksuja, heliseviä rannerenkaita. Salaisuuksia, vaikenemista, pelon henkäyksiä. Tässä kirjassa on kyse Kunniasta. Kunniasta, joka menee kaiken edelle, jopa itse elämän.

Kunnia on kertomus eräästä suvusta. Siinä kuljetaan edestakaisin eri aikausilla, eri maanosissa aina Turkista Lontooseen, 1940-luvulta nykyaikaan. Kertojia ja näkökulmia vaihdellaan, mennään eteenpäin ja palataan taas alkuun, kunnes lukijale hahmottuu tarina kaikessa surullisuudessaan. Jo alussa käy ilmi, että hemmoteltu turkkilaispoika Iskender murhaa oman äitinsä. Kunnian tähden. Syy ei ole kuitenkaan vain pojassa itsessään, syy on kaivertanut juurensa syvälle menneisyyteen. Se imee ravintonsa vanhoista perinteistä, se elää vihalla. Ja Pemben, Iskenderin äidin on maksettava verellään virheistä, niin omista kuin jo kuolleiden sukulaisten.

Käy niin, että Pemben miehen Ademin oli alunperin naitava Pemben kaksoissisar Jamila, mutta kohtalo sanelikin toisin. Traagisin seurauksin. Oikeastaan kertomus ulottuu vielä aiempaan aikaan, mutta me keskitymme nyt tässä Pemben perheeseen. Ademilla on taakkanaan väkivaltainen lapsuus, ja kuten väkivallalla valitettavasti on tapana, se jatkaa itsensä monistamista sukupolvesta toiseen. Adem on koukussa uhkapeleihin ja jättää perheensä stripparin tähden. Minkä rangaistuksen hän teostaan saa? Eikö juuri Adem vie perheeltä sen kunnian? Mutta ei, kunnian ylläpitäminen on naisen tehtävä. Pembe, Iskenderin, Esman ja Yunuksen äiti, tapaa kuin kohtalon johdatuksesta erään englantilaisen herrasmiehen. Rakkaus, jollaista Pembe ei ole ennen kokenut, nostaa varovaisesti päätään. Mutta rakkauden yllä roikkuu alusta alkaen kiinnijäämisen kauhu.

Esmalla, Yunuksella ja Iskenderillä -tietysti-, on tarinassa oma roolinsa. Esma haaveilee olevansa mies, ihmekös tuo, kun on tottunut katselemaan sukunsa nöyryytettyjä naisia. Yunus taas tuo tarinaan mukaan 1970-luvun talonvaltaaja punkkarit. Pieni poika etsii hyväksyntää pössyttelevistä nuorista, koska isä on lähtenyt, Esmalla ja Iskenderillä on oma elämänsä ja äiti vaikuttaa kummallisen etäiseltä...


Kunniassa miehet lyövät ja pettävät, ja toiminta on heille ihan sallittua. Mutta annas olla, kun Pemben suhde tulee julki. Aviomiestä ei näy mailla halmeilla, mutta on poika, Iskender, jolle jää vastuu suvun kunnian puolustamisesta.

Älkää käsittäkö väärin! Teos kuulostaa melko hurjalta, mutta kerronta on kepeä kuin kevätpäivä. Shafak antaa huumorin kukkia ja muutenkin romaani on kuin ruusu. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, mutta piikkeihin voi satuttaa sormensa. Kunniassa on ajankohtainen, huipputärkeä aihe. Se muistuttaa jossain määrin niin Kolibria kuin Itämaatakin mutta toki Shafakilla on aivan omanlaisensa ääni. Ääni, johon ihastuin jo Kirotun Istanbulin perusteella. Jääköön se soimaan pitkäksi aikaa vielä tarinan jälkeenkin. Kuulettehan tekin sen? Se kuiskii tarttumaan tähän teokseen.


Kaikki nukkuvat. Meitä ei nähdä. Kaikki nukkuvat. Joten mekin voimme nukkua. Minä ostan sinulle kivoja juttuja. Kenkiä, laukkuja, vaatteita, kultaiset korvarenkaat... Sinä olet hyvä nainen, pyhimys. Ole kiltti ja sääli minua. Vaimoni ei saa koskaan tietää.

Kunnian on lukenut ainakin Leena Lumi

tiistaina, huhtikuuta 23, 2013

Mons Kallentoft; Kevätkuolema


Vårlik 2010, suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen, WSOY 2013, 475.

Kenelle on tällä kertaa käynyt huonosti?
Juopot hakanneet toisensa?
Törkeä ryöstö?
Lapsille?
Tytöt, enkelit äsken.
Hyvä Jumala, kunpa ei lapsille olisi käynyt huonosti. Lapsiin kohdistuva pahuus on väkivaltaa, jota vastaan ei voi pitää puoliaan.

Tällä kertaa Ruotsin kovin, taidokkain, melankolisin jännärikirjailija, myös journalistina tunnettu Mons Kallentoft vie lukijansa suoraan pelon ytimeen. Hän johdattaa kuilun reunalle ja vähän sen yli, tuuppaa tulisena mylvivään pimeyteen, mutta ottaa kiinni, ennen kuin ehdimme pudota. Onneksi.

Olen lukenut kaikki kolme kirjailijalta suomennettua osaa Malin Fors -sarjaan ja tykännyt. Tykännyt. Ylistyssanat pyörivät mielessäni mutta en tahdo makeilla. Kallentoftin kerronnassa vain on taikaa. Hän murtaa niin kirjallisuuden, kuin elämän ja kuoleman raja-aidat. Monsin murhatut eivät koskaan jää ilman omaa ääntä, vaan leijuvat jonkinlaisessa välitilassa, kuiskivat siellä Malin Forsille salaisuuksiaan. Kunnes tapaus on ratkaistu, kunnes he pääsevät vapauteen. Kallentoftille ominaista on täysillä tarinaan heittäytyminen. Runollinen kerronta, joka ei kaihda maalailua mutta ei myöskään raakuuksia, saa lukijan hengittämään samaan tahtiin Malinin kanssa. Malinin sekä uhrien.

Kevätkuolemassa tarina on rajumpi kuin aiemmat osat syystä, että uhrit ovat lapsia. Kaikki alkaa siitä, kun keväisenä päivänä keskellä pölyä ja aurigonsäteitä räjähtää pommi. Iskussa haavoittuu moni, mutta se vaatii myös kaksi kuolonuhria. Pienet, kuusivuotiaat tytöt saavat surmansa.

Silloin äiti kirkuu.
Hän kirkuu tyttäriensä nimiä, mutta nimet katoavat hyytävään sinivalkoiseen salamaan, jota seuraa intensiivisempi kuumuus kuin hän on koskaan osannut kuvitellakaan ja hän paiskautuu ilmaan. Sitten on vain hiljaisuus joka voittaa loputtoman, tuskallisen jyrinän sen levittyessä koko kaupungin ja sitten edelleen Itä-Götanmaan vasta havahtuneiden metsien, orastavien peltojen, avaintojen ja ihmisasumusten ylle.
Tytöiltä häviää koko maailma, miljoonat kuolaavat petoeläimet raastavat sen riekaleiksi ja sitten se liukenee kaiken kattavaksi valoksi, vaahtoavaksi taivaaksi vailla alkua ja loppua.

Koko kaupunki on kauhun vallassa. Kauniista keväästä tuleekin nyt verenvärinen, eivätkä poliisit oikein tiedä miten lähteä kerimään auki pimeää vyyhtiä. Mietitään terrorismia, moottoripyöräkerhoja, vai onko iskun kohteena olleet pankit? Räjähdyshän tapahtui pankin edustalla. Sitten tekijäksi ilmoittautuu antikapitalistinen ryhmä, mutta Malinin vaistot sanovat muuta. Kuiskeet. Kuolleiden hiljaiset viestit.

Näin Mons kuvaa itse tarinointiaan. ”Monet dekkarit ovat niin äärimmäisen järkeviä. Minä halusin jättää tilaa päähenkilön intuitiolle. Joskus asiat vain tietää vaikkei varsinaisesti tietäisikään.”

Kuten tavallista, tapaus vie juuri äitinsä haudanneen Malinin mennessään. Malinin, jonka elämä on paikoin paremmassa jamassa kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta häntä odottaa myös erään salaisuuden paljastuminen. Salaisuus samaan aikaan sekä satuttaa, että parantaa, loihtii menneisyydelle merkityksen.

Kirjassa äänen saavat jälleen toisetkin, aiemmista osista tutuiksi tulleet tutkijat. Näkokulmaa vaihdellaan melko tiheästi, kuitenkin hallitusti. Taustalla häämöttää jatkuvasti jotain niljakasta, kammottavaa, liskomaista...

Oi että! Nyt kun olen kirjan lukenut ja postauksen tehnyt, en osaa sanoa muuta kuin oi että. Jos joskus jättäisin dekkareiden lukemisen vain yhteen sarjaan, se olisi komean Mons Kallentoftin Malin Fors -sarja. Vaikka tarina on rankka, se ei ole mikään aivot-narikkaan -dekkari. Päinvastoin kirja haastaa lukijansa käyttämään niitä aivoja. Vihjeitä tulevasta on siroteltu mukavasti mukaan juoneen, psykologinen ihmiskuvaus taas, jota jaksan aina vain peräänkuuluttaa, pääsee Keväkuolemassa syvällisesti esiin.

Ihmettelen, miksi sarja on saanut niin vähän blogisavuja. Nyt puhaltelen niitä ilmoille, puh, puh. Lukekaa tämä kirja!


Me elimme kuusi vuotta, Malin.
Kuusi vuotta.
Mikä elämä se on?
Me haluamme enemmän.


Ps. Kevään jännäriuutuudet taitavat olla nyt tässä. Kesällä tulee toki lisää, mutta vaihteeksi keskityn toisenlaisiin teemoihin.

maanantaina, huhtikuuta 22, 2013

Arvonta-asiaa!



Okei, blogihistoriani, (since 2009) kolmannet arpajaiset ovat päättyneet juuri NYT! Suoritin arvonnan tällä kertaa itse, koska kuvan marsu söpöilee vain lavasteena ja lapsiparvi on kuka koulussa, kuka päiväunilla. Sen verran vielä pitkitän jännitystä, vaikka kuulen teidän jo siellä hoppuilevan - ei mitään jorinoita vaan nimiä - että kiitän tässä jokaista osallistujaa! Teitä oli mukana nyt ennätysmäärä ja sen huomasi ennen kaikkea arpalippuja kirjoittaessa :) Ihanaa! Toivottavasti viihdytte lukijanani ja saatte täältä mukavia kirjavinkkejä sekä lukuelämyksiä.

Aivan kohta päästään ulos nauttimaan auringosta mutta nyt...  Ensimmäiseksi arvonnassa sijoittuja saa valita näistä mieluisimman

Johanna Holmström; Itämaa
Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen
Rosamund Lupton; Mitä jäljelle jää
Julie Kibler; Matkalla kotiin
Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia
Antonio Hill; Kauniit kuolemat
Hans-Joachim Lang; Parakki 10
Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät
Tommi Laurinsalo; Kuu taivaalta (mukava vaikkapa lahjaksi)
Milja Kaunisto; Synnintekijä
Hans Keilson; Komedia mollissa  
♥ Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa  
♥ Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

toiseksi tullut seuraavaksi, ja kolmanneksi tullut viimeiseksi. Ilmoittautukaa minulle sähköpostiosoitteeseen annika.kivi@live.fi - vastaan tämän päivän aikana ja postitan kirjat myöskin tällä viikolla.

Ei vieläkään nimiä?

Okei, ykköseksi sijoittui

Lukuhetkien Sonja 

Toisella sijalla

Hannaliina

ja kolmantena 

Emilie  

Onnea voittajille ja kaunista alkuviikkoa jokaiselle!



♥ Annika

sunnuntaina, huhtikuuta 21, 2013

Annikan Top 10


Leppoisaa sunnuntaita teille, Lukijat! Kävin jo ulkona kevättä ihastelemassa ja nyt maltan hetkeksi tähän koneen ääreen istahtaa. Minut nimittäin haastoi 11. kysymyksellä ihana Aletheia. Kiitos ystävä ja pahoittelen, että vastailun kanssa hiukan kesti! Aiemmat vastaavat haasteet löytyvät ainakin täältä.

Blogeissa on pyörinyt nyt Top 10 -listat, ja sillä saralla minut haastoi puolestaan Amma. Kiitos ihana! Joskus olen tehnyt postauksen nimellä Lukuelämyksiä vuosien varrelta, mutta lähestyn nyt aihetta himpun verran eri näkökannasta. Mietin Amman tavoin kirjoja, jotka ovat jollain tavalla minut pysäyttäneet, saaneet lukijan jopa kyyneliin. Tunne on se voima, jota kirjoista haen, tunne nyt tässäkin postauksessa minua ohjatkoon. Mutta ensin ne kysymykset.
 
  1. Mikä on lapsuutesi suosikki satuhahmo?  Pekka Töpöhäntä
  2. Minka genren kirjoja luet mieluiten? Psykologisia trillereitä ja voimakasta draamaa
  3. Kotimaista vai ulkomaista? Molempi parempi. Blogia selaillessa huomaan kyllä kallistuvani vähän enemmän kotimaisten puoleen.
  4. Luetko runoja? Luen.
  5. Paras novelli(kokoelma)? Voi hyvänen aika, luen niin vähän novelleja, että nyt lyö kyllä tyhjää...
  6.  Kuinka usein käyt kirjastossa? Totta kai, useamman kerran viikossa!
  7. Saako kirjoihin tehdä hiirenkorvia? Omiin saa. Minä ainakin merkkaan surutta arvostelukappaleiden puhuttelevat kohdat hiirenkorvin. Kirjaston kirjojen kanssa käytän post-it lappuja :)
  8. Kierrätätkö kirjoja? Kyllä. En tahdo seisottaa hyllyssä teosta, jota en aio toiseen kertaan lukea.
  9. Kuinka paljon kirjoja omistat? Kokoelmani on maltillinen juuri kierrätyksen takia. N. 100 kpl
  10. Hauskin kirjamuistosi? Mielensäpahoittajat
  11. Lempi sarjakuvasi? Kyllä se kallistua Aku Ankkaan
Ja sitten Annikan Top 10, joka voisi satunnaisessa järjestyksessä mennä näin

Emma Donoghue; Huone



Laura Save; Paljain jaloin


Julie Orringer; Näkymätön silta


Petri Karra; Pakenevat unet


Jennifer Worth; Hakekaa kätilö


Geraldine Brooks; Kirjan kansa


Sofi Oksanen; Puhdistus

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen varjo



Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Heidi Köngäs; Luvattu

Koska näiden listojen lukeminen on sekä hauskaa että avartavaa, tahtoisin mieluusti lukea seuraavien henkilöiden omat top kympit;

Aletheian
Elegian
Kristan
Minnan
Annin
Annamin

(älkää kuitenkaan ottako paineita :)

Ja hei, vielä on huomiseen saakka aikaa osallistua arvontaan!!





Rakkaudella,
Annika

Edit**

Ps. Sain vielä Kristaltakin 11. kysymystä, kiitos ystävä  ♥ Nyt en jätä haastetta roikkumaan, vaan vastaukset tulevat saman tien.

1. Voice of Finland vai Idols? Voice of Finland - ehdottomasti!
2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen? Kyrö ♥
3. Kirjeet vai sähköposti? Tylsästi sähköposti, vaikka perinteisiä kirjeitä onkin ihanaa saada.
4. Fantasia vai tositarina? Tositarina. Huonosti luen kumpaakaan genreä.
5. Rock vai pop? Rock!
6. Näytelmä vai elokuva? Elokuva.
7. Cheek vai Elastinen? En tykkää kummankaan musiikista, mutta VoF:n myötä olen tykästynyt Elan persoonaan :)
8. Tulevaisuus vai menneisyys? Tulevaisuus.
9. Puhdistus vai Stalinin lehmät? Puhdistus.
10. Hiljaisuus vai äänet? Hiljaisuus olisi "kovassa huudossa juuri nyt"...
11. Komedia vai draama? Draama.


perjantaina, huhtikuuta 19, 2013

Katarina Wennstam; Alfauros


Alfahannen 2010, Suom. Laura Beck ja Otava 2013, 398s.

- En tiedä. Mitä raiskaus oikein on?
- Tarkoitatko juridisessa mielessä?
- Tai miten sen nyt sanoisi? Hän painoi sen sisääni ja minä makasin siinä. Minä en huutanut, vaikka se sattui niin hemmetisti, että luulin meneväni halki. Muistan että näin hampaitteni jäljet päiväpeitossa kun nousin. Minä purin hammasta. Niin minä tein.


Hänen nimensä on Jack Rappe, ja hän on Ruotsin kuuluisimpia näyttelijöitä. Hollywoodissakin tämä komea poikamies tunnetaan. Ei ihme, että alfauroksen maineessa olevan miehen ympärillä on aina pörrännyt naisia. Nuoria sellaisia. Nyt Rappella ei kuitenkaan mene lujaa. Hänet löydetään nimittäin hulppean kartanonsa pihasaunasta vatsa auki viilleltynä. Lyömäaseena on käytetty rikottua pulloa, ja Rappea on lyöty sokean vihan vallassa. Onko kyse tapon yrityksestä vaiko sittenkin itsepuolustuksesta?

Aiemmista kirjoista tuttu syyttäjä Madeline Edwards ryhtyy metsästämään syyllistä poliisi Mats Hjörnen apuna, mutta heille käy heti selväksi vastauksien löytyvän Rappen menneisyydestä. Huhut lukuisista seksuaalisista väkivallan teoista leijuu synkkänä pilvenä näyttelijän yllä. Epämääräisenä ja vaikeasti hahmoteltavana. Sitten Rappen viimeisin valloitus tunnustaa tekonsa, ja asetelma kääntyy päälaelleen.

Enää ei kysytä kuka, vaan miksi.

Ja siinä sitä selvitettävää sitten riitääkin.

Jos olet lukenut Katarina Wennstamin, ruotsalaisen journalistin, kirjailijan ja näkyvän mediapersoonan aiemmat teokset, Tahran ja Turman linnun, osaat jo odottaa laatua. Osaat odottaa tiukan kantaaottavaa tekstiä, Wennstam kun on vahvasti naisten asialla. Tämä trilogian kolmas osa nitoo aiemmat sievästi nippuun. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu, vaikka kaikki osat ovatkin erillisiä tarinoita. Kuitenkin Tahrasta tuttu Emma, josta on kasvanut nyt upea nuori nainen, ottaa Alfauroksessa päähenkilön roolin. Uskallan tehdä näitä paljastuksia, koska ne käyvät lukijalle ilmi jo alkumetreillä.

Siinä missä Tahrassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja pornoriippuvuutta, Turman linnussa pureuduttiin perheväkivaltaan, Alfauros marssittaa nyt näyttämölle filmiteollisuuden raadollisuudessaan. Mutta ennen kaikkea kirja nostaa esille raiskauksen. Mitä raiskaus pohjimmiltaan on ja miten sen erittäin häilyvät rajat ovat piirrettävissä? Vai onko niitä olemassakaan? Hyvin rankkoja aiheita, joita kirjailija mietiskelee dekkaripohjalta. Ja hyviä jännäreitä nämä ovatkin kaikki, huiman koukattavia ja kerronnaltaan psykologisesti vahvoja. Uskallan sanoa myös nopealukuisia, tämäkin oli tahkottava miltei yhdeltä istumalta läpi.

Alfauros on siis kaikkea muuta kuin perusdekkari. Alkuvaiheissa se saattaa vaikuttaa siltä, mutta tarinan toisessa kappaleessa, kun aikajanalla harpataan taaksepäin, kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi. Viimeinen kappale huipentuu oikeussalidraamaksi, ja ainoastaan siihen kohtaan olisin kaivannut vähäistä karsimista. Viimeisillä sivuilla mennään nimittäin jo saarnaamisen ja sormella osoittelun puolelle. Toisaalta kyllä minä sen ymmärrän. Lukija on yhtä raivostunut aiheesta kuin kirjailija itse, joka onneksi taas loppuratkaisussa kokoaa itsensä.

Kirjaa ei kannata vieroa sen genren puolesta, vaan ehdottomasti suosittelen Alfaurosta jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ihan jo naisten oikeuksien tähden.


Siellä hän kohtaa herran
selässä tuuheaharjaisen hevosen
ja mies sanoo: olen kuninkaan mies
ja otan mitä haluan
ja sinä olet liian kaunis
ilman miestä kulkemaan
joten tule mukaani metsään
niin näytän mitä osaan

Björn Afzelius, En kungens man

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

keskiviikkona, huhtikuuta 17, 2013

Kati Hiekkapelto; Kolibri



Otava 2013, kannen suunnittelu Timo Tervoja, 381s.

Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan.
- Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky.
- Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi.
- Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile...
Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään.
- Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta.

Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt - näin liputetaan Kolibrin takakannessa, ja tämä dekkariahmattihan tarttui koukkuun välittömästi. Koska luen genreä laajaalti, kuten moni on jo huomannut, en osannut odottaa ennakkoon oikein mitään. Ajattelin vain, että katsotaan, katsotaan...

Jos laatisin kuumia listoja, kuten blogiystäväni Leena Lumi, olisin nyt kirjan luettuani valmis siirtämään Kati Hiekkapellon viiden kovimman trillerikirjailijan joukkoon. Hänessä on jotain uutta ja tuoretta, ja silti riittävästi kypsyyttä selättääkseen muutaman aikansa eläneen dekkarikirjailijan. Tänä keväänä on ilmestynyt niin paljon jatkoa vanhoihin, tuttuihin sarjoihin, että on erittäin mukava saada nyt pisara uutta verta joukkoon. Joudunpa ehkä jatkossa karistelemaan joitain, jo elähtäneen tuntuisia kyydistäkin...

Joka tapauksessa tätä Anna Fekete -sarjaa, jos kirjaa sillä nimellä nyt kutsuisimme, alan seuraamaan! Annahan on mitä mahtavinta seuraa! Häntä painaa oma, vielä lukijalle hämäränpeitossa piileskelevä menneisyys, jota vain pikaisesti vilkuiltiin. Anna ei ole perinteinen pohjoismaalainen, viinaan menevä, eronnut miespoliisi, tietenkään, mutta toisaalta ei hänkään kuppiin sylje, ja ihmissuhdekuviot tuntuvat vähintäänkin sekavilta. Toisaalta Annassa on jotain helposti samaistuttavia piirteitä, mutkattomuutta ja viisautta. Anna pärjää, vaikka saa työparikseen vihamielisen rasistin, Eskon.

Anna on muuttanut Suomeen lapsena Jugoslaviasta, ja hän puhuu täydellistä suomea. Silti "mamutausta" pistää vanhempaa poliisia vihaksi, eikä hän epäröi piilottaa kiukkuaan. Kuten kuvitella voi, Annan onnistuu säilyttää kasvonsa miehen edessä, mutta silti arvostelu vihloo. Piilossa traumat nousevat pintaan, suru, tuska. Koska tutkintakaan ei ole mikään helppo. Anna on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan pohjoissuomalaisessa kaupungissa, ja pääsee välittömästi ratkaisemaan raakaa murhaa.

Murha tapahtuu lenkkipolulla, ja uhrina on nuori, vasta poikaystävästään eronnut nainen. Myöhemmin toinenkin lenkkeilijä kuolee, tällä kertaa mies, jonka vaimo on raskaana. Uhreja yhdistää vain atsteekkijumalaa esittävä koru, jollaiset löytyvät tuulipukujen taskuista. Mitä ihmeen merkitystä korulla oikein on? Piileekö taustalla hämärä lahko, vai onko koru viesti murhaajalta?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Anna ryhtyy tutkimaan kaiken kiireen keskellä hätäkeskukseen saapunutta puhelua, jonka kurdityttö Dijar soittaa kuolemanpelossa. Onko tyttö sukulaistensa taholta uhkaavan kunniaväkivallan takia oikeasti hengenvaarassa? Myöhemmin Dijar peruu puheensa mutta Annapa ei suostu uskomaan tyttöä...


Kolibri on niittänyt heti ilmestyttyään mukavasti blogisauhuja. Kritiikkiä en ole teoksesta juuri lukenut, eikä minullakaan ole syytä marmattaa. Päinvastoin. Ymmärrän Kolibrin suosion. Kulunut sanonta; kirjassa on kaikki kohdallaan, pitää paikkaansa Hiekkapellon kirjan kohdalla. Dekkarissa ei sorruta turhiin takaa-ajokohtauksiin, eli toiminnallisia jännäreitä pelkäävät voivat turvallisesti heittäytyä Hiekkapellon käsivarsille. Kerronta on kuvailevaa niin henkilöiden, kuin maisemien kohdalla, turhaa kiirettä ei pidetä. Ja kuitenkaan jännite ei herpoa hetkeksikään. Nam!

Romaanin ovat ehtineet lukea ainakin jo Elegia Mariel Kirsi Kuutar ja Minna

tiistaina, huhtikuuta 16, 2013

Katja Lindroos; Momo - koti elementissään


kuvat Riikka Kantinkoski, Niclas Warius, Siltala 2013, 154s.

Pane ihminen laatikkoon niin hän alkaa sisustaa sitä

Heti kun kuulin momosta, tiesin, että tässä tulee minulle mieleinen sisustuskirja. Teoksessa tuntui olevan jotain hykerryttävän anarkistista, uskoin sen edustavan raikkaasti uudenlaista näkökantaa. Ja no, sekin tietysti lisäsi kiinnostusta, että perheeni asuu tällaisessa momo-kodissa. Mutta mikä ihme sitten on momo?

Kirjan laatija, Katja Lindroos vastaa näin;

Tässä kirjassa MOMO tarkoittaa Modest Modernia - eli vaatimatonta ja modernia. Se kuvaa kaikkia niitä 1950, 1960, ja 1970-luvulla rakennettuja asuintaloja, joille ei ole tätä ennen vaivauduttu keksimään sen kummenpaa nimitystä.

Syy tämän persoonallisen teoksen syntyyn on;

 ... Momo-kirja kuitenkin kertoo ennen kaikkea nykyisyydestä. Selitys ei ole mikään sen juhlallisempi kuin oma uteliaisuuteni. En ole sisustusarkkitehti, en rakentamisen asiantuntija, en edes kaksinen remontoija. Siksi olen etsinyt ihmisiä, joilla on kyseisistä asioista oikeaa tietoa ja kutsunut itseni kylään asuntoihin, joissa asuu sellaisia, joilla on sekä silmää että ymmärrystä.

Momo on siis teos meille, jotka saatamme ahdistua perinteisten sisustuskirjojen yksitotisuudesta. Miten oma massakerrostaloasunto voisi koskaan näyttää samanlaiselta, kuin vaikkapa huone ihastuttavassa, ajanpatinoimassa rintamamiestalossa. Eihän samantyyppisestä sisutamisesta voi näissä ääripäissä edes puhua! Vai voiko? Kaikki on mahdollista, vaikka asustaakin elementtitalossa, betonihirviössä, kunhan perusasiat ovat selvillä.  Kunhan vain oppii tuntemaan talon, etsimään kauneutta sieltäkin, mistä sitä perinteisesti ei ole löydetty. Momo Manifesti toimii hyvänä apuvälineenä niille, jotka tahtovat pureutua asian ytimeen (s.153)

5 teesiä vaatimattomien ja modernien kotien puolesta

1. Hyvässä talossa näyttävää julkisivua tärkeämpää on se, voiko siellä tehdä kierroksen kolmipyöräisellä. Kysykää keneltä tahansa 2-vuotiaalta.

2. Pienet neliöt eivät tarkoita pientä kunnianhimoa.

3. Ihmisillä on taipumus inhota sitä, mikä oli kaunista omien vanhempien silmissä, ja ihannoida sitä, mikä oli kaunista omien isovanhempien silmissä. Siksi talon arvon arvioiminen tarvitsee yhden sukupolven mittaisen ajan.

4. Persoonallisesti sisustettu massa-asunto vaatii suurempaa luovuutta kuin persoonallisesti sisustettu loft-asunto.

5. Vaatimattoman modernismin mukainen koti ei ole vielä valmis. Se ei kerro miten hyvää elämää eletään, vaan antaa asukkaansa itse päättää, miltä hyvä elämä näyttää. Se ei pyri tekemään vaikutusta vaan antaa muiden vaikuttaa itseensä. Se ymmärtää olevansa asunto, ei koti. Kotiin tarvitaan ihmisiä.

Ja sitten ei muuta, kuin katsomaan ympärilleen uusin silmin. Lempeämmin ja luovemmin. Jos nimittäin kuuluu niiden onnellisten (sic!) joukkoon, jotka asuttavat momo-kotia.


kuva; Niclas Warius


Kirjassa käydään läpi perusteellisesti 1950, 1960, ja 1970-luvulla rakennetut talot, lähtien liikkeelle aikakausien talotyypeistä, rakennustavoista, edeten aina tiloihin, sisustukseen sekä erityisominaisuuksiin. Listataan plussat ja miinukset. Kehoitetaan käyttämään kaikkia aisteja, ei vain näkemään, vaan myös kuuntelemaan, haistelemaan, tunnustelemaan. Ja kun perusasiat ovat tiedossa, on sisustuksella aivan uudet lähtökohdat.

Koska itse asun perheeni kanssa 1950-luvulla rakennetussa hehkeän keltaisessa kerrostalossa, luin juuri sotien jälkeisenä aikana rakennetuista taloista kertovan kappaleen erityisen huolella. Aloin ymmärtää pikkukotiamme ja kuulemaan sen viestejä.

1950-luvun taloista on vaikea olla pitämättä. Mittasuhteet tuntuvat ihmiselle sopivilta, pienet parvekkeet ystävällisiltä, rapattu ulkoseinä muistuttaa vanhoista kivitaloista. Puhumattakaan ajalle tyypillisistä pehmeistä väreistä, jotka säteilevät iloa ja charmia kuin aurinkovarjot kesäpäivinä.

kuva; Niclas Warius

Juuri pienet huonekoot, sokkeloiset tilat, jotka selkeästi ovat suunniteltu lapsiperheitä silmällä pitäen, pitävät sisällään sekä hyvät että huonot puolensa. On hienoa, että lapset saavat omat huoneet, mutta toki sisustaminen on haasteellista varsinkin nykyaikaisilla huonekaluilla, jotka ovat pikkuisen liian isoja, antavat hiukan nurinkurisen vaikutelman, asettelipa ne sitten miten hyvänsä. Karsiminen ja askel kohti siroutta on se suunta, joka olisi omankin perheeni hyvä ottaa. Minä olen aina ajatellut, että muovilattiat on peitettävä matoilla, suuret patterit pitkillä verhoilla. Entäpä jos tekisikin toisin, antaisi näkyä sen, jota ennen on yrittänyt piilottaa? Ainakin momo-kuvissa ratkaisut hivelevät silmää ja huonekalujen eriparisuus tekee mukavan boheemin vaikutelman. Sellainen meidän koti tosin on jo nyt - rehellisen boheemi.

kuva; Riikka Kantinkoski
Vielä 50-luvulle palatakseni. Silloinhan kodit tehtiin ennen kaikkea asukkaita varten. Erillinen keittiö (kuten meillä) oli tyypillinen, koska valmiita eineksiä ei vielä ruuanlaitossa käytetty, ja alusta loppuun saakka valmistetun ruuan tuoksuja pyrittiin pitämään aisoissa. Koivu, mänty ja tiikki hallitsivat sisustusta, ja viherkasvejakin alettiin suosia vasta 50-luvulla. Unohtamatta tietenkään muovia! 60-lukua on hiukan virheellisesti pidetty muovin aikakautena, koska itse asiassa se tuli moniin koteihin jo kymmentä vuotta aiemmin.

kuva; Riikka Kantinkoski


Ja mitä olisikaan sisustuskirja ilman eläviä esimerkkejä momo-koteja asuttavista ihmisistä! Parasta antia minulle oli päästä kurkistamaan, miten herkullisia koteja massatalojen uumenista löytyykään. 50, 60 ja 70-luvun taloissa asustavia perheitä on otettu kutakin vuosilukua kohden kaksi esimerkkiä. Osalla perheistä on lapsia, osa on tehnyt valtavan remontin ennen muuttoaan, osa tyytynyt maltillisimpiin ratkaisuihin. Kutakin aikakautta on remontoinnissa kunnioitettu, ja siksi elämänmakuisia kuvia onkin ilo katsella.

Minulle jäi aivan vastustamaton hinku nähdä, lukea, kokea enemmän! Kirjan ainoa miinuspuoli onkin siinä, että se tuntuu loppuvan aivan liian aikaisin. Onneksi Katja Lindroos kertoo tutkimusmatkan olevan vielä alussa, joten innolla hyppään hänen kyytiinsä päästäkseni ihastelemaan uusia momo-koteja. Napsimaan sisustusvinkkejä, fiilistelemään. Ihana, suositeltava kirja!


kuva; Riikka Kantinkoski


Muista myös käydä täällä!

sunnuntaina, huhtikuuta 14, 2013

Tua Harno; Ne jotka jäävät


Otava 2013, kansi Timo Numminen, 269s.

Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Fridan sukua hallitsevat vahvat miehet. Miesten vahvuus ei ole heissä itsessään, vaan siinä, miten läheiset nämä kokevat. Nämä lähtijät. Nämä niin monin tavoin lähtevät. "Jotkut menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun." (takakansi) Pohtii kirjan päähenkilö Frida, Frida joka on juuttunut ikuisesti pyörivään spiraaliin. Lähteäkö vai jäädä. Sillä Fridalla on vaaleatukkainen Emil, Emil jolla ei ole kovin hyvä maine, mutta joka on nyt sitoutunut Fridaan. Emil, joka tahtoisi jo omia lapsia. Mutta mitä tahtoo Frida? Onko hänestä sekä puolisoksi, että äidiksi? Eikö ihminen mene kahtia tällaisessa paineessa. Miten voi olla samaan aikaan kaksi? Sillä rikkonaisuuteen Fridan perheessä on todella totuttu. Ja sitä rikkonaisuutta nuori nainen pyrkii kaikin tavoin välttämään.

Emil, kumpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia.

Palataanpa hetkeksi suvun miehiin. Vaikka Ne jotka jäävät on Fridan tarina, se on myös luihin ja ytimiin saakka Fridan isän, Raimon, sekä Raimon isän, Pojun tarina. Kaikki alkaa oikeastaan Pojun äidistä, Siristä. Siri oli siinä mielessä surkuteltavassa asemassa, että hän sälytti omat unelmansa poikansa päälle. Pojun oli oltava sekä lapsi, että tietyssä mielessä myös Sirin mies. Ja Poju lähtee. Ja kun hän kerran lähtee, ei hän osaa enää lähtemistä lopettaa. Pojulla on ainakin neljä avioliittoa, ensimmäinen suomalaisen ja Suomeen jäävän Hilkan kanssa. Hilkka on Raimon äiti, Raimon, jonka on totuttava isänsä poissaoloon. Pojun unelmat ovat "luvatussa maassa", Amerikassa. Sinne on päästävä ja sieltä löytyykin pian aviovaimo numero kakkonen. Mutta ruoho ei olekaan niin vihreää aidan toisella puolin, kuin voisi kuvitella. Ja Poju lähtee taas ja taas.

Raimo sen sijaan on päättänyt jäädä. Raimo, joka muistuttaa ulkonäöltään Leonard Cohenia. Raimo kantaa harteillaan Pojun taakkaa eikä tahdo toistaa isänsä virheitä, tahtoo olla lapsilleen läsnä. Cohenin musiikki on se väylä, jota pitkin Raimo elää, ja jonka sanoituksien poluilta hän on myöhemmin löydettävissä. Jos vain kuuntelee tarkkasti, ajan kanssa.

Ja näin Frida on päättänyt tehdä. Nyt kun isäkin on kuollut. Ennen niin komea isä, jonka osana oli kadota syvälle itseensä.


Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.


Tua Harnon Ne jotka jäväät on, jälleen, puhtaasti osastoa "blogiystäviltä bongattua". Vaikka kirjalla on kiehtova nimi ja persoonalliset kannet, en ehkä olisi tullut tähän tarttuneeksi ilman blogisuitsutusta. Nuori kirjailija on oikeustieteen maisteri sekä Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija, aivan kuten päähenkilönsä Frida. Harno on myös voittanut Pentti Saarikoski -kilpailun, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Harnon kerronta on hämmästyttävän kypsää ja niin suloisen kaunista, että sitä voisi luonnehtia miltei sokeriseksi. Kirja on täynnä kerronan harmoniaa, kiehtovia kohtaloita sekä herkullisia henkilöitä. Vaikka aihe on pakahduttavan surullinen, varsinkin heille, joiden osana teoksessa on jäädä, ei romaani kuitenkaan ole synkkä. Imeläkään se ei ole, vaan kaikki ainekset tuntuvat olevan tasapainossa.

Erityisesti minua kiehtoi matka Raimon sisimpään. Miltä tuntui olla mies, jota ahdisti tuntematon uhka jostain sisältäpäin. Miltä tuntui olla salaisella tavalla "valittu". Mielisairas. Raimon rapistumista muotopuoleen toppatakkiin pukeutuneeksi ihmisraunioksi, jonka muistilapputornit vain kasvoivat, oli riistävää lukea.

Suosittelen ihanaa, ihanaa Harnoa jokaiselle! Nämä blogiarviot saivat minut teoksesta vakuuttumaan;  Katja/Lumiomena , Hanna , Sara , Minna


On pelottavaa rakastaa, jos on rakastettava myös sitä, mikä on pimeää. Mutta voiko sanoa, että rakastan vain valoisia puoliasi? Rakastan vain sitä, mitä voi päivänvalossa näyttää?


lauantaina, huhtikuuta 13, 2013

Hans-Joachim Lang; Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä


Die Frauen von Block 10 - Medizinische Versuche in Auschwitch 2011, Suom. Maikki Soro, Minerva 2013, 259s.

Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä.

Olen lukenut Parakki 10 jo viikko sitten. Kirja jätti minut niin suureen hämmennykseen, etten ole yksinkertaisesti kyennyt teoksesta bloggaamaan. Vastoin tapojani kävin lueskelemassa, josko joku olisi ehtinyt jo kirjasta postata, ja Kirjavinkkien Maaritilta sainkin "vertaistukea". Huomasin, etten ole ainoa, joka jäi kirjan jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. Kirjailijan, tämän palkitun journalistin motiiveja alkoi tahtomattaankin epäillä. Aiheeltaan se on tärkeä, mutta aiheen käsittely on usein kyseenalaista - kirjoittaa Maarit.

Mistä kirjassa siis oikein on kyse. No, asia selviää pitkälti jo teoksen nimestä. Kaikkihan me olemme kuulleet keskitysleirien kuolemanlääkäreistä, mutta pitkään aiheen yllä on leijaillut kysymysmerkkejä. Kirja valoittaa nyt pikkutarkasti ja lääketieteeseen nojaten, mitä pelätyssä Parakki 10:ssä oikeasti tapahtui. Sillä toisin kuin luullaan, parakin asukkaista jäi yllättävän moni henkiin. Tosin hintana oli loppuelämän jatkuvat kivut, lapsettomuus, masennus, turhauttava kamppailu saada edes pieni korvaus tapahtuneesta sadismista.

Vuosina 1943-1945 kierrätti parakki yli 800 juutalaista naista lääkäreiden mielivaltaisissa kokeissa, joissa naiset steriloitiin niin ruiskeilla kuin röntgensäteillä. Myös leikkauksia tehtiin, ja niissä naisilta poistettiin synnytyselimiä joko kokonaan, tai osittain. Monet vangeista olivat teini-ikäisiä tyttöjä, joita vasten peilaten lääkäreiden toimenpiteet tuntuivat entistä likaisemmilta. Myöhemmin oikeudessa katsottiin "lieventäväksi" asianhaaraksi se, että naiset sentään puudutettiin leikkauksia varten. Nainen siis oli hereillä, seurasi täysin turhaa leikkausta, jonka jälkeen lapsen saaminen olisi joko mahdotonta, tai ainakin erittäin epätodennäköistä. Voi mikä lievennys! Toisinaan puudutus loppui kesken toimenpiteen ja silloin lääkäri nuiji "potilaan" hiljaiseksi. Sanoittakin on selvää, että varsinkin steriloiminen ilman nukutusta oli hirvittävän kivulias toimenpide. Kuitenkin moni naisista jäi "vapaaehtoisesti" parakkiin, koska vaihtoehtona olisi ollut Birkenau, jonne toivotettiin tervetulleeksi näin

Tämä on Birkenau. Ja täällä on vain kahdenlaisia ihmisiä, kuolleita ja eläviä. Muita ei ole. Ja haluan vielä lisätä, että elävät kadehtivat kuolleita.

(Pahoittelen yletöntä lainausmerkkien käyttöä, se kertokoon katkerasta sarkasmista näiden kidutettujen naisten puolesta.)

Eräs hengissä säilynyt on nimeltään Leny Adelaar, mutta keskitysleirillä hänen nimensä oli de Leeuw. Hän kertoo parakin arjesta näin; "Päivät ovat loputtoman ikäviä. Mutta ikävän tunne ei muistuta melankoliaa eikä johdu surusta tai tekemisen puutteesta. Se on pohjatonta, tappavaa ikävää, joka syntyy toivottomuudesta."

Kuitenkin, kun vartijat illalla sulkivat ovet perässään, ja naiset saivat odotetun hengähdystauon edes yöksi, kuului ohjelmaan juhlia. Naiset järjestivät kabaree-esityksiä, tanssivat ja suutelivat toisiaan. Tunteakseen edes hetken olevansa elossa.

Hans-Joachim Langin teksti perustuu hengissä selvinneiden kokemuksiin ja hänen tarkoituksensa on pitää huolta, ettei historia enää koskaan toistaisi itseään. Koska tapahtumista on kulunut jo lähes 70 vuotta, ei kohta ole enää ketään muistoistaan kertomassa. Lang tahtoo dokumentin omaisin keinoin valottaa parakin asukkaiden kohtaloita ja kärsimyksiä.

Ja onhan se niin, ettei näitä asioita saa unohtaa. Mietin vain, olisiko vähempi tässä ollut enempi. Ihmiskokeilla reposteleminen ja hurja ihmisvyöry etäännytti lukijaa siinä määrin, että tekstin kanssa iski auttamatta väsymys. Luen vähän tietokirjoja ja olin ehkä odottanut Parakki 10:ltä vahvempaa henkilökohtaista otetta, sitä, että henkilöt olisivat todella jääneet elämään. Nyt he hukkuivat harmaaseen massaan, kuten keskitysleirivalokuvissa. Jokainen näyttää samalta vanginasuissaan, hiukset ja kulmakarvat ajeltuina. Kaikkensa menettäneinä.

Joskus olen miettinyt, miten olisin itse selvinnyt keskitysleirioloissa. No, kirja antoikin pohdiskeluuni napakan vastauksen. Vastaanottolavalla henkilöt lajiteltiin niihin, jotka "pääsivät töihin", mutta raskaanaolevat, sekä ne, joilla oli lapsia mukana, päätyivät saman tien kaasutettaviksi. Se siitä sitten! Vanhukset ja heikkokuntoiset tietysti jakoivat saman kohtalon. Mutta toisaalta eräs äiti kertookin 13-vuotiaan poikansa todenneen kaihoisasti, voi kunpa olisin jo kuollut.

Parakki 10 on täynnä hätää, kärsimystä ja kuolemaa, mutta siinä on myös kivuliasta tylsyyttä, puuduttavaa harmautta, jotain elotonta. Näin varmasti myös aikanaan Auschwitzissä.


torstaina, huhtikuuta 11, 2013

Mikael Niemi; Veden viemää



Fallvatten 2012, suom. Jaana Nikula Like 2013, 298s.

Joka ikinen niistä murtuu, Vincentin mielessä kävi. Pato toisensa jälkeen, kuin dominopalikat. Ja joka padon jälkeen pääsisivät irralleen aina vain suuremmat vesimassat. Tekoallas oli ääriään myöten täynnä, koko jokilaakso jyrättäisiin maan tasalle. Ligga oli heidän allaan. He lensivät suoraan kuolemaantuomitun voimalaitoksen yli pysähtymättä ja odottamatta kuoliniskua. 

Jos tartut Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -kirjailijan tuoreimpaan, varaudu vetämään vettä henkeen. Varaudu tukehtumaan hitaasti, tai niin nopeasti, ettet ehdi silmiäsi räpäyttää. Sillä kirja vie sinut suoraan hornaan, veteen, joka ei olekaan vettä vaan jotain elävää. Jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Ruskeaa, kuohuvaa oksennusta, jonka vauhti rusentaa luut ruttuun ennen kuin ehdit edes huomata. Varaudu kohtaamaan katastrofin saavuttamat henkilöt, joista jokainen on hengenvaarassa. Ja jokaisella konstinsa selvitä.

On helikopteria ajava Vincent, joka ei ole toipunut riitaisasta erosta. On Henny, Vincentin rikkaaseen alkoholistiin ja pioneihin vaihtanut. Pariskunnan tytär Lovisa, joka odottaa esikoistaan. On Lena, Barney, Adolf, Sofia, on kauhu, joka iskee kuin kirves keskellä kirkasta päivää. Tai ei, ei kirkasta, koska koko syksyn on satanut jotain harmaata, armotonta. Luulajanjoen rauhallinen elämä saa nyt päätöksensä, kun jokitsunami nielee alleen kaiken. Evakuointi on auttamattomasti myöhässä, henkilöiden on vain selvittävä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pelastettava itsensä, tai toiset.

Mikael Niemen teksti imaisi mukaansa tsunamin voimalla. En muista lukeneeni juurikaan katastrofi-aiheisia kirjoja, ja koska romaania on ehditty liputtamaan jo täältä, täällä , täällä, ja täällä innostukseni heräsi. On aina avartavaa ottaa hyppy omalta mukavuusalueelta ja antaa vain virran viedä. Toisaalta minähän rakastan psykologisia romaaneja, ja sellainen Niemen kirjakin, pohjamutia myöten on. Kuvaus tavallisista ihmisistä epätavallisissa tilanteissa. Näistä aineistahan parhaat teokset rakennetaan. Tai no, en ole kyllä aivan varma Niemen henkilöiden tavallisuudesta.... Kun vastassa on hirviö, on toimittava vaiston varassa ja silloin nähdään, mitä tekoa lopulta kukin on. Toinen päätyy jopa raiskaukseen ja murhiin, toinen tahtoo pelastaa mahdollisimman monen. Toista vie äidinvaisto, ihan sama mitä itselle tapahtuu, kunhan jälkeläinen säästyy.

Sofian tarina on näistä ehkä minulle se kaikkein kohtitulevin. Hänhän palaa evakuoidusta laaksosta takaisin kotiin, täysin hintoja kyselemättä, koska pelkää, ettei voimaton tytär olekaan lähtenyt aamulla kouluun... Lapsen luokse on päästävä, keinoja kaihtamatta.

Mikael Niemi kirjoittaa rosoisesti ja paikoin jopa raa'asti. Hänen tekstinsä on upean syvällistä ja jäin miettimään tarinan pointteja ehkä liiankin. Mikä olikaan motivaatio romaanin takana? Tähän en osaa vastata, mutta lukuelämys kyllä herätti, ravisutti, suututti mutta myös kosketti. Suosittelen!

Sitten hän avasi suunsa ja veti vettä henkeen. Ei se ollut niin hirveää kuin hän oli kuvitellut, se kävi odottamattoman helposti. Siinä oli maku joka oli kuin pilaantunutta kaalia. Vanhoja perunoita jotka olivat alkaneet käydä, perunanjätteitä ja huuhteluvettä. Jotain mikä oli kiehunut hyvin kauan ja saanut sitten jäähtyä hitaasti, jotain mikä oli unohtunut kannen alle. Maku häiritsi häntä, ilman sitä olisi tuntunut paremmalta, mutta nyt oli niin kuin oli. Pimeys tihentyi vääjäämättä.

tiistaina, huhtikuuta 09, 2013

Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa


Minna Lindgren 2013, Teos, Ulkoasu Jenni Saari, 301s.

"Sehän on kamalaa touhua", Irma sanoi. "Illalla herätetään kello kahdeksan ja annetaan unilääke. Aamulla herätetään kello kahdeksan ja annetaan piristävä pilleri. Ei se ole ihmisen elämää. Niin että Veikko teki viisasti, kun poltti tupakkaa ja kuoli ajoissa pois. Mitä luulet, kannattaisiko meidänkin ryhtyä tupakoimaan? Muutenhan me emme kuole koskaan. Döden, döden, döden."

Siiri ja Irma ovat päälle 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat palvelutalo Ehtoolehdossa. Vapaa-aika, ja sitä näillä naisilla riittää, menee maksalaatikkoa lämmitellessä, punaviiniä tissutellessa ja raitiovaunuissa ajellessa. Ihastellaan pääkaupunkimme arkkitehtuuria, käydään hautajaisissa.

 "Arvaatkos mitä?" Irma aloitti ennen kuin Siiri oli ehtinyt istumaan korttipöydän ääreen. "Lierihatturouva C-rapusta ei olekaan kuollut. Ja niin kuin me ehdimme häntä jo surra!"

Kun on tietyn ikäinen, kuolemakin kiertää kaukaa. Sukulaiset ja ystävät ovat menneet aikoja sitten. Elossa olevat kullanmurut eivät ehdi omilta kiireiltään käymään. Päivät sujuvat verkkaisesti, välillä lohduton yksinäisyys on saada vallan. Silti nämä naiset eivät lannistu, elämäniloa ja huumorin pirskahduksia heillä riittää. Kunnes.

Ehtoolehto ei olekaan niin puhtoinen, kuin päällepäin voisi kuvitella. Takakansi lupaa "outoja kuolemia, lääkekauppaa ja suihkukohtauksia." Suihkukohtauksessa eräs sotaveteraani raiskataan, ja valitettavasti miesparka ehtii kuolla ennen kuin juttua ryhdytään selvittelemään. Dosetteihin ilmestyy kuin tyhjästä aina vain lisää uuden muotoisia pillereitä. Ennen niin pirteä Irma muuttuu paranoidisen sekavaksi. Ja kaiken taustalla häämöttää se pahin, ei kuolema, vaan dementiaosasto.

Sekavuutta vastaan taisteleva Siiri, teoksen päähenkilö, päättää selvittää Ehtoolehdon salaisuudet ja samalla pelastaa parhaan ystävänsä ennen kuin hänen mielensä pimenee kokonaan. Apua Siiri ja entinen opettaja Anna-Liisa saavat yllätävältä taholta, oikein mukavan oloiselta nahkaliiveihin pukeutuneelta mieshenkilöltä, joka kutsuu motoristikerhoaan enkeleiksi. "Pahuksen" enkelit, kuten Siiri vähän kirosanaa lieventää. Kun Ehtoolehdon kokkipoika Tero kokee hämärän kuoleman, kiinnostuvat Suomen enkelit tapauksesta.

Kuolema Ehtoolehdossa on kaikkea muuta kuin perinteinen dekkari. Minusta se ei varsinaisesti ole dekkari ollenkaan, vaikka rikoksia tässä tosiaan tapahtuu. Romaani on hulppean hauska kuvaus vanhuudesta, mutta kirjan edetessä hupailu saa synkempiä sävyjä. Kaikkihan tietävät miten vanhuksia kotimaassamme kohdellaan. Sujuvasanaisesti ja koskettavasti kirjoittava Lindgren nostaa nyt kirjallaan kissan pöydälle. Hyvä niin!

Minun verenpaineita nostatti Ehtoolehdon henkilökunta, joka pyrki vain riistämään puolustuskyvyttömiä vanhuksia. Ja jos järki oli asukkailla leikata liian kirkkaasti, ei muuta kuin muutama pilleri lisää dosettiin.

Sellaista se on, vai onko?

Kuolema Ehtoolehdossa on rakennettu huumorin perustukselle vaikka tarinassa itsessään ei ole mitään naurettavaa. Aihe on polttavan ajankohtainen, surullinen, mutta kirjan neuvokkaat naiset kyllä pärjäävät! Hautajaisten lisäksi Ehtoolehdossa juhlitaan myös eräitä häitä...

Oma kappaleeni päätyy nyt arvontapalkinnoksi, suurella sydämellä teosta suosittelen!



"Tekö tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö?" Siiri tunsi itsensä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. "Te olette nuori ihminen, ja ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin."

Kirjan on lukenut lisäkseni ainakin Lukuneuvoja