torstaina, elokuuta 22, 2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta





Johanna Sinisalo 2011 ja Teos, 274s. (arvostelukappale)


Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Kimppalukeminen on kivaa! Päädyimme taas kimppailemaan Kristan ja Annamin kanssa maagisen realismin maailmaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan vuorossa japanilaista kirjallisuutta, vaan valitsimme kotoisasti Johanna Sinisaloa. Itsehän olin jo valmiiksi rakastunut kirjailijan teokseen Linnun aivot.

Enkelten verta taas... No, tarina on tässä aiempaan verraten toinen. Tietysti. Hyvin erilaiseksi lukukokemukseksi kirja ilmeni jo alkumetreiltä alkaen. Odotin tiiviimpää juonenkuljetusta ja valitettavasti kävi nyt niin, että koin tarinan liiankin löyhäksi. Puhuttelevaksi toki, koskettavaksikin. Olihan tässä tiivistä asiaa puistattavasta aiheesta: ihmisen riistoisasta suhteesta eläimeen. Eläinsuojelusta, sen äärimmäisillä laidolla.

Mutta miksi meillä on pakkomielle inhimillistää eläimiä ja sitten kuitenkin tarve vielä pakkomielteisemmin kieltää eläinten inhimilliset piirteet?

Tarina on eräänlainen dystopia yhdistettynä somasti maagiseen realismiin. Yhdysvalloista ovat katomassa mehiläiset. Maailman tasapaino heittää ja hurjasti. Nälänhätä uhkaa, tuomiopäivä hengittää niskaan. Ja mikä on pieni ihminen tämän kaiken keskellä?

No, melko pieni.

Minua viehätti tarinassa yhden ihmisen näköala. Enkelten verta ei ole niinkään globaalitarina, vaan se on ennen kaikkea Orvon tarina. Romaanin alussa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko mehiläisten katoamisilmiö totta myös Suomessa? Ja juuri kun Eero, oma poika on... Jo alussa vilkkuvat poliisiautojen siniset hälytysvalot, jo silloin lukija tajuaa jotain hirvittävää tapahtuneen.

En koskaan, hetkeäkään ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja, mustaa ja violettia, ja kipu on niin suuri että horjun ja huohotan. Unohdan tikarin aina välillä hetkeksi, muutaman sekunniksi, joskus jopa tunniksi, ja se on pahinta: terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti, yhtä julmasti, yhtä kivuliaasti.

Tarinassa vuorotellaan Orvon kerronnan ja Eeron blogimerkintöjen välillä. Eero on tarinan sankari, joka ei voi olla lukijankaan sydäntä varastamatta. Kohtalokkain seurauksin.

Entä se maaginen realismi sitten? Siinä missä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, vetelee viimeisiään, löytää Orvo mehiläisten avulla polun toiseen todellisuuteen. Voisiko sanoa, ikuisuuteen.

Jännite tämän ja tuon toisen välillä sekä kiehtoo, että ahdistaa. Ja lopulta on päätöksenteon aika.

Korostan nyt tässä, ettei teos missään nimessä minusta huono ollut. Ehkä hiukan liian tietokirjamainen, hidastempoinen, mutta samanaikaisesti kyllä mukavan uhkaava. Odottamaan on jäätävä, millaiseksi paketiksi kirjailijan uusin, syksyllä ilmestyvä Auringon ydin osoittautuu.




Teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Jori
Minna Jaakkola
Leena Lumi
Jenni
Morre


 ***
Minua ei pelota. Minulla ei ole mitään pelättävää, ei enää. Ja jos tämä on harhaa, olkoon. Tämä on hyvä, suorastaan erinomainen harha.


10 kommenttia:

  1. Mainio tuo viimeinen sitaatti!

    Tämä kirja on pelottavan hyvä, mutta joiltakin osin myös kauhuskenaariona mahdollinen. Meillä ei ole yhtenäkään vuonna ollut pölyttäjiä niin vähän kuin tänä vuonna ja saamme kaikkien aikojen huonoimman luumu- ja kirsikkasadon...

    VastaaPoista
  2. Niinpä, kyllähän kirjaa saattoi eräänlaisena profetiana lukea. Aika hirveää, oikeastaan... Mutta tyylillisesti ei minusta aivan parasta Sinisaloa.



    Ps. Saitko jo Theorinin? Hermostuttaa, kun ei ala kuulua :)

    VastaaPoista
  3. Melkoinen määrä tuntuu olevan kiintoisia suomalaisia kirjoja (ja kirjailijoita) liikenteessä. Minulta luonnollisesti menee suurin osa ohi, mutta pistänpä silti nimen ylös, jos vaikka jotain hänen kirjojaan jossain kohdin elämää osuu eteeni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä näitä suomalaisia huippunimiä nouseekaan... Viime aikoina itse olen addiktoitunut kotimaisiin, mutta se on vähän kuin tiedostamaton valinta :-)

      Poista
  4. Kirjoitat tästä niin kauniisti. Minullehan tämä oli ensimmäinen Sinisalo ja tykkäsin. Sanoit, että tämä oli melko erilaista Sinisalo, joten saa nähdä, pidänkö niistä tyypillisemmistä Sinisalon teoksista yhtä paljon. Ennen päivänlaskua ei voi odottaakin jo lukupinossani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annami <3 varmasti pidät muistakin Sinisaloista, uskoisin ainakin. Kokeile!

      Poista
  5. Tämä kesä oli lämmin. Kyllä ainakin täällä on pölyttäjiä ollut, varsinkin ampiaisia!

    Tauteja ja uhkakuvia mehiläisillä ja amppareillakin on, mutta onneksi ovat olleet ohimeneviä:)

    Kiitos postauksesta, Annika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-mummo, sama meillä. Ampiaisia on tänä kesänä riittänyt riesaksi asti, mutta hyötynsä niistäkin.

      Ihanaa viikonloppua sinulle!

      Poista
  6. Sinisalo on ollut mielessä, että jonkin kirjan lukisin, mutta jotenkin tämä Enkelten verta kuulostaa, ettei ehkä ole ihan mun juttu... Joku vanhempi teos varmaan sopisi paremmin. Kiva, että luitte taas yhdessä! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, hyppää mukaan kimppaan vaan :D Sulle suosittelisin ehdottomasti jotain muuta kuin tätä Sinisaloa. Ettet saa väärää käsitystä. Kokeilepa Linnun aivoja!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥