torstaina, joulukuuta 29, 2016

Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar


Styckerskan från Lilla Burman 2012, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2015, 411s.

"Ole tarkkana. Tämän jutun kanssa ei ole leikkimistä."


Minun jouluni ei ollut varsinaisesti lukujoulu. Se kului sen sijaan hyvin tiiviisti perheen parissa. Iltaisin varastin itselleni aikaa takuuvarman kirjailijatapauksen parissa - Pikku-Burman teurastajatar löytyi peräti omasta kirjahyllystä. Jotenkin se oli sinne onnistunut piiloutumaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä... Ja kirja on mitä mainioin luettavaksi hitaasti, ajatuksella. Se ei sisällä huimia toimintakohtauksia, sen sijaan teos on täynnä tunteita, pohdintoja, ratkaisuja. 

Rikos ja rangaistus.

Minun tuskin tarvitsee enää painottaa sitä, kuinka hulluna olen ruotsalaiseen kirjailijaan, Håkan Nesseriin. Teurastajatar lopettaa rikoskonstaapeli Barbarotista kertovan sarjan, jota luen kirjan sieltä, toisen täältä, ihan fiiliksen mukaan. 

Romaani alkaa hirvittävissä merkeissä; Barbarotti herää yöllä kuolleen vaimonsa vierestä. Kuolema oli odotettu Mariannen sairauden takia, mutta että näin pian... Päähenkilömme joutuu aloittamaan raskaansarjan surutyön, siinä missä myös työharjoittelulta tuntuvan tutkinnan; Arnold Morinderin vuosia sitten tapahtuneen katoamistapauksen selvittämisen.


Mutta asia on niin että minä synnyin puolinaisena, nahanluontiin menee aikaa eikä järjen nenäliina kuivaa tunteen kyyneliä.
Hän mietti mistä tuo viimeinen tuli. Kaipa sekin oli lainaus jostain, lukiovuosina mieleen jäänyt runo, miksipä ei? Järjen nenäliina, sydämen kyyneleet.


Morinder ei ollut ihan tavallinen tallaaja, hänhän asui katoamisensa aikaan Pikku-Burman teurastajattarena tunnetun Ellen Bjarnebonin kanssa. Ellen murhasi ja paloitteli 80-luvun lopulla aviomiehensä, tunnusti syyllisyytensä, istui aikansa vankilassa ja vapautui. Morinderin katoamisesta hän kuitenkin itsepintaisesti kieltäytyi olevansa vastuussa.

Mitä siis miehelle oikein tapahtui? Entä missä on itse Teurastajatar, Ellen, jonka tutkinta hoidettiin aikoinaan hyvin hätiköidysti?

Eva Backman, Barbarottin työtoveri ja hyvä ystävä selvittää tahollaan erästä myrkytystapausta painiskellen samalla omien ongelmiensa kanssa.


Mikä meissä ihmisissä oikein on? Eva Backman mietti. Tuntuu kuin olisimme hyvin heikosti varustettuja tähän maailmaan. Koko ajan olemme vähällä romahtaa, ja siihen elämä kuluukin.


Pikku-Burman teurastajatar on toki rikostarina, mutta vielä enemmän se on kertomus surusta selviytymisestä. Barbarotti käy monet keskustelut niin itsensä, kuin Meidän Herramme kanssa, vaikka usko ja luottamus hädässä onkin koetuksella. Silti hän uskoo Mariannen vielä tapaavansa. 


Näin syvällistä ja älykästä dekkaria en taatusti ole aiemmin lukenut! Olen hämmentynyt, liikuttunut, kiitollinen tästä matkasta, jonka sain kirjan kanssa tehdä. Ja voi kuinka odotankaan keväällä ilmestyvää Nesserin uutuutta...


Mutta varastoida valoa? Ellen piti ajatuksesta. Siihen sisältyi enemmän kuin Mona luultavasti tarkoitti, sillä ihmisellä oli taipumus varastoida pimeyttä, halusipa tai ei. Vaati voimia lopettaa. Ja säilyttää sen sijaan se mikä oli säilyttämisen arvoista.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mikko, Mummo matkalla ja Roz.



maanantaina, joulukuuta 26, 2016

Kirjava vuosi 2016



Kuva Sanna Niemelä

Se olisi taas aika, ystävät rakkaat, ryhtyä listaamaan juuri päättymässä olevan vuoden parhaita lukuelämyksiä. Työ on aina yhtä vaikeaa, sitä en kiellä, mutta toisaalta myös palkitsevaa sekä itselleni, että toivottavasti myös teille, blogini uskolliset seuraajat. Lämmin halikiitos, kun olette jaksaneet kyydissä pysyä, ja vielä superhyperextrakiitokset kaikille kommentoijille. Te teette kirjaelämysten jakamisesta juhlaa!

Tänä vuonna olen pyrkinyt (menestyneesti, tai sitten en) lukemaan vähemmän jännäreitä, hyppimään vähän genrestä toiseen ilman ennakkoluuloja. Kuitenkin, pakko se on todeta että sydämeni sykkii trillereille, siinä missä tunnetasolla lähelle tuleville lukuromaaneillekin!


Parhaimmat kaunokirjalliset teokset ovat


- Katri Lipson, Detroit

- Sadie Jones, Kotiinpaluu

- Emma Cline, Tytöt

- Hanna-Riikka Kuisma, Viides vuodenaika

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö.


Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.
- Emma Cline, Tytöt


Kauhuosastolla tuli tänä vuonna vierailtua harmittavan hajanaisesti, mutta tahdon ehdottomasti nostaa esiin

- Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.


Ja niin, sitten ovat vielä vuorossa jännärit


- Ursula Poznanski, Äänet

- S. K. Tremayne, Jääkaksoset

- Karin Slaughter, Kaunokaiset

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat

- Stephen King, Mersumies

- Steinar Bragi, Sumu

- Samuel Bjørk, Minä matkustan yksin.



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti. 

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat


Vielä olisi paljon, paljon muitakin huomioimisen arvoisia romaaneja, jotka varmasti saavat maininnan muissa blogeissa... Pyrin tekemään listastani massasta hiukan poikkeavia, tahdon nostaa esiin vähemmän rummutettuja romaaneja.

Erittäin tunnelmallisia ja lempeitä joulun jälkeisiä päiviä; nyt luetaan ja lepäillään! Tulkoon vettä vaikka taivaan täydeltä, joulu asuu ihmisten sydämissä, viis ulkoisista puitteista. Sitä paitsi onko ihanampaa syytä jäädä peiton alle kirjan kanssa, kuin huonot kelit?

Innolla käymme kohti vuotta 2017, sillä kirjakatalogit lupaavat varsin hyvää...


Rakkaudella,

Annika



Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö



Kuva Timo Kivi





torstaina, joulukuuta 22, 2016

Kim van Alkemade; Lapsi nro 8


Orpan #8 2015, suom. Päivi Paju, HarperCollinsNordic 2016, 416s. 

En ollut aiemmin tajunnut, millaisia etuja meidän varakkaat lahjoittajamme olivat meille mahdollistaneet: meidän hampaamme oiottiin, meidän terveydestämme pidettiin huolta, meidän vaatteemme pestiin, meidän koulutuksemme turvattiin, meidän vatsamme täytettiin. Mutta tarkoittiko se sitä, että heillä oli oikeus tehdä kokeita meille, niin kuin tohtori Solomon oli tehnyt minulle?


Kaikki alkaa ihan tavanomaisen lapsiperheen aamusta. Äiti Visha hyörii kotihommissaan, isoveli Sam lähtee kouluun. Rachel, pieni marakatti välttää vaivoin äitinsä pelkäämän raivokohtauksen, ja ryhtyy puuhailemaan nappien parissa. On vuosi 1919. On vuosi, jolloin Rachelin ja Samin elämä muuttuu peruuttamattomasti. Äiti ja tytär päättävät viedä isukilta unohtuneen eväspaketin hänen työpaikalleen. Myöhemmin, samana päivänä, lapset jäävät orvoiksi.

Rachel, tuo pieni urhea nelivuotias viedään newyorkilaiseen orpokotiin. Lääketieteen julmia ihmiskokeita eivät harrastaneet vain saksalaiset. Sitä tapahtui myös "rapakon takana", tässä(kin) tapauksessa kärsimään joutuivat kaikkein viattomimmat. Kaunis naislääkäri, josta Rachel toivoo jonkinlaista äitihahmoa, pitää tyttöä koekaniininaan, onhan hän päässyt jo tähän saakka, sukupuolestaan huolimatta, eikä tohtori Solomonin kunnianhimolla ole mitään rajoja...

Vuosia myöhemmin, lapsuudessaan koettujen kipujen seurauksia kantavan Rachelin työskennellessä sairaanhoitajana, asetelma pyörähtääkin päinvastaiseksi. Yhtäkkiä potilas kuolee, ja hänen tilalleen tuodaan nuoren naisen vanha piinaaja, Mildred Solomon. Valta on nyt Rachelin.


Olin katkera siitä, että morfiini toi hänelle rauhan, sitten harmittelin sitä, ettei ruiskussa ollut riittävästi lääkettä, jotta hän heittäisi veivinsä. Kostonhimoiset ajatukset kauhistuttivat minua. Kuka minä oikein olin, millainen minusta oli tulossa?



Voihan kettu. Olen kyllä lukenut ylistäviä arvioita teoksesta mm. Leena Lumilta, mutta ihan tällaista lukuelämystä en odottanut! Kuvittelin tarinan pyörivän tiiviimmin sairaalassa. Ajattelin, että tässä on taas yksi tositapahtumiin löyhästi pohjautuva kirja, jotenkin teoreettisempi, karumpi. Mutta Lapsi nro 8 on mitä kaunein lukuromaani. Se piirtää kuvan itseään ja naiseuttaan etsivästä Rachelista, kulkee hänen mukanaan tytön elämän ihmeellisissä käänteissä. Ja rakkaus; hän josta ei voi julkisesti puhua, hän, jonka kanssa Rachel jakaa kotinsa, hän, joka tuo naisen elämään pysyvän valon...

Tietysti amerikkalaisen kirjailijan, Kim van Alkemaden teos on jäätävää luettavaa ihmiskokeiden osalta. Pienet lapsi parat! Mutta romaani on myös syvästi pohdiskeleva teos anteeksiantamuksesta, menneisyydestä irtipäästämisestä, tässä hetkessä elämisestä.

Olen syvästi vaikuttunut.



"Miksi heidät pannaan kärsimään? Tohtori Hess voi jo nähdä, mitä tapahtuu, kun lapset eivät saa lainkaan sitrushedelmiä. Miksi sitä jatketaan edelleen?"
"Sen he juuri haluavat selvittää - kuinka paljon on riittävästi, kuinka paljon on liikaa. Se koituu kaikkien lapsien hyväksi."
"Ei tämän lapsen."


***


Muita kirjaan liittyviä postauksia löytyy Googlesta.



maanantaina, joulukuuta 19, 2016

Federico Axat; Viimeinen mahdollisuus


La última salida 2016, suom. Taina Helkamo  ja Aula & co 2016, 503s.


Laura muisti, mitä hänen dekkareita ahmineella isällään oli tapana sanoa: kun jokin pikkuseikka vaikuttaa täysin turhalta, keskity siihen, sillä se kätkee taatusti taakseen jotain hyvin olennaista.


Pieniä yksityiskohtia, välähdyksenomaisia henkilöhahmoja, juoni, joka kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä syövä käärme... Opossumi! En muista liekkö olen koskaan lukenut mitään argentiinalaisen kirjailijan, Federico Axatin romaanin kaltaista. Se on aika paljon sanottu minunlaiselta trilleriahmatilta. Tarinan rakenne, päällekkäin laatoittuneet todellisuudet, ovat tosin elokuvista tuttuja. Silti Viimeinen mahdollisuus takaa riemastuttavan erikoisen lukuelämyksen. Ja kyllä, sivumäärästä huolimatta tämän rohmuaa hetkessä.

Meillä on mies työhuoneessaan, aseen piippu suussaan. Perhe lomamatkalla, mies, Ted McKay valinnut "parhaimman mahdollisen" ajankohdan itsemurhalleen. Hänellä on kasvain aivoissaan, ja vaikka Ted tasan tietää, millaisen järkytyksen tulee vaimolleen ja lapsilleen aiheuttamaan, tuntuu ratkaisu silti oikealta. Mutta ennen kuin ase laukeaa, pärähtää ovikello soimaan. Itsepintaisesti se soi, eikä Tedille jää muuta vaihtoehtoa, kuin mennä avaamaan. AVAA OVI, SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI, lukee työpöydällä miehen omalla käsialalla kirjoitettuna. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?


- Kysyit hetki sitten, mikä voi olla pahempaa kuin järkensä menettäminen, Mike sanoi. - Siinä sinulle vastaus. Kun ihminen menee järjiltään, koko maailma on täällä, omassa päässä... Mutta kun on juuttunut ympyrään, missä molemmat maailmat ovat läsnä samanaikaisesti...


Komea nuorimies tunkee ystävällisesti hymyillen sisään, kertoo edustavansa salaista järjestöä. Nyt hänellä on esittää Tedille tarjous, viimeinen mahdollisuus, jossa voi vain voittaa. Kuolemaa kaihoava mies suostuu, totta kai, ja siinä samalla hänelle avautuu maailma, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki on kuten ennenkin, ja silti samalla, hirvittävällä tavalla paikoiltaan nyrjähtänyttä.


Luin Viimeisen mahdollisuuden heti Pimeän sylissä -romaanin jälkeen, ja täytyy myöntää, ettei ajankohta ollut kaikkein otollisin. Ellei Gard Sveenin syväluotaava tyyli olisi kummitellut mielessäni, olisin saanut varmasti enemmän Axatin teoksesta irti. Nyt näissä puitteissa kertomuksen henkilöhahmot jäivät melko valjuiksi. Sen sijaan nautin taidokkaista silmänkääntötempuista, joissa kirjailija on ihan mestari! Viimeisestä mahdollisuudesta ollaan luonnollisesti tekemässä elokuva, ja harvinaista kyllä, voisin kuvitella tämän toimivan filminä paremmin.


- Mies on oikea kone lukemaan,
Mike laski kirjansa alas, taittoi sivun yläreunan ja pani sen viereensä. Hän ei koskaan käyttänyt kirjanmerkkiä.
- Se on ainoa tapa päästä täältä pois, hän totesi.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ulla, Elma, Mummo matkalla ja Jori.


keskiviikkona, joulukuuta 14, 2016

Gard Sveen; Pimeän sylissä


Helvete åpent 2015, suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma, Bazar 2016, 447s.



Bergmann ei ymmärtänyt. hän ei ymmärtänyt itsestään mitään, hän oli nelikymppinen mies ja jumalauta täysin eksyksissä, ei kyennyt erottelemaan tunteitaan, ei pystynyt pitämään erillään edes sitä mitä oli kokenut synkässä korvessa vuonna 1988 nähdessään raa'asti murhatun tytön, joka jäisi ikuisesti viisitoistakesäiseksi ja jolta oli viety kaikki inhimillinen arvokkuus, ja tätä hetkeä kuusitoista vuotta myöhemmin, kun hän istui poliisijohtajan huoneessa ja miltei tärisi jonkinlaisesta kauhusta saatuaan kuulla, että kaikista ihmisistä juuri hän saisi tilaisuuden korjata koko sen vääryyden.


Siinäpä se tulikin, yhdessä sitaatissa norjalaisen kirjailijan Gard Sveenin uusimman romaanin idea. Kirja alkaa kahdeksankymmentäluvulta, jolloin Tommy Bergmann oli vielä nuori, kokematon poliisi. Ja juuri hänet lähetettiin, toki kokeneemman kollegan seurassa paikalle, jossa makasi kaunis, eläimen lailla raadeltu nainen. KristianeThorstensen. Näky piirtyi Bergmannin verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.


Mutta älä pelkää puolestani, ystäväni, sillä olen jo nähnyt
edessäni helvetin
ammottavan.


Nykyajassa Bergmann joutuu katsomaan painajaistaan silmistä silmiin; jälleen löydetään samalla tavalla murhan yrityksen uhriksi joutunut prostituoitu. Jokin kuitenkin pelästytti murhaajan viime hetkellä. Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä, onnistui jäämään henkiin. Toistaiseksi. Mutta Kristianen murhaajahan istuu linnassa. Anders Rask, opettaja, Norjan tunnetuin sarjamurhaaja. Onko kyseessä jäljittelijä, vai liekkö Rask tehnyt sittenkään murhan murhaa...

Painajaisensa saa kohdata myös Kristianen äiti. Muistoja ei voi paeta, ei myöskään salaisuuksia.


Hyvin perinteisiä aineksia käyttäen Gard Sveen virittelee semmoisen tarinan, että vanhan dekkariketun piti välillä muistuttaa itselleen kyseessä olevan "pelkää" fiktiota. Pimeän sylissä ei ole toiminnalla räiskäävä "miesten jännäri", jossa henkilöt jäävät paperinohuiksi. Ei. Pimeän sylissä vie lukijansa päähenkilöiden syvien aivoitusten äärelle. Sinne, missä ovat ne pahimmat pelot, mutta myös pahimmat teot. Bergmann ei ole puhtoinen pulmunen, kuten ei myöskään hänen työparinsa Susanne. Molempia piinaavat omat riivaajansa, halunsa, epätoivonsa.

Mutta pimeään on katsottava, aivan pohjalle saakka, voidakseen palata takaisin valoon.

Jo Gard Sveenin ensimmäinen romaani Raskaat varjot sai minut lankeamaan kirjailijan syvälliseen, taidokkaaseen, ahdistavaankin tyyliin. Mutta tämä uusin, tämä on puhdasta kultaa!



Noiden työmyyrien pitäisi heittää paperien pyörittely sikseen ja painua rakkaittensa luokse - ja joutuin, niin kauan kuin elämää vielä oli elettävänä. Sillä aika vilisi ohi ennen kuin ehti henkeä vetää.



sunnuntaina, joulukuuta 11, 2016

Cilla ja Rolf Börjlind; Musta aamunkoitto


Svart gryning 2014, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja S&S 2016, 443


Aina kun rikkaruoho nyhdetään maasta, syntyy tilaa uudelle, terveelle kasvulle. Nyt Arildissa on hiukan perattu, toivottavasti se innostaa muita.


Bloggaukseni kulkevat taas nurinkurisessa järjestyksessä suhteessa lukujärjestykseeni. Kirjoitan yleensä siitä kirjasta, mikä milloinkin mielen päällä, ja nyt vuorossa viikko sitten lukemani ruotsalaisen kirjailijaparin Cilla ja Rolf Börjlindin Musta aamunkoitto. Nämä kaksi ovat vastuussa mm. Beck-elokuvista. Kummallista, kuinka kauan minulla kesti startata tämä sarja, nurinkurisessa järjestyksessä tietysti!

Musta aamunkoitto on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovien kirjojen kolmas osa. Aihe ei ole helppo, päinvastoin. Kun isoäidin silmä hetkeksi välttää, hänen vahtimansa lapsenlapsi murhataan hiekkalaatikolla. Adoptoitu, tummaihoinen pikkuinen. Millainen peto kykenee moiseen? Kun vastaavanlaisia murhia tulee lisää, heräävät epäilykset rasismista (miten ajankohtainen aihe!), sen rujoimmassa muodossa.


Mies istui pollarilla lähellä Rosenbadia ja tuijotti tummana vaahtoavaa merta. Kello oli yli puolenyön, ja hän ajatteli nukkea. Hän oli eilen ostanut sievän tummaihoisen nuken ja vienyt sen kotiin. Ikkunan luona, kuolleen ruukkukasvin vieressä hän oli riisunut sen, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt alastonta nukkea.


Olivia Rönning on juuri palannut poliisintöihin, ja saa nihkeässä työilmapiirissä vielä nämä tutkimukset harteilleen. Samalla tuo neuvokas, rohkea nainen kokee olonsa kummallisen uhatuksi. Ihan kuin joku kulkisi hänen kannoillaan. Katselisi, vaanisi, odottaisi oikeaa hetkeä...

Tom Stilton, hyvin värikästä menneisyyttä kantava entinen poliisi, on saanut elämänsä jälleen hallintaan. Kodittomuuttakin kokenut herrasmies miettii edelleen murhattua prostitoitua, tapausta, jota ei aikoinaan saanut selvitettyä. Hataran johtolangan varassa Tom lähtee liikkeelle. Mennyt ja nykyisyys, voisiko niitä yhdistävän lenkin löytää.

Oliviasta ja Tomista, näistä kahdesta äärimmäisen erilaisesta, mutta silti sinnikkyydessään samanlaisista henkilöistä on tehty myös tv-sarja. En ollenkaan ihmettele miksi. Vetävää kerrontaa painavalla, ajatuksiaherättävällä sanomalla, kiehtovia henkilöhahmoja, mutta myös verisiä murhia. Näistä on Musta aamunkoitto tehty.


Pienellä tiivistämisellä teoksesta olisi saanut vieläkin paremman. Viihdyin kuitenkin kyydissä niin hyvin, että luen varmasti myös Nousuveden ja Kolmannen äänen jossakin vaiheessa. Brutaaleja kohtauksia pelkäämättömille dekkarifaneille suuret suositukset!


Hän viihtyi Ronnyn seurassa, vaikka heitä kiinnostivat aivan eri asiat: Ronnya kirjallisuus ja Stiltonia selviytyminen. Mutta jossakin nuo kaksi leikkasivat. Hyvä kirjallisuus käsittelee selviytymistä, Ronny oli kerran sanonut, kun aiheesta puhuttiin.


***

Romaanista ovat bloganneet myös Mai Laakso ja taina jrvnp.





lauantaina, joulukuuta 10, 2016

Shari Lapena; Hyvä naapuri



The Couple Next Door 2016, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 316s. (ennakkokappale)


Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Hän tietää, kuinka tuomitsevia äidit ovat, kuinka hyvältä tuntuu kun voi tuomita muiden teot.


Tiedättehän kuinka hulluna olen psykologisiin trillereihin? Kun tämä tammikuun 2017 ensimmäisellä viikolla ilmestyvä Hyvä naapuri putkahti ennakkona postiluukusta (kiitos kustantajalle!), minulla oli jo joulu. Shari Lapenan esikoisteos vaikutti kaikelta siltä, mitä hyvältä trilleriltä voi vaatia.

Vaarallisen vetävä juoni. Epäilyjen ja salaisuuksien vyyhti. Vainoharhoja aiheuttavat päähenkilöt.


Annelle ja Marcolle on tulossa mukavasti pikkulapsiarjen rikkova ilta, onhan heidät kutsuttu kylään seinänaapureille. Juhlittaisi Grahamin syntymäpäivää, syötäisi hyvin, juotaisi vielä paremmin. Lapsenvahti peruu kuitenkin viime tingassa tulonsa. Marco ei halua päästää tilaisuutta käsistään, ei varsinkaan kun illan emäntänä häärii silmää hivelevä Cynthia. Mitä jos pariskunta vuorottelisi? Kävisi katsomassa nukkuvaa vauvaa puolen tunnin välein? Mitä pahaa voisi tapahtua, kyllähän vauva pärjäisi kun itkuhälytinkin on keksitty?

Ja silti se pahin tapahtuu. Annen ja Marcon palaillessa pikku hiprakassa, tai no, paremminkin tukevasti humalassa takaisin kotiin, vauva ei olekaan sängyssään. Vauva, tuo vaativa pikkuruinen tyttö on kadonnut.


Oli kerran tyttö, pieni tyttö lillukka,
jolla oli otsalla pienen pieni kihara.
Kun hän oli kiltti, hän oli ihan ihmeen kiltti.
Kun hän oli paha, hän oli kamala!


Silmitön hätä ja pelko valtaavat tuoreiden vanhempien mielet. Itsesyytökset. Millainen äiti jättää lapsensa yksin kotiin... Kun paikalle kutsutaan poliisit, alkaa varsinainen painajainen. Rikostutkijan ymmärtäväisen katseen takaa pilkahtaa se omasta sisimmästä tuttu tunne, epäilys. Ovatko vanhemmat suunnitelleet kaiken? Millaisia salaisuuksia pitävät sisällään Anne ja Marco, entä heidän läheisensä? Mitä tapahtui tuona kohtalon yönä?

Hyvä naapuri starttaa vuoden 2017 hyvissä ajoin, ja sellaisella tyylillä, että lukuvuodesta on tultava ehkä kaikkien aikojen paras! Eikö? Lapena kutoo seitin, johon lukija jää välittömästi kiikkiin epäillen jokaista henkilöä, jokaisen motiivia ja vaikuttimia. Syyllistä etsitään, totta kai, mutta vielä kiihkeämmin pientä, avutonta vauvaa. Millaisessa vaarassa tämä pikkuinen onkaan!


Ellet ole suuri trillerifani ja luet genreä harvakseltaan, älä kuitenkaan ohita Hyvää naapuria. Tarina omaa kaikki Suuren Teoksen ainekset. Loistava, hengästyttävä kirja, joka jää piinaamaan mieltä pitkäksi aikaa... Odotin paljon, sain enemmän.


Hänellä alkaa jo olla aika paljon kokemusta raivon peittelemisestä. Hän näyttelee. Eivätkö kaikki muutkin tee niin? Kaikki vetävät jonkinlaista roolia, kaikki teeskentelevät olevansa jotakin mitä he eivät oikeasti ole. Koko maailma rakentuu petokselle ja valheelle.




maanantaina, joulukuuta 05, 2016

Markus Ahonen; Sydämenmurskajaiset


WSOY 2016, 440s.

Hetken hän näki omassa mielessään tarkkarajaisen kuvan ja pääsi tuntemattoman surmaajan pään sisälle. Mutta hän ei ollut koskaan aistinut aivoissaan sitä todellista jyskyttävää tunnetta, jonka surmatyön juuri tehnyt oli syystä tai toisesta sisimmässään kokenut.


Vuonna 1987 konfirmaatiota odottava poika kuolee yöuinnillaan. Poika, jonka tulevaisuudelta katkaistaan siivet pahimmalla mahdollisella hetkellä; elämän kynnyksellä, silloin kun kaikki on vielä tuoreena ja kutsuvana edessä, silloin kun rakkaus roihuaa puhtaimmillaan. Ja yhtäkkiä kauniit kasvot katoavat mielestä, yhtäkkiä jäljelle jää vain mustaa.

2015 menettää henkensä meren aaltoihin hyvin toisenlainen tapaus. Menestynyt, kuuluisa maailmanmies, Karl Bellman. Kuolinkamppailu käydään laiturilla, eikä se ole kaunista katseltavaa. Tämän saa todeta paikalle myöhemmin saapuva rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, jonka tehtäväksi jää selvittää erittäin monimutkainen rikosvyyhti. Mitä kahdeksankymmentäluvun rippileirillä oikein tapahtui?



Mitä sinä tekisit, jos maa olisi vajoamassa alta, kaikki tiet tukittu, istuisit itseksesi kellarissa, verstaassa, työhuoneessa, koneesi ääressä luonnostelemassa suunnitelmiasi. Miettimässä tulevaisuutta läheistesi kanssa. Piirtämällä katkoviivalla unelmiasi tulevien vuosien kalentereihin? Odottamassa kynää, jotta voisit piirtää vahvat viivat. Kynää, jota et koskaan saisi, sillä sinulla on sisälläsi musta pallo, josta et pääse eroon.

... Musta pallo painautuu sisimpääsi yhä lujemmin ja muuttuu raskaammaksi.
Kunnes se murskaa sinut.


Musta ja punainen pallo, murha ja rakkaus, pahuus ja hyvyys. Ikiaikaisia teemoja käsittelee tämä Markus Ahosen, kirjailijan johon minulla oli ilo tutustua myös taannoisilla Kirjamessuilla, valtaisan hieno romaani. Sydämenmurskajaiset on jälleen osoitus dekkarin mahdista: genrestä löytyy todellakin kaunokirjallisesti loistavia teoksia, joita kukaan ei saisi missata "jännärileiman" takia.

Rakkaus on voimista suurin, mutta kuinka kauas, kuinka pitkälle se voikaan ulottua? Onko näissä ihmiselämän syvimmissä tunnoissa minkäänlaisia rajoituksia?

Melkoisen määrän teemoja yhteen nivova kirja sitoo langanpätkät taidokkaaksi kuvakudokseksi, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Tapahtumien näytöspaikka, Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä. Parhaimmillaan Ahonen on juuri kuvatessaan niin paikkoja kuin ihmismieliä. Hienosta lukuelämyksestä kiitos!


And you will keep me safe
And you will keep me close
I'll sleep in your embrace at last

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Katja.



torstaina, joulukuuta 01, 2016

Hanna Morre; Tuonen tahto



Osuuskumma 2016, 131s.

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.


Kauhulla jatketaan, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla... Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.

Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta. 

Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?


Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla "huudeilla" asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!


Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.


***

Lisää bloggauksia kirjasta löytyypi täältä.