torstaina, joulukuuta 29, 2016

Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar


Styckerskan från Lilla Burman 2012, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2015, 411s.

"Ole tarkkana. Tämän jutun kanssa ei ole leikkimistä."


Minun jouluni ei ollut varsinaisesti lukujoulu. Se kului sen sijaan hyvin tiiviisti perheen parissa. Iltaisin varastin itselleni aikaa takuuvarman kirjailijatapauksen parissa - Pikku-Burman teurastajatar löytyi peräti omasta kirjahyllystä. Jotenkin se oli sinne onnistunut piiloutumaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä... Ja kirja on mitä mainioin luettavaksi hitaasti, ajatuksella. Se ei sisällä huimia toimintakohtauksia, sen sijaan teos on täynnä tunteita, pohdintoja, ratkaisuja. 

Rikos ja rangaistus.

Minun tuskin tarvitsee enää painottaa sitä, kuinka hulluna olen ruotsalaiseen kirjailijaan, Håkan Nesseriin. Teurastajatar lopettaa rikoskonstaapeli Barbarotista kertovan sarjan, jota luen kirjan sieltä, toisen täältä, ihan fiiliksen mukaan. 

Romaani alkaa hirvittävissä merkeissä; Barbarotti herää yöllä kuolleen vaimonsa vierestä. Kuolema oli odotettu Mariannen sairauden takia, mutta että näin pian... Päähenkilömme joutuu aloittamaan raskaansarjan surutyön, siinä missä myös työharjoittelulta tuntuvan tutkinnan; Arnold Morinderin vuosia sitten tapahtuneen katoamistapauksen selvittämisen.


Mutta asia on niin että minä synnyin puolinaisena, nahanluontiin menee aikaa eikä järjen nenäliina kuivaa tunteen kyyneliä.
Hän mietti mistä tuo viimeinen tuli. Kaipa sekin oli lainaus jostain, lukiovuosina mieleen jäänyt runo, miksipä ei? Järjen nenäliina, sydämen kyyneleet.


Morinder ei ollut ihan tavallinen tallaaja, hänhän asui katoamisensa aikaan Pikku-Burman teurastajattarena tunnetun Ellen Bjarnebonin kanssa. Ellen murhasi ja paloitteli 80-luvun lopulla aviomiehensä, tunnusti syyllisyytensä, istui aikansa vankilassa ja vapautui. Morinderin katoamisesta hän kuitenkin itsepintaisesti kieltäytyi olevansa vastuussa.

Mitä siis miehelle oikein tapahtui? Entä missä on itse Teurastajatar, Ellen, jonka tutkinta hoidettiin aikoinaan hyvin hätiköidysti?

Eva Backman, Barbarottin työtoveri ja hyvä ystävä selvittää tahollaan erästä myrkytystapausta painiskellen samalla omien ongelmiensa kanssa.


Mikä meissä ihmisissä oikein on? Eva Backman mietti. Tuntuu kuin olisimme hyvin heikosti varustettuja tähän maailmaan. Koko ajan olemme vähällä romahtaa, ja siihen elämä kuluukin.


Pikku-Burman teurastajatar on toki rikostarina, mutta vielä enemmän se on kertomus surusta selviytymisestä. Barbarotti käy monet keskustelut niin itsensä, kuin Meidän Herramme kanssa, vaikka usko ja luottamus hädässä onkin koetuksella. Silti hän uskoo Mariannen vielä tapaavansa. 


Näin syvällistä ja älykästä dekkaria en taatusti ole aiemmin lukenut! Olen hämmentynyt, liikuttunut, kiitollinen tästä matkasta, jonka sain kirjan kanssa tehdä. Ja voi kuinka odotankaan keväällä ilmestyvää Nesserin uutuutta...


Mutta varastoida valoa? Ellen piti ajatuksesta. Siihen sisältyi enemmän kuin Mona luultavasti tarkoitti, sillä ihmisellä oli taipumus varastoida pimeyttä, halusipa tai ei. Vaati voimia lopettaa. Ja säilyttää sen sijaan se mikä oli säilyttämisen arvoista.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mikko, Mummo matkalla ja Roz.



maanantaina, joulukuuta 26, 2016

Kirjava vuosi 2016



Kuva Sanna Niemelä

Se olisi taas aika, ystävät rakkaat, ryhtyä listaamaan juuri päättymässä olevan vuoden parhaita lukuelämyksiä. Työ on aina yhtä vaikeaa, sitä en kiellä, mutta toisaalta myös palkitsevaa sekä itselleni, että toivottavasti myös teille, blogini uskolliset seuraajat. Lämmin halikiitos, kun olette jaksaneet kyydissä pysyä, ja vielä superhyperextrakiitokset kaikille kommentoijille. Te teette kirjaelämysten jakamisesta juhlaa!

Tänä vuonna olen pyrkinyt (menestyneesti, tai sitten en) lukemaan vähemmän jännäreitä, hyppimään vähän genrestä toiseen ilman ennakkoluuloja. Kuitenkin, pakko se on todeta että sydämeni sykkii trillereille, siinä missä tunnetasolla lähelle tuleville lukuromaaneillekin!


Parhaimmat kaunokirjalliset teokset ovat


- Katri Lipson, Detroit

- Sadie Jones, Kotiinpaluu

- Emma Cline, Tytöt

- Hanna-Riikka Kuisma, Viides vuodenaika

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö.


Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.
- Emma Cline, Tytöt


Kauhuosastolla tuli tänä vuonna vierailtua harmittavan hajanaisesti, mutta tahdon ehdottomasti nostaa esiin

- Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.


Ja niin, sitten ovat vielä vuorossa jännärit


- Ursula Poznanski, Äänet

- S. K. Tremayne, Jääkaksoset

- Karin Slaughter, Kaunokaiset

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat

- Stephen King, Mersumies

- Steinar Bragi, Sumu

- Samuel Bjørk, Minä matkustan yksin.



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti. 

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat


Vielä olisi paljon, paljon muitakin huomioimisen arvoisia romaaneja, jotka varmasti saavat maininnan muissa blogeissa... Pyrin tekemään listastani massasta hiukan poikkeavia, tahdon nostaa esiin vähemmän rummutettuja romaaneja.

Erittäin tunnelmallisia ja lempeitä joulun jälkeisiä päiviä; nyt luetaan ja lepäillään! Tulkoon vettä vaikka taivaan täydeltä, joulu asuu ihmisten sydämissä, viis ulkoisista puitteista. Sitä paitsi onko ihanampaa syytä jäädä peiton alle kirjan kanssa, kuin huonot kelit?

Innolla käymme kohti vuotta 2017, sillä kirjakatalogit lupaavat varsin hyvää...


Rakkaudella,

Annika



Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö



Kuva Timo Kivi





torstaina, joulukuuta 22, 2016

Kim van Alkemade; Lapsi nro 8


Orpan #8 2015, suom. Päivi Paju, HarperCollinsNordic 2016, 416s. 

En ollut aiemmin tajunnut, millaisia etuja meidän varakkaat lahjoittajamme olivat meille mahdollistaneet: meidän hampaamme oiottiin, meidän terveydestämme pidettiin huolta, meidän vaatteemme pestiin, meidän koulutuksemme turvattiin, meidän vatsamme täytettiin. Mutta tarkoittiko se sitä, että heillä oli oikeus tehdä kokeita meille, niin kuin tohtori Solomon oli tehnyt minulle?


Kaikki alkaa ihan tavanomaisen lapsiperheen aamusta. Äiti Visha hyörii kotihommissaan, isoveli Sam lähtee kouluun. Rachel, pieni marakatti välttää vaivoin äitinsä pelkäämän raivokohtauksen, ja ryhtyy puuhailemaan nappien parissa. On vuosi 1919. On vuosi, jolloin Rachelin ja Samin elämä muuttuu peruuttamattomasti. Äiti ja tytär päättävät viedä isukilta unohtuneen eväspaketin hänen työpaikalleen. Myöhemmin, samana päivänä, lapset jäävät orvoiksi.

Rachel, tuo pieni urhea nelivuotias viedään newyorkilaiseen orpokotiin. Lääketieteen julmia ihmiskokeita eivät harrastaneet vain saksalaiset. Sitä tapahtui myös "rapakon takana", tässä(kin) tapauksessa kärsimään joutuivat kaikkein viattomimmat. Kaunis naislääkäri, josta Rachel toivoo jonkinlaista äitihahmoa, pitää tyttöä koekaniininaan, onhan hän päässyt jo tähän saakka, sukupuolestaan huolimatta, eikä tohtori Solomonin kunnianhimolla ole mitään rajoja...

Vuosia myöhemmin, lapsuudessaan koettujen kipujen seurauksia kantavan Rachelin työskennellessä sairaanhoitajana, asetelma pyörähtääkin päinvastaiseksi. Yhtäkkiä potilas kuolee, ja hänen tilalleen tuodaan nuoren naisen vanha piinaaja, Mildred Solomon. Valta on nyt Rachelin.


Olin katkera siitä, että morfiini toi hänelle rauhan, sitten harmittelin sitä, ettei ruiskussa ollut riittävästi lääkettä, jotta hän heittäisi veivinsä. Kostonhimoiset ajatukset kauhistuttivat minua. Kuka minä oikein olin, millainen minusta oli tulossa?



Voihan kettu. Olen kyllä lukenut ylistäviä arvioita teoksesta mm. Leena Lumilta, mutta ihan tällaista lukuelämystä en odottanut! Kuvittelin tarinan pyörivän tiiviimmin sairaalassa. Ajattelin, että tässä on taas yksi tositapahtumiin löyhästi pohjautuva kirja, jotenkin teoreettisempi, karumpi. Mutta Lapsi nro 8 on mitä kaunein lukuromaani. Se piirtää kuvan itseään ja naiseuttaan etsivästä Rachelista, kulkee hänen mukanaan tytön elämän ihmeellisissä käänteissä. Ja rakkaus; hän josta ei voi julkisesti puhua, hän, jonka kanssa Rachel jakaa kotinsa, hän, joka tuo naisen elämään pysyvän valon...

Tietysti amerikkalaisen kirjailijan, Kim van Alkemaden teos on jäätävää luettavaa ihmiskokeiden osalta. Pienet lapsi parat! Mutta romaani on myös syvästi pohdiskeleva teos anteeksiantamuksesta, menneisyydestä irtipäästämisestä, tässä hetkessä elämisestä.

Olen syvästi vaikuttunut.



"Miksi heidät pannaan kärsimään? Tohtori Hess voi jo nähdä, mitä tapahtuu, kun lapset eivät saa lainkaan sitrushedelmiä. Miksi sitä jatketaan edelleen?"
"Sen he juuri haluavat selvittää - kuinka paljon on riittävästi, kuinka paljon on liikaa. Se koituu kaikkien lapsien hyväksi."
"Ei tämän lapsen."


***


Muita kirjaan liittyviä postauksia löytyy Googlesta.



maanantaina, joulukuuta 19, 2016

Federico Axat; Viimeinen mahdollisuus


La última salida 2016, suom. Taina Helkamo  ja Aula & co 2016, 503s.


Laura muisti, mitä hänen dekkareita ahmineella isällään oli tapana sanoa: kun jokin pikkuseikka vaikuttaa täysin turhalta, keskity siihen, sillä se kätkee taatusti taakseen jotain hyvin olennaista.


Pieniä yksityiskohtia, välähdyksenomaisia henkilöhahmoja, juoni, joka kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä syövä käärme... Opossumi! En muista liekkö olen koskaan lukenut mitään argentiinalaisen kirjailijan, Federico Axatin romaanin kaltaista. Se on aika paljon sanottu minunlaiselta trilleriahmatilta. Tarinan rakenne, päällekkäin laatoittuneet todellisuudet, ovat tosin elokuvista tuttuja. Silti Viimeinen mahdollisuus takaa riemastuttavan erikoisen lukuelämyksen. Ja kyllä, sivumäärästä huolimatta tämän rohmuaa hetkessä.

Meillä on mies työhuoneessaan, aseen piippu suussaan. Perhe lomamatkalla, mies, Ted McKay valinnut "parhaimman mahdollisen" ajankohdan itsemurhalleen. Hänellä on kasvain aivoissaan, ja vaikka Ted tasan tietää, millaisen järkytyksen tulee vaimolleen ja lapsilleen aiheuttamaan, tuntuu ratkaisu silti oikealta. Mutta ennen kuin ase laukeaa, pärähtää ovikello soimaan. Itsepintaisesti se soi, eikä Tedille jää muuta vaihtoehtoa, kuin mennä avaamaan. AVAA OVI, SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI, lukee työpöydällä miehen omalla käsialalla kirjoitettuna. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?


- Kysyit hetki sitten, mikä voi olla pahempaa kuin järkensä menettäminen, Mike sanoi. - Siinä sinulle vastaus. Kun ihminen menee järjiltään, koko maailma on täällä, omassa päässä... Mutta kun on juuttunut ympyrään, missä molemmat maailmat ovat läsnä samanaikaisesti...


Komea nuorimies tunkee ystävällisesti hymyillen sisään, kertoo edustavansa salaista järjestöä. Nyt hänellä on esittää Tedille tarjous, viimeinen mahdollisuus, jossa voi vain voittaa. Kuolemaa kaihoava mies suostuu, totta kai, ja siinä samalla hänelle avautuu maailma, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki on kuten ennenkin, ja silti samalla, hirvittävällä tavalla paikoiltaan nyrjähtänyttä.


Luin Viimeisen mahdollisuuden heti Pimeän sylissä -romaanin jälkeen, ja täytyy myöntää, ettei ajankohta ollut kaikkein otollisin. Ellei Gard Sveenin syväluotaava tyyli olisi kummitellut mielessäni, olisin saanut varmasti enemmän Axatin teoksesta irti. Nyt näissä puitteissa kertomuksen henkilöhahmot jäivät melko valjuiksi. Sen sijaan nautin taidokkaista silmänkääntötempuista, joissa kirjailija on ihan mestari! Viimeisestä mahdollisuudesta ollaan luonnollisesti tekemässä elokuva, ja harvinaista kyllä, voisin kuvitella tämän toimivan filminä paremmin.


- Mies on oikea kone lukemaan,
Mike laski kirjansa alas, taittoi sivun yläreunan ja pani sen viereensä. Hän ei koskaan käyttänyt kirjanmerkkiä.
- Se on ainoa tapa päästä täältä pois, hän totesi.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ulla, Elma, Mummo matkalla ja Jori.


keskiviikkona, joulukuuta 14, 2016

Gard Sveen; Pimeän sylissä


Helvete åpent 2015, suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma, Bazar 2016, 447s.



Bergmann ei ymmärtänyt. hän ei ymmärtänyt itsestään mitään, hän oli nelikymppinen mies ja jumalauta täysin eksyksissä, ei kyennyt erottelemaan tunteitaan, ei pystynyt pitämään erillään edes sitä mitä oli kokenut synkässä korvessa vuonna 1988 nähdessään raa'asti murhatun tytön, joka jäisi ikuisesti viisitoistakesäiseksi ja jolta oli viety kaikki inhimillinen arvokkuus, ja tätä hetkeä kuusitoista vuotta myöhemmin, kun hän istui poliisijohtajan huoneessa ja miltei tärisi jonkinlaisesta kauhusta saatuaan kuulla, että kaikista ihmisistä juuri hän saisi tilaisuuden korjata koko sen vääryyden.


Siinäpä se tulikin, yhdessä sitaatissa norjalaisen kirjailijan Gard Sveenin uusimman romaanin idea. Kirja alkaa kahdeksankymmentäluvulta, jolloin Tommy Bergmann oli vielä nuori, kokematon poliisi. Ja juuri hänet lähetettiin, toki kokeneemman kollegan seurassa paikalle, jossa makasi kaunis, eläimen lailla raadeltu nainen. KristianeThorstensen. Näky piirtyi Bergmannin verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.


Mutta älä pelkää puolestani, ystäväni, sillä olen jo nähnyt
edessäni helvetin
ammottavan.


Nykyajassa Bergmann joutuu katsomaan painajaistaan silmistä silmiin; jälleen löydetään samalla tavalla murhan yrityksen uhriksi joutunut prostituoitu. Jokin kuitenkin pelästytti murhaajan viime hetkellä. Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä, onnistui jäämään henkiin. Toistaiseksi. Mutta Kristianen murhaajahan istuu linnassa. Anders Rask, opettaja, Norjan tunnetuin sarjamurhaaja. Onko kyseessä jäljittelijä, vai liekkö Rask tehnyt sittenkään murhan murhaa...

Painajaisensa saa kohdata myös Kristianen äiti. Muistoja ei voi paeta, ei myöskään salaisuuksia.


Hyvin perinteisiä aineksia käyttäen Gard Sveen virittelee semmoisen tarinan, että vanhan dekkariketun piti välillä muistuttaa itselleen kyseessä olevan "pelkää" fiktiota. Pimeän sylissä ei ole toiminnalla räiskäävä "miesten jännäri", jossa henkilöt jäävät paperinohuiksi. Ei. Pimeän sylissä vie lukijansa päähenkilöiden syvien aivoitusten äärelle. Sinne, missä ovat ne pahimmat pelot, mutta myös pahimmat teot. Bergmann ei ole puhtoinen pulmunen, kuten ei myöskään hänen työparinsa Susanne. Molempia piinaavat omat riivaajansa, halunsa, epätoivonsa.

Mutta pimeään on katsottava, aivan pohjalle saakka, voidakseen palata takaisin valoon.

Jo Gard Sveenin ensimmäinen romaani Raskaat varjot sai minut lankeamaan kirjailijan syvälliseen, taidokkaaseen, ahdistavaankin tyyliin. Mutta tämä uusin, tämä on puhdasta kultaa!



Noiden työmyyrien pitäisi heittää paperien pyörittely sikseen ja painua rakkaittensa luokse - ja joutuin, niin kauan kuin elämää vielä oli elettävänä. Sillä aika vilisi ohi ennen kuin ehti henkeä vetää.



sunnuntaina, joulukuuta 11, 2016

Cilla ja Rolf Börjlind; Musta aamunkoitto


Svart gryning 2014, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja S&S 2016, 443


Aina kun rikkaruoho nyhdetään maasta, syntyy tilaa uudelle, terveelle kasvulle. Nyt Arildissa on hiukan perattu, toivottavasti se innostaa muita.


Bloggaukseni kulkevat taas nurinkurisessa järjestyksessä suhteessa lukujärjestykseeni. Kirjoitan yleensä siitä kirjasta, mikä milloinkin mielen päällä, ja nyt vuorossa viikko sitten lukemani ruotsalaisen kirjailijaparin Cilla ja Rolf Börjlindin Musta aamunkoitto. Nämä kaksi ovat vastuussa mm. Beck-elokuvista. Kummallista, kuinka kauan minulla kesti startata tämä sarja, nurinkurisessa järjestyksessä tietysti!

Musta aamunkoitto on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovien kirjojen kolmas osa. Aihe ei ole helppo, päinvastoin. Kun isoäidin silmä hetkeksi välttää, hänen vahtimansa lapsenlapsi murhataan hiekkalaatikolla. Adoptoitu, tummaihoinen pikkuinen. Millainen peto kykenee moiseen? Kun vastaavanlaisia murhia tulee lisää, heräävät epäilykset rasismista (miten ajankohtainen aihe!), sen rujoimmassa muodossa.


Mies istui pollarilla lähellä Rosenbadia ja tuijotti tummana vaahtoavaa merta. Kello oli yli puolenyön, ja hän ajatteli nukkea. Hän oli eilen ostanut sievän tummaihoisen nuken ja vienyt sen kotiin. Ikkunan luona, kuolleen ruukkukasvin vieressä hän oli riisunut sen, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt alastonta nukkea.


Olivia Rönning on juuri palannut poliisintöihin, ja saa nihkeässä työilmapiirissä vielä nämä tutkimukset harteilleen. Samalla tuo neuvokas, rohkea nainen kokee olonsa kummallisen uhatuksi. Ihan kuin joku kulkisi hänen kannoillaan. Katselisi, vaanisi, odottaisi oikeaa hetkeä...

Tom Stilton, hyvin värikästä menneisyyttä kantava entinen poliisi, on saanut elämänsä jälleen hallintaan. Kodittomuuttakin kokenut herrasmies miettii edelleen murhattua prostitoitua, tapausta, jota ei aikoinaan saanut selvitettyä. Hataran johtolangan varassa Tom lähtee liikkeelle. Mennyt ja nykyisyys, voisiko niitä yhdistävän lenkin löytää.

Oliviasta ja Tomista, näistä kahdesta äärimmäisen erilaisesta, mutta silti sinnikkyydessään samanlaisista henkilöistä on tehty myös tv-sarja. En ollenkaan ihmettele miksi. Vetävää kerrontaa painavalla, ajatuksiaherättävällä sanomalla, kiehtovia henkilöhahmoja, mutta myös verisiä murhia. Näistä on Musta aamunkoitto tehty.


Pienellä tiivistämisellä teoksesta olisi saanut vieläkin paremman. Viihdyin kuitenkin kyydissä niin hyvin, että luen varmasti myös Nousuveden ja Kolmannen äänen jossakin vaiheessa. Brutaaleja kohtauksia pelkäämättömille dekkarifaneille suuret suositukset!


Hän viihtyi Ronnyn seurassa, vaikka heitä kiinnostivat aivan eri asiat: Ronnya kirjallisuus ja Stiltonia selviytyminen. Mutta jossakin nuo kaksi leikkasivat. Hyvä kirjallisuus käsittelee selviytymistä, Ronny oli kerran sanonut, kun aiheesta puhuttiin.


***

Romaanista ovat bloganneet myös Mai Laakso ja taina jrvnp.





lauantaina, joulukuuta 10, 2016

Shari Lapena; Hyvä naapuri



The Couple Next Door 2016, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 316s. (ennakkokappale)


Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Hän tietää, kuinka tuomitsevia äidit ovat, kuinka hyvältä tuntuu kun voi tuomita muiden teot.


Tiedättehän kuinka hulluna olen psykologisiin trillereihin? Kun tämä tammikuun 2017 ensimmäisellä viikolla ilmestyvä Hyvä naapuri putkahti ennakkona postiluukusta (kiitos kustantajalle!), minulla oli jo joulu. Shari Lapenan esikoisteos vaikutti kaikelta siltä, mitä hyvältä trilleriltä voi vaatia.

Vaarallisen vetävä juoni. Epäilyjen ja salaisuuksien vyyhti. Vainoharhoja aiheuttavat päähenkilöt.


Annelle ja Marcolle on tulossa mukavasti pikkulapsiarjen rikkova ilta, onhan heidät kutsuttu kylään seinänaapureille. Juhlittaisi Grahamin syntymäpäivää, syötäisi hyvin, juotaisi vielä paremmin. Lapsenvahti peruu kuitenkin viime tingassa tulonsa. Marco ei halua päästää tilaisuutta käsistään, ei varsinkaan kun illan emäntänä häärii silmää hivelevä Cynthia. Mitä jos pariskunta vuorottelisi? Kävisi katsomassa nukkuvaa vauvaa puolen tunnin välein? Mitä pahaa voisi tapahtua, kyllähän vauva pärjäisi kun itkuhälytinkin on keksitty?

Ja silti se pahin tapahtuu. Annen ja Marcon palaillessa pikku hiprakassa, tai no, paremminkin tukevasti humalassa takaisin kotiin, vauva ei olekaan sängyssään. Vauva, tuo vaativa pikkuruinen tyttö on kadonnut.


Oli kerran tyttö, pieni tyttö lillukka,
jolla oli otsalla pienen pieni kihara.
Kun hän oli kiltti, hän oli ihan ihmeen kiltti.
Kun hän oli paha, hän oli kamala!


Silmitön hätä ja pelko valtaavat tuoreiden vanhempien mielet. Itsesyytökset. Millainen äiti jättää lapsensa yksin kotiin... Kun paikalle kutsutaan poliisit, alkaa varsinainen painajainen. Rikostutkijan ymmärtäväisen katseen takaa pilkahtaa se omasta sisimmästä tuttu tunne, epäilys. Ovatko vanhemmat suunnitelleet kaiken? Millaisia salaisuuksia pitävät sisällään Anne ja Marco, entä heidän läheisensä? Mitä tapahtui tuona kohtalon yönä?

Hyvä naapuri starttaa vuoden 2017 hyvissä ajoin, ja sellaisella tyylillä, että lukuvuodesta on tultava ehkä kaikkien aikojen paras! Eikö? Lapena kutoo seitin, johon lukija jää välittömästi kiikkiin epäillen jokaista henkilöä, jokaisen motiivia ja vaikuttimia. Syyllistä etsitään, totta kai, mutta vielä kiihkeämmin pientä, avutonta vauvaa. Millaisessa vaarassa tämä pikkuinen onkaan!


Ellet ole suuri trillerifani ja luet genreä harvakseltaan, älä kuitenkaan ohita Hyvää naapuria. Tarina omaa kaikki Suuren Teoksen ainekset. Loistava, hengästyttävä kirja, joka jää piinaamaan mieltä pitkäksi aikaa... Odotin paljon, sain enemmän.


Hänellä alkaa jo olla aika paljon kokemusta raivon peittelemisestä. Hän näyttelee. Eivätkö kaikki muutkin tee niin? Kaikki vetävät jonkinlaista roolia, kaikki teeskentelevät olevansa jotakin mitä he eivät oikeasti ole. Koko maailma rakentuu petokselle ja valheelle.




maanantaina, joulukuuta 05, 2016

Markus Ahonen; Sydämenmurskajaiset


WSOY 2016, 440s.

Hetken hän näki omassa mielessään tarkkarajaisen kuvan ja pääsi tuntemattoman surmaajan pään sisälle. Mutta hän ei ollut koskaan aistinut aivoissaan sitä todellista jyskyttävää tunnetta, jonka surmatyön juuri tehnyt oli syystä tai toisesta sisimmässään kokenut.


Vuonna 1987 konfirmaatiota odottava poika kuolee yöuinnillaan. Poika, jonka tulevaisuudelta katkaistaan siivet pahimmalla mahdollisella hetkellä; elämän kynnyksellä, silloin kun kaikki on vielä tuoreena ja kutsuvana edessä, silloin kun rakkaus roihuaa puhtaimmillaan. Ja yhtäkkiä kauniit kasvot katoavat mielestä, yhtäkkiä jäljelle jää vain mustaa.

2015 menettää henkensä meren aaltoihin hyvin toisenlainen tapaus. Menestynyt, kuuluisa maailmanmies, Karl Bellman. Kuolinkamppailu käydään laiturilla, eikä se ole kaunista katseltavaa. Tämän saa todeta paikalle myöhemmin saapuva rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, jonka tehtäväksi jää selvittää erittäin monimutkainen rikosvyyhti. Mitä kahdeksankymmentäluvun rippileirillä oikein tapahtui?



Mitä sinä tekisit, jos maa olisi vajoamassa alta, kaikki tiet tukittu, istuisit itseksesi kellarissa, verstaassa, työhuoneessa, koneesi ääressä luonnostelemassa suunnitelmiasi. Miettimässä tulevaisuutta läheistesi kanssa. Piirtämällä katkoviivalla unelmiasi tulevien vuosien kalentereihin? Odottamassa kynää, jotta voisit piirtää vahvat viivat. Kynää, jota et koskaan saisi, sillä sinulla on sisälläsi musta pallo, josta et pääse eroon.

... Musta pallo painautuu sisimpääsi yhä lujemmin ja muuttuu raskaammaksi.
Kunnes se murskaa sinut.


Musta ja punainen pallo, murha ja rakkaus, pahuus ja hyvyys. Ikiaikaisia teemoja käsittelee tämä Markus Ahosen, kirjailijan johon minulla oli ilo tutustua myös taannoisilla Kirjamessuilla, valtaisan hieno romaani. Sydämenmurskajaiset on jälleen osoitus dekkarin mahdista: genrestä löytyy todellakin kaunokirjallisesti loistavia teoksia, joita kukaan ei saisi missata "jännärileiman" takia.

Rakkaus on voimista suurin, mutta kuinka kauas, kuinka pitkälle se voikaan ulottua? Onko näissä ihmiselämän syvimmissä tunnoissa minkäänlaisia rajoituksia?

Melkoisen määrän teemoja yhteen nivova kirja sitoo langanpätkät taidokkaaksi kuvakudokseksi, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Tapahtumien näytöspaikka, Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä. Parhaimmillaan Ahonen on juuri kuvatessaan niin paikkoja kuin ihmismieliä. Hienosta lukuelämyksestä kiitos!


And you will keep me safe
And you will keep me close
I'll sleep in your embrace at last

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Katja.



torstaina, joulukuuta 01, 2016

Hanna Morre; Tuonen tahto



Osuuskumma 2016, 131s.

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.


Kauhulla jatketaan, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla... Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.

Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta. 

Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?


Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla "huudeilla" asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!


Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.


***

Lisää bloggauksia kirjasta löytyypi täältä.



tiistaina, marraskuuta 29, 2016

Marko Hautala; Käärinliinat


Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

maanantaina, marraskuuta 21, 2016

Anni Nupponen; Kauheat lapset


Osuuskumma 2015, 178s.

"Entä jos se onkin toisin päin? Mörkö vie vanhemmat ja jättää kauheat lapset yksin."


Taannoisilla Kirjamessuilla minuun iski pikkuruinen steampunk-villitys, eikä vähiten siksi, että sain tavata Anni Nupposen kasvotusten. Ja onhan sitä välillä nostettava raihnaiset, kovin kaavoihin kangertuneet koivet mukavuusalueelta, lähdettävä kartoittamaan jotakin uutta. Mistä steampunkissa oikein on kyse? Dystopioihin olen aivan hulluna vaikken ole kovin montaa alan romaania löytänytkään.

Kauheat lapset tyydytti nälkääni varsin mehevästi. Kehittynyt teknologia eräänlaisessa retrodystopiassa pyrkii kaappaamaan vallan tavalliselta ihmiseltä. Rattaita, höyryä, 1800-luvun tyylisiä asuja. Nousen vaunusta ja hengitän syvään. Rautakaupunki tuoksuu höyrykoneilta ja ratasöljyltä, rikkaan naisen parfyymiltä. Minäkin tunsin nuo tuoksut.

Ja ihmiset, ihmiset ovat aina ihmisiä omine ihmissuhdekiemuroineen.

Kirjailija Anni Nupponen tutustuttaa meidät ratasneron äitinsä varjossa kamppailevaan Trilliin. Trill elää Tammilehdossa yhdessä synkroniasairaan Marikin, ja hänen henkilökohtaisen hoitajansa Hannahin kanssa. On myös Kisuli, tuo ylväs ja viisas rataskissa.


Seisahdun Tammilehdon eteiseen. Sen jälkeen, kun tämä on ohi, otan Marikin ja Kisulin mukaani ja lähden. Hannah saa tulla mukaan, jos haluaa. Minun on mentävä, sillä haluan elää eikä tämä nykyinen ole elämää, tämä on jonkin sellaisen odottelua, joka ei ehkä ikinä tule.


Pieni perhe joutuu valtaapitävien silmätikuksi keskellä sisällissotaa. Siitähän Kauheissa lapsissa on kyse; salaisuuksista, vastarintaliikkeistä, ikiaikaisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä.


Romaanin maailma on tällaiselle genretietämättömälle ummikollekin helpoksi tehty. Lyhyt kirja onnistuu piirtämään kokonaisen maailman erittäin kiehtovin kuvin. Teksti soljuu kuin öljytty ratas, nappaa mukaansa turhia aikailematta. Erityisesti loppuratkaisu jäi kutkuttamaan mielikuvistani. Onkohan romaanille tulossa jatkoa, vai jäikö tämä nyt näin?


Mikäli olet aikeissa steampunkkiin tutustua, on iloni suositella tätä teosta.


En voi kertoa minne menen. Se, etten ehkä koskaan enää näe sinua, on ainoa asia, jota kadun. Rakastan sinua, Trill. Rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. En koskaan ajatellut kykeneväni tällaiseen tunteeseen, mutta samaan aikaan ajattelen että muut ihmiset osaavat rakastaa vielä tätäkin enemmän. Tiedän riipaisevan hyvin, etten ole ollut kovinkaan ihmeellinen äiti.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T, Reta Anna Maria ja Krista.



torstaina, marraskuuta 17, 2016

Aris Fioretos; Mary ja Håkan Nesser, Carambole


Uskaltaudun niputtamaan samaan postaukseen kaksi kirjastosta löytynyttä hyvin erilaista romaania, joita yhdistää vain se, että molemmat ovat aivan huippuja. Eri tavoin ne kertovat sitkeydestä valtavan tuskan edessä. Otetaan ensiksi



Mary 2015, suom. Liisa Ryömä ja Teos 2016, 336s.

Aiempi yksinäisyyteni oli kuin erämaa, huumaus, takki täynnä taskuja. Mutta Taivaassa huomaan että ihminen ei saa olla rauhassa edes yksinään. Vaikka vallitsee hiljaisuus, käytävästä kuuluu laahustusta ja seinistä koputusta. Pelon haju on vahvempi kuin ihmisen löyhkä. Lisäksi ajatukset jauhavat, vaikka saisikin tunnin verran nukutuksi ja heti herätessä olisi tosiaan unohtanut missä on. 


Murskattu hedelmä, kuin rikkirevitty kohtu. Unelmat, juuri toteutumaisillaan. Kuin Marylla, nuorella opiskelijatytöllä, joka ikävä kyllä sattuu elämään 1970-luvun sotilasjuntan alaisessa Kreikassa. Mielenosoitusten palaessa yliopistolla, kantaa Mary hymyillen salaisuuttaan. Kun ilta pääsisi pidemmälle, hän kohtaisi rakkaimpansa, Dimosin, joka on Marylle kuin puu. Vakaa, vahva, pisamainen vartalo, jota vasten painautua.

Kohtaaminen jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä Mary vangitaan. Poliosta kärsinyt vartalo ei silloin vielä tiedä, mikä kipu sitä odottaa, mikä julmuus. Kun kidutus alkaa, joutuu Mary tekemään aivan hirvittäviä valintoja. Kenelle olla lojaali? Kuinka pitkälle riittää rakkaus?

Kirjailija Aris Fioretosin romaani on sekä puhutteleva, että järkyttävä. Kielellisesti se edustaa kaunokirjallisuuden parhaimmistoa olematta lainkaan hienosteleva tai liian lyyrinen. Ja silti. Erityisesti loppuratkaisu mykistää lukijan. Takaa sen, ettei romaania unohda varmasti ikinä.


En selviä jollen ota etäisyyttä kipuun, mutta kun viimeinen sana kajahtaa, se ottaa minut valtaansa. Vaikka kaikki olisi levottomuutta, kaikki tuskaa, niin tulevaisuus ei ole ratkennut niin kauan kuin olemme puuta.



Carambole 1999, suom. Saara Villa ja Tammi 2006, 332s. 

Heittelehtiminen mielentilojen välillä. Toisaalta totuttu: hänen koettelemustensa kirkastama - ei erityisen optimistinen mutta silti sitkeä - uskonsa joihinkin lainalaisuuksiin pimeydessä. Kuvioihin. Myönteinen alistuneisuus, vanhan Borkmanin ilmausta lainaten. Toisaalta tämä uusi: täydellisen musta nääntymys. Toki hän oli sitä nuuhkinut monta kertaa aikaisemminkin - varsinkin ammatissaan - mutta koskaan ennen se ei ollut saanut hänestä pitävää otetta.


Ja sitten Håkan Nesser! Pimeän tullen tiedän mikä minut pitää pinnalla: tämä ruotsalainen herra kirjailija, josta uhkaa pian tulla yhtä rakas kuin Henning Mankellista. Jotain samaa miehissä onkin, enkä tarkoita pelkästään heidän saamaansa suosiota tai tuotannon runsautta. Filosofinen lämpö. Draamantaju. Kyky loihtia juonellisesti tajunnan räjäyttäviä tarinoita. Ja huumori, ehdottomasti huumori.

Carambole on teos, jota kannattaa vain ryhtyä lukemaan sen tarkemmin juonesta tietämättä. Mielelläni en siitä muuta kertoisikaan kuin alun; rattijuoppo ajaa teinipojan hengiltä. Tästä seuraa syiden ja sattumusten ketju, jolla on uskomattomat seuraukset. Kyse on valinnoista, aina siitä, kuinka ihminen päättää toimia. Minkä tien hän valitsee.

Romaani on ehdottomasti yksi parhaista dekkareista ikinä. Vaikka kirja on "vanha", suosittelen lämpimästi. Ja oi kuinka onnekas olenkaan, minua kun odottaa vielä ainakin metri kirjailijan teoksia!



- Mieleeni juolahtaa joskus, että selviydyn vielä hengissä tästäkin.


***

Maryn ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso, Mari Saavalainen.

Carambolesta en pikaisen googlauksen perusteella blogiarvioita löytänyt.





tiistaina, marraskuuta 15, 2016

Karin Slaughter; Kahlittu


The Kept Woman 2016, suom. Päivi Paju ja HarperCrime, 495s.


Kymmenenvuotiaana: Dale Harling tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka kävi sotaa hänen ruumiillaan. Kolmekymmentäneljävuotiaana: poliisi, joka vakuutti hänelle, ettei kyse ollut raiskauksesta. Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.


Ja niin on aika jälleen Karin Slaughterin, hänen luomiensa ikirakkaiden hahmojen: Will Trentin ja Sara Lintonin. Jälleen näiden kahden rakkautta koetellaan, tällä kertaa ehkä raaimmalla mahdollisella tavalla. Arvanettekin, kenestä on kysymys. Angie, tuo inhokkimme paljastaa itsestään niin rumia puolia, ettei edes Will jaksa häntä enää puolustella. Ei edes Angie itse, sillä nyt hän joutuu miettimään kerta toisensa jälkeen: olenko minä vaarallinen. Ja toteamaan viimein: minä olen vaarallinen. Kuitenkin Kahlittu on (valitettavasti) juuri Angien tarina. Kieltämättä järkyttävää menneisyyttä kantava jäinen kaunotar osoittaa verkkoja kutoessaan, ihmeiden ihme, myös pieniä inhimillisyyden merkkejä.


"Se ei koskaan mene hänen tajuntaansa, eihän?" Will sanoi. "Se, kuinka hän satuttaa ihmisiä. Millaisia vahinkoja hän aiheuttaa."
"Usko minuun, Will. Elämä pakottaa aina maksamaan luonteenheikkouksista." Amanda hymyili Willille apeasti. "Hän tajuaa sen joka ikinen sekunti."


Rakennustyömaalla Georgian etsivätoimistoa odottaa kaaottinen näky; murhattu poliisi, verta kaikkialla. Narkkarien suosimasta tilasta on tarkoitus rakentaa rikkaiden biletysparatiisi, mutta homma joudutaan pistämään murhatutkimuksen ajaksi jäihin. Tämä ei eräitä tahoja lainkaan miellytä. Kietoutuupa Willin vastikään tutkima raiskaustapaus kierosti juuri näihin tahoihin.

Tutkimuksissa havaitaan pian suurimman osan verestä kuuluneen tuntemattomalle naiselle. Uhri on kuitenkin kadonnut, mikäli lienee enää edes elossa. Naisen henkilöllisyyden selviäminen on Willille kuin paluu takaisin menneisyyden helvettiin.

Vieläkö Sara jaksaa seistä hänen rinnallaan? Kuinka pitkälle venyy Willin lojaalisuus Angieta kohtaan?


Olen hehkuttanut Karin Slaughterin jokaista teosta imelyyden rajojen tuolle puolen. Taas mennään sinne niin että rytisee ja paukkuu. Kirjailija yksinkertaisesti hallitsee trillerit pystypäin kuin kuningatar. Kahlittu on tarina perheväkivallasta, riippuvuuksista, periksiantamattomuudesta. Mutta siinä samalla se on tarina rakkauden voittavasta voimasta. Aivan mahtavaa!


"Olin koukussa Kennyn epävarmuuteen, siihen sisintäni kalvavaan pieneen epäilykseen, joka sai minut miettimään, selviäisinkö ilman häntä. Minä luulin, että voisin korjata hänen sisällään olevan tuskan. Minulta kesti kauan tajuta, että se tuska oli minun sisälläni."



torstaina, marraskuuta 10, 2016

J. M. Ilves; Sorjonen - Nukkekoti


Gummerus 2016, 283s.


Hyvien ihmisten kaupunki. Niin tienvarsitaulussa luki.


Kuten takakansilärpäke kertoo, J. M. Ilves -nimen takaa löytyy kaksi ammattilaiskirjailijaa. Arvailla vain voi ja saa, keitä he mahtavat olla. Ainakin ammattimaisuus sekä tietty kepeys ovat kirjan avainsanoja. Sorjosen korkanneet saavat levätä turvallisissa käsissä. Luvut ovat lyhyitä, sisällöltään takuuvarmaa viihdettä. Sellaista, joka sopii mainiosti paljon lukeville välipalakirjaksi, taikka vielä paremmin heille, jotka eivät vietä jokaista vapaahetkeään nenä tekstissä.

Kari Sorjonen avaa uuden kotimaisen rikossarjan. Se nojaa vahvasti keskusrikospoliisipäähenkilön persoonallisuuden varaan. Miehen seurassa saa aidosti hymähdellä.


Taina katsoi minua kummissaan. Olin juuri ottanut kengät jalastani.
- Ajatus kulkee paremmin sukkasillaan, selitän.


Karin sosiaaliset taidot nostavat lukijan ja muiden kirjan hahmojen kulmakarvoja (tai rypistävät niitä, uuden pomon ollessa kyseessä), ammattillisesti hän taas loistaa. Tosin Sorjonen saa paniikkikohtauksia ruumiiden läheisyydessä.

Ja ruumiita kirja sisältääkin, luonnollisesti, onhan kyseessä sentään dekkari. Sorjonen muuttaa pienen perheensä kanssa pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan. Leppoisa Itä-Suomi vaikuttaa harmittomalta vaihtoehdolta, jos tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Vaimo on toipumassa vakavasta sairaudesta, tytär puolestaan elää hektistä teini-ikää. Rauha jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä pikkukaupungissa tapahtuu kammottavia asioita. Sitä hallitsee salaperäinen Nukkemestari.


Katsoin rannalla makaavaa tyttöä vain hetken, mutta se näköjään riitti. Näky oli kammottava. Paha maailma oli leikkinyt uudella nukellaan, kunnes oli kyllästynyt siihen ja viskannut menemään. Tunne ei ollut uusi. Se valtasi minut aina, kun eteen osui lapsiuhri, Se oli niin käsittämätöntä, luonnonvastaista. Ja ihminen piti itseään luomakunnan kruununa. Ylimielisyyden huippu.


Kyllähän J. M. Ilves melko mukavaa menoa tarjoaakin. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole luvassa, mutta perinteisten ja huumoripitoisten dekkareiden ystäville teos maistuu aivan varmasti. Minua raivostutti suuresti se, kuinka Sorjosen perhe Karia kohteli. Miehellä on puutteensa, lukijan sympatiat hän siitä huolimatta varastaa.

Kirja on startannut myös tv-sarjana.



maanantaina, marraskuuta 07, 2016

Sami Hilvo; Pyhä peto


Tammi 2016, 354s.

Miksi emme itse saaneet päättää hetkeä. jolloin maailma sortui ympärillämme?


Niin, miksi? Mihin asti ihmisen valta ulottuu, kuinka kauas, kuinka lähelle aikana, jolloin ihmisyys murskataan aatteen alle? Kuinka pienen pienet valinnat voivat luoda niin valtaisia seurauksia. Vain yksi lusikallinen kiellettyä keittoa. Vain katse, ja jo sitten hikinen hullaantuminen, rakkaus jolla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia onnistua.


Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.


Ja silti. Poika, kohtaa pojan aivan Varsovan antautumisen kynnyksellä. Kun natsit sitten tulevat, kun ihmishenki muuttuu kauppatavaraksi ja nälkä on tunteista suurin, punnitaan ystävyyden hinta. Tuleeko ihmisistä petoja olosuhteiden ristitulessa vai olemmeko me petoja, aina ja kaikkina aikoina?


Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.


Sami Hilvon Pyhä peto ujuttautui puolihuolimatta lukulistalleni. Pelkäsin sitä ennakkoon vähäsen, tiesin sen sisältävän syvällisiä, mutta rankkoja, aina ajankohtaisia aiheita. Kirjassa toinen maailmansota on todellisuutta, silti sitä tarkastellaan yksilön kannalta. Oikeastaan vain päähenkilön silmin. Miehen, joka ottaa rakastettunsa nimen. Toteuttaa myöhemmässä elämässään haaveet New Yorkista, saa mainetta ja kunniaa. Kuitenkin häntä painaa hirvittävä syyllisyys, musertava taakka, joka on luettavissa lähinnä rivien väleistä.

Pyhä peto ei päästä lukijaa helpolla. Siinä tapahtuu lopulta hyvin vähän, mutta sen tunnepitoisuus suorastaan lamaannuttaa lukijan. Hieno teos raskaamman sarjan kirjallisuuden ystäville!


Jos Mojsze olisi löytänyt minut, olisin huokaissut helpotuksesta ja jättänyt kaiken siltä seisomalta. Se todistakoon, että millään muulla, mitä olin saavuttanut ei ollut arvoa.


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Lukuneuvoja ja Kulttuuri kukoistaa.


keskiviikkona, marraskuuta 02, 2016

Aino Kivi; Maailman kaunein tyttö



Into 2016, 329s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO...


Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.


Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa...

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on



Helsingin Kirjamessut 2016





Heissun! Se on taas messuviikonloppu, tai minun tapauksessani messulauantai ohitse, toipumistakin valtaisasta kirja- ja ihmismäärästä siinä määrin havaittavissa, että on pienimuotoisten muisteloiden aika. Hurjasti kanssabloggaajani ovat jo ehtineet tapahtumasta kirjoittaakin! Minulle messut merkitsivät tänä vuonna rajusta flunssasta johtuen hyvin vapaamuotoista hengailua. Tapasin ihania, rakkaita blogiystäviä, katselimme kirjoja (no yllätys), kävimme syömässä ja parilla lonkerolla. Iltajunalla sitten hipsin haikein mielin kotiin. Ehkä ensi vuonna, paremmalla ajalla ja terveydellä jaksan panostaa vaikkapa kirjailijahaastatteluihin. Nyt seurasin niitä vain laiskana sivusta, bing Krista! ;)





Lauantai alkoi tuttuun tapaan Bonnierin bloggareille järjestetyllä brunssilla. Parhaiten minulle jäi mieleen Anja Snellmanin sekä Riitta Jalosen haastattelut. Vielä en ole Anjan uusimmaista lukenut, mutta Antautuminen riipi tiensä sieluuni. Samoin Jalosen Kirkkaus. Kirjailija kertoi kirjoittavansa kaikki romaaninsa käsin, Kirkkauden jopa useammalla käsialalla. Kirjoitustyö oli hypnoottista, kokonaisvaltaista juuri tämän teoksen kohdalla, joutuipa Jalonen ensiapuunkin... Blogikollega kysyi kuinka moneen paikalla olijaan Kirkkaus oli vaikutuksen tehnyt, ja käsiä nousi salin täydeltä.

Kirkkaimpana mieleeni jäi messuista bloggaajien tapaaminen meille merkityssä pisteessä, joka oli tänä vuonna sijoitettu suoraan sanottuna surkeasti. Hämmästyttävää kyllä, löysin paikalle, minä, joka eksyn lähikauppaankin... Oli jännittävä ja ihana kokemus saada virtuaali-ihmisille kasvot! :) Kiitos teille kaikille, etenkin uusille tuttavuuksille! Kirjapiireissä vallitsee lämpimän leppoisa tunnelma, jossa erilaisetkin persoonat otetaan avosylin vastaan.




Valitettavasti olen edelleen, ystävääni Kristaa lainaten, lumiavammainen, joten valokuvaus jäi surkean kännykkäkameran takia minimiin. Ehkä ensi vuonna tämäkin asia paremmin. Hienoisesta hömelöfiiliksestä huolimatta mahtavat messut. Ja uskokaa tai älkää, vuosi menee kuin silmänräpäyksessä, ja tapaamme taas samoissa merkeissä!


Muutama muu messupostaus:

Kulttuuri kukoistaa, Arja

Reader, why did I marry him, Omppu

Kirjakirppu, Jenni

Leena Lumi



perjantaina, lokakuuta 28, 2016

Inkeri Markkula; Kaksi ihmistä minuutissa


Gummerus 2016, 388s.

Hän ei tiedä mitä tehdä, ei tiedä miten tehdään väistämättömiä asioita, vaikka on seisonut tienristeyksessä ennenkin. Mutta tämä mitä tapahtuu nyt on erilaista. Tämä mitä tapahtuu nyt käy vastavirtana vaistoja päin, kohoavina vesimassoina, puista putoavina lintuina.



Kun osa kanssabloggajistani jo hummailee Helsingin Kirjamessuilla, naputtelen minä vielä ikään kuin näin aattojännitystä purkaakseni yhden postauksen. Huomenna kello soi viideltä ja juna lähtee vähän yli seitsemän ja sitten ollaankin Pasilassa kirjaihmisten ydinpyörteessä.

Mutta ennen räntäistä kotomaata käväisemme Pohjois-Thaimaalaisessa sademetsässä. Siellä missä kukkii magnolia, utuiset sammalet peittävät maan. Siellä missä elää loinen helvetistä, malariaa levittävä hyttynen. Sellainen, joka tappaa Kaksi ihmistä minuutissa.

Inkeri Markkulan esikoisromaanissa on viipyilevä tunnelma. Se ei ole kerralla hotkaistavaa materiaalia, vaan teos vaatii seurakseen rauhallisen olotilan, tarkkaavan mielen, toimiakseen kaikkein parhaiten. Surumielisyys on luettavissa jopa jokaisesta välimerkistä, kaipuu rivien välistä. Kirjan henkilöt eivät tule välittömästi luo, he vaativat tovin, pitkänkin, ennen kuin päästävät nahkoihinsa.


Nahkainen siipi katoaa kissan suuhun, ja hän miettii, miltä se mahtaa maistua. Onko se niin kuin tämä päivä, mahdoton niellä ja kuitenkin pakko, vääntää ja muljahtelee vatsassa huomennakin, tuhantena huomisena tästä eteenpäin.


Astrid, Alinan vasta synnyttänyt rakas kuolee liikenneonnettomuuden uhrina, jättäen tutkijavaimonsa selviämään kahden vain nelikuisen Sella-tyttären kanssa. Sella kuitenkin viedään häneltä, eihän Alina ole tytölle edes sukua, lapsi tarvitsee oikeat vanhemmat selvitäkseen maailmassa... Alinalle jää rippeet, riipivät rippeet rikkoutuneesta rakkaudesta.

Vuosia aiemmin, nuori saksalaislääkäri Lotte matkustaa Pohjois-Thaimaaseen auttamaan pieniä malariapotilaita. Naisten tiet kohtaavat kohtalokkaassa seminaarissa, Lotte tarvitsee Alinan asiantuntemusta selvitäkseen taistelusta tappavaa sairautta vastaan. Hän tarvitsee Alinaa. Mutta mitä tarvitsee Alina?


Kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään päässyt eroon Astridin jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta. Yhä etsin lämpöä maanpohjalta, lohtua maiseman jättäneistä, heistä, jotka eivät ole ihmisten sukua.


Tämä kauniskauntinen romaani on, rujosta aiheestaan huolimatta, myös sisällöltään kuin eksoottinen kukkanen. Rakkaansa menettäneelle ihmiselle kirjasta voi tulla pelastusrengas, joka auttaa näkemään huomiseen.


Ja huomenna me näemme messuilla! Iik!


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A, Katri, Laura, Krista, Jenni .


maanantaina, lokakuuta 24, 2016

Maaria Päivinen; Kellari


Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

torstaina, lokakuuta 20, 2016

Steinar Bragi; Sumu


Hálendid 2011, suom.Tuomas Kauko ja Like 2016, 287s.

"Miksi tämä kuva on revitty" hän huusi ja päästi lopulta kuvasta irti. Hän antoi kyynelten tulla, nojasi seinää vasten ja huusi lisää. Sitten hän valui alas lattialle eikä välittänyt, vaikka hän sai haavoja lasinsirpaleista. Hän kuuli eukon lähestyvän keittiöstä. Hän ajatteli autiomaata, lasta, taloa, joka oli lukittu ja jota puolustettiin kuin linnoitusta, aitaa padon päällä, rotkon roikkuvaa siltaa - ja sitä, että jokin halusi tulla pimeästä sisään, vastarannalta tälle puolen.


Juuri bloggaamani Risteily jätti odotusten puolesta hiukan syrjään samoihin aikoihin, samalta kustantajalta, ilmestyvän Sumun. Ajattelin, että tämä islantilaisen kirjailijan Steinar Bragin läpimurtoromaani voisi olla hyvä, mutta jollain tapaa hömppä. Mistä näitä epämääräisiä aavistuksia oikein kumpuaa? Olin onnekseni väärässä. Sumu hiipi jonnekin aivojen syövereiden salatuimpiin osiin, häiritsi aivan aidosti. Myönnetään, nukuin tämän jälkeen pari yötä valot päällä.


Hrafn, Vigdís, Egill, Anna. Neljä kohtalaisen hyvin menestynyttä nuorta aikuista road trip -matkalla keskellä islannin väritöntä erämaata. Nousee sumu. Nuoret törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon kylkeen. Jeeppi hajoaa, ympärillä ritisee hiekka. Kännykät eivät löydä kenttää, ahdistaa. Mikään muu ei auta, kuin majoittua toistaiseksi talossa asuvan vanhan eukon ja ukon nurkkiin. Mutta millaisia ihmisiä oikein asuu keskellä ei mitään? Tulevatko he toimeen hoitamalla näkymättömiä lehmiä ja lampaita? Miksi ovet lukitaan aina yöksi?


"Kaikki, jotka minä tunnen, ovat ihan sekaisin. Aivan kuin tämä yhteiskunta olisi kone, joka pureskelee ihmiset ja sylkee ne sitten ulos väärinpäin yhteen liimattuna - peräaukko suussa, silmät jalkojenvälissä."


Sekä talosta, että ympärillä vaanivasta erämaasta alkaa paljastua ihmispsyykkelle vieraita asioita. Steinar Bragi viekin lukijansa niin lähelle hulluutta kuin on mahdollista päästä, katoamatta kokonaan sumuun. Psykologinen kauhuteos Marko Hautala -tyyliin yllätti kertakaikkisella viisaudellaan. Sivumäärän niukkuudesta huolimatta Bragi pääsee keskiverto kertomakirjallisuutta huikaisevan paljon syvemmälle. Voilá!

Toivon teokselle huimaa blogisuosiota ja siinä sivussa haluaisin päästä keskustelemaan jonkun kanssa loppuratkaisusta, koska...


Vigdís nauroi ja kysyi, puhuiko Egill itsestään. "Tiedätkö, mikä on sukupuolten välinen ero?" hän jatkoi. "Jos mieheltä putoaa lasi lattialle, hän kiroaa lasin. Jos naiselle käy niin, hän kiroaa itsensä."


Mats Strandberg; Risteily


Färjan 2015, suom. Stella Vuoma ja Like 2016, 517s.
Se on jo alkanut.


Pari tosiseikkaa tähän alkuun. Olen nääntyneen tulehtuneen räkäinen. Minulla on mielessäni kaksi teosta, joista tahdon palavasti, flunssasta huolimatta, kirjoittaa juuri tänään. Meinasin jopa niputtaa romaanit samaan postaukseen, mutta ei, ei kuitenkaan. Vaikka molemmat kirjat pohjautuvat pelottelemiseen, näiden vire on silti aivan eri taajuuksilta.

Niin. Ja minä en ole koskaan matkustanut laivalla.

Ruotsalainen kirjailija Mats Strandberg maalaa sellaisen kuvan Risteilystä, etten aivan heti ole tätä puutetta sivistyksessäni korjaamassa.


Kasarihenkinen, halvasti elähtänyt Baltic Charisma vetää kuluneesta maineestaan huolimatta hummaajia uumeniinsa, ollaanhan lähdössä laivalle, joka on kuin oma rinnakkaismaailmansa. Kaikki on mahdollista, kun alla meri, ympärillä uusia kasvoja, ja halpaa alkoholia. Riehkakas odotus, hajuvesi, humala.

Laivan henkilökunta varustautuu ihan normiin Suomi-risteilyyn, jolla uhkana lähinnä muutama liikaa ottanut matkustaja. Kukaan ei tiedä, huomaa, ymmärrä, että laivaan nousee muutakin. Nainen, ihan tavallinen äiti, pienen poikansa kanssa. Voiko vaarattomampaa yhdistelmää kuvitella? Ja kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa että heidän molempien kasvoissa on jotain pielessä.


niin hullua että se ei voi olla totta, niin hullua että olen varmaankin kuvitellut kaiken koska OLEN hullu, näin näkyjä, olin humalassa ja ahdistunut ja minun psyykkeeni vain murtui kuin kuiva vanha oksa ja nyt olen murhannut viattoman LAPSEN ja olen kiikissä tällä laivalla


Risteily kummitteli mielessäni siitä saakka kun sen Liken katalogista bongasin. Odotetuttu, paksu ja upeasti kiiltelevä romaani pääsikin lukuun heti sen ilmestyttyä. Takakannen hehkutukset kihelmöivät kuin matkustajien nousuhumala ("Aitoa Stephen King henkeä." - Berlingske). Kirjan alkupuoli, sen hurman sekainen uhka, tarjosi aivan loistavaa lukukyytiä. Sitten kun tapahtumat pikku hiljaa kääntyivät kauhuelementteistä suoranaiseen splatter-melskeeseen, huomasin intoni hiukan laantuvan.

Henkilöhahmojen määrä on melko huima, mutta Strandberg seisoo tukevasti jokaisen henkilökohtaisen tarinan takana tässä erilaisten persoonien kansoittamassa pienoismaailmassa. Ollaan merellä. Ollaan omillaan. Ja kyydissä ajelehtii verenhimoinen pahuus.


Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.


Sivumäärää karsimalla Risteilystä olisi saanut vieläkin paremman, vaikka tällaisenaankin tyydyttää jännitysnälkää. Myös Susa viihtyi verenhuuruisella kauhumatkalla.



keskiviikkona, lokakuuta 12, 2016

Olle Lönnaeus; Pelivelka


Jonny Liljas skuld 2014, suom. Salla Korpela 2016, 438s.

"Kuulehan", Gollum sanoi. "Jos minun pitäisi valita rohkean sian tai hyväsydämisen jäniksen välillä, kumman ottaisin?"
Jonny katsoi häntä äreänä.
"Nynnyn, koska tahansa! Tajuatko? Se, ettei ole Clint Eastwood, ei ole mikään syy hirttäytyä. Ei vaikka olisi poliisi."


Hämärä peliluola, pokerikasvoisia miehiä kellertävässä valaistuksessa. Tupakansavu leijailee, ihohuokoset laajenevat. Mahdollisuus. Voittaa elämänsä potti, toki myös hävitä kaikki. Mutta Jonnylla on suuret, avoimet silmät.

Tuo lupaavana alkanut ilta päättyy huumepoliisimme Jonny Liljan henkilökohtaiseen helvettiin. Niin anteliaasti kuiskinut onnetar katoaa olkapäältä ratkaisevalla hetkellä, Jonny jää velkaa vieläpä itsellensä mafiapomolle, Ratko Jokovicille. Kaikkensa menettäneestä ihmisrauniosta tulee tyrannin "omaisuutta". Ihan samalla tavalla, kuin Ratkon tytöistä.

Ruotsalaisen kirjailijan Olle Lönnaeuksen Pelivelka alkaa hetkestä, jona Jonny on jo päättänyt hirttää itsensä. Pelinogelmainen, avioliittonsa ja isyytensä pilannut mies kokee olevansa nyt siinä pisteessä, josta pelastaa vain kuolema. Jos sekään. Mutta joku toinenkin on paikalla. Ranteensa auki viiltänyt nuori nainen. Ihan kuin Jonny olisi tavannut tytön hänen vielä eläessään...


Peilistä heijastui mies, joka oli päättänyt elää, olipa elämä kuinka pirullista tahansa. Oli kuitenkin joku, täytyihän kaikesta huolimatta olla joku, joka tarvitsi häntä.


Itsemurhahaaveet painuvat taka-alalle poliisin nostaessa jälleen Jonnyssa päätään. Hän ei usko tytön riistäneen omaa henkeään, vaan päättää selvittää mitä nuorelle naiselle oikein tapahtui. Mutta kello tikittää, näkymätön köysi kiristyy kaulassa, velanmaksun aika on tullut.

Tässä meillä on jälleen melankolinen, tummalla huumorilla sävytetty tarina ruotsalaisesta poliisista. Jonny Lilja poikkeaa kuitenkin massasta inhimillisten puutteittensa takia. Peliongelma. Suoranainen pelkuruus. Olenko koskaan aiemmin tavannut yhtä syvissä syyllisyyden vesissä vellovaa poliisia? Jonny on varsinainen antisankari, ja juuri tässä kohdin Lönnaeus kirjaimellisesti räjäyttää potin, sillä päähenkilö onnistuu viettelemään lukijan täydellisesti puolelleen.

Jo Menneisyyden hinta lupaili korkeatasoista, lähes runollista jännitystä. Pelivelka onnistuu iskemään vielä syvemmälle suoneen.


Kaupunki lipui ohi auton ikkunoissa. Kadut olivat autioita. Helteen takia tietenkin. Iltapäivän aurinko porotti asvaltille. Kaikki, jotka suinkin pystyivät, pysyttelivät sisällä tai pakenivat rannikoille ja merelle. Vapaat onnelliset ihmiset. Ja sitten oli niitä toisia, jotka elivät varjossa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.




torstaina, lokakuuta 06, 2016

Lars Kepler; Vainooja


Stalker 2014, suom. Kari Koski ja Tammi 2015, 617s.

Sana "stalker" tunnetaan jo 1700-luvun alussa. Alun alkaen se tarkoitti kulkuria tai salametsästäjää.
Nykyään starlkkeri on ihminen jolla on voimakas vainoamisen tarve, sairaalloinen pakkomielle varjostaa toista ihmistä.
Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on joskus elämässään joutunut jonkinlaisen stalkkauksen kohteeksi.


Nykyisenä some-aikana sana stalkkaus on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin, vaikkei ilmiö sinällään uusi olekaan. Sen muodot ovat vaihdelleet historian saatossa. Tämän päivän stalkkeri pääsee helpolla, kiitos internetin ja facebookin, josta useimpien meidän tiedot ovat melko helposti löydettävissä. Hyrr. Inhottava, mutta kiinnostava aihe.

Lars Kepler -salanimeä käyttävä ruotsalainen kirjailijapari julkaisee mielestäni aika eritasoisia kirjoja. Heidän esikoisteoksensa, Hypnotisoija, teki dekkaristin sydämeen suuren vaikutuksen. Tulitodistajan koin jollain tapaa puuduttavaksi. Uusinta, Playgroundia en ole sen saaman floppiryöpytyksen takia edes lukenut. Mutta, Vainoojaan. Joka edustaa taas aivan erinomaista Kepleriä!

Sammuta valot ja sulje verhot, vainooja on ikkunasi takana, - näin teoksen takakansi. Ehken olisi edes uskaltanut romaaniin tarttua, ellemme sattuisi asumaan, kaikeksi onneksi, kerrostalon ylimmäisessä kerroksessa. Varmuuden vuoksi noudatin varoitusta, ja suljin makuuhuoneen verhot.


Hän ei olisi nyt täällä, ellei ensimmäisen uhrin käsi olisi ollut kuin maljaksi taivutettuna tämän lantiolla.
Sillä se sai pimeän hehkun kytemään hänen sisällään.
Naisen sirot sormet olisivat voineet olla Lumin.


Ja melkoista kyytiä onkin luvassa, kun itse sankari, suomalaispoliisi Joona Linna "palaa kuolleista". Hänellä on ollut syynsä kadota, syynsä tulla takaisin. Sillä joku lähettää linkkejä Youtubeen; pieniä pätkiä ihan tavallisten naisten elämistä. Seuraavassa hetkessä he ovat kuolleet, kasvot tuntemattomiksi viilleltyinä.

Vanha tuttu hypnotisoija Erik Maria Bark, tekee myös paluun kirjan sivuille, ja nouseekin tällä kertaa yhdeksi päähenkilöistä. Erikin on saatava kuolleen naisen järkytyksestä seonnut aviomies puhumaan, vaikka se palauttaa virheistä hirveimmän miehen mieleen...

Vainooja edustaa genren tiukkakäänteisimpää äärilaitaa hyvin sympaattisella tavalla. Jokainen sivu saa aikaan pelonväristyksiä lipsumatta kuitenkaan machoilun puolelle. Tarinan koukuttavuudesta ja käsinkosketeltavasta uhasta annan täydet pisteet.


- Pieninkin valinta sulkee tuhat ovea ja avaa tuhat uutta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Kaisa Reetta T, Mai Laakso ja Ilona.


Dekkariviikkoni jatkuu vielä ainakin parin genreen kuuluvan romaanin muodossa...