sunnuntaina, lokakuuta 15, 2017

Heidi Köngäs; Sandra


Otava 2017, 285s.


Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!



torstaina, lokakuuta 12, 2017

Johanna Holmström; Sielujen saari


Själarnas ö 2017, suom. Jaana Nikula ja Otava 2017, 365s.


Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen. Kristina vetää peiton pään yli ja häviää sänkyynsä, pesemättömän ruumiinsa hajuun, se nielaisee hänet kuin olisi ainoana jäljellä nyt kun on menettänyt lapset.



Bongattuani aina odotetusta Otavan katalogista Johanna Holmströmin uusimmaisen, alkoi kuumeinen odotus. Sielujen saari vaikutti, no, aika lailla samankaltaiselta teokselta kuin viime vuonna ilmestynyt Katja Kallion Yön kantaja. Molemmat pureutuvat mielensairauksien ohella naiseuden perusolemukseen. Miesten ja samalla yhteiskunnan haluun vallita, kahlita, tukahduttaa joukosta poikkevat yksilöt.

Huoleni romaanien yhtäläisyyksistä, molempien tapahtumapaikkakin kun on sama, osoittautui ilokseni turhaksi. Kirjojen voisi nähdä jopa täydentävän toisiaan.

Ja tämä tarina on Kristinan, Ellin ja Sigridin.


"Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen."



Turku, 1891. Kristinasta tulee lapsenmurhaaja. Psyykeen mureneminen on hidas mutta varma prosessi, jossa houreisiin saakka vievä väsymys ottaa viimein vallan kahvat omiin käsiinsä. Nuo kädet, niin, ne ovat jääkylmät hyisestä vedestä, virrasta, joka sieppasi pikkuiset... Sairaalasaari on naisen kohtalo, samoin kuin rikkaasta perheestä tulevan nuoren Ellin. Mikä onkaan hänen syntinsä, hulluutensa, muuta kuin normaali teini-ikäisen rakastuminen? Sigrid puolestaan edustaa hoitohenkilökuntaa. Hän jää tarinassa etäisemmäksi, salaperäiseksi hahmoksi, jonka lempeyttä hullut naiset palvovat. Mutta onko Sigridilläkään elämässä vaihtoehtoja?



Suuresti ihailemani kirjailijan, Johanna Holmströmin Sielujen saari on veret seisauttava lukuelämys. Samalla sen pysähtynyt tunnelma kietoo lukijan hiljaiseen levollisuuteen. Sairaalasaari merkitsee tulijoille päätepysäkkiä, viimeistä etappia ennen multiin laskemista. Mutta saarella vietetään vuodet, usein vuosikymmenetkin. Myös tämä aika on elettyä elämää.


Kristallin kaunis kerronta yhdistettynä pakahduttavaan, monisäikeiseen juoneen, tarjoaa nautinnollisen lukuelämyksen. Sielujen saari on selkeästi kirjailijan kunnianhimoisin teos, nyt pyritään korkeuksiin ja sinne päästään - tunteella.




Ajatukset kuolemasta häälyivät hänen yllään kevyinä kuin pilvet ja hän tarkasteli niitä veltosti, kuin mahdollisuutta joka kannattaa ottaa huomioon, mutta vähitellen myös jotain vastustettavaa. 




sunnuntaina, lokakuuta 08, 2017

Pierre Lemaitre; Silmukka



Trois jours et une vie 2016, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 270s.


Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.

Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...


Niinpä niin Antoine. Vain hetken herpaantuminen, täysin inhimillistähän sellainen on, äkillinen hermostuminen naapurin nuorempaan poikaan. Kuka tällaiselta voisi välttyä? Mutta kiukkukohtauksella on seuraukset, joita Antoine tulee kantamaan elämänsä jokaisena hetkenä. Pieni Rémin kuolee. Antoine saa piilotettua ruumiin, eikä hämmästyttävää kyllä, jää kiinni. Silti hänen rangaistuksensa on ehkä vankilaa pahempi; vain kaksitoistavuotias poika joutuu elämään raastavassa pelossa, syyllisyyden alla, joka saisi aikuisenkin menettämään mielenterveytensä.

Eletään vuotta 1999. Nuupahtanut pikkukylä Ranskassa ravistellaan hereille horroksesta juuri ennen joulun pyhiä. Kuusivuotias Rémin on kadonnut! Koko kylän väki osallistuu naapurin pojan etsintöihin sillä tottahan tuollaisessa Beauvalin kaltaisessa paikassa kaikki tuntevat toisensa. Mahdollisesti liiankin hyvin.

Ja sitten, kuin kostona hirvittävästä valheesta, lankeaa maahan pahin myrsky miesmuistiin. Se repii, riuhtoo, raatelee, vesimassat valtaavat kadut, katot irtoilevat...


Antoine ja hänen äitinsä eivät voineet lähteä huoneistaan, sillä alakerrassa oli metri vettä. Katot tihkuivat joka puolelta, kaikki vuodevaatteet olivat märkiä, kosteutta ei päässyt pakoon mihinkään. Alkoi tulla kylmä. He olivat vankeina omassa kodissaan ilman sähköä ja puhelinta kuin pelastusta odottavat henkiin jääneet.



Pierre Lemaitren Alex -sarja on yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Ei ihme, että hän onkin Ransan suosituin jännärikirjailija. Silmukka tuo esiin uusia puolia pyörryttävän hyvin kirjoittavalta taiturilta. Saman psykologisen paineen voi aistia molemmissa tapauksissa, nyt vielä riipivämpänä kuin Alexissa. Sillä järkyttääkseen lukijaa tarinan ei tarvitse sisältää silpomista. Alexin suoraviivainen brutaalisuus saa haastajaksi jotain entistä pahempaa; lapsen ihan aiheellisen pelon kiinnijäämisestä, syyllisyydestä, häpeästä. Ja miten äitikään kestäisi jos tietäisi...

Hui hurja mikä teos! Silmukka antoi viimeisen kuoliniskun minua pitkään piinanneelle lukujumille, ja sain nauttia taas siitä tunteesta joka tulee, kun kirjailija osaa kunnolla viedä. Kiitos Lemaitre. Taidan rakastaa sinua.


Nuori poliisi ei mennyt heti autoonsa. Hän katseli mietteliäänä ihmisten määrätietoisia elkeitä. Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.


***

Silmukasta on postannut ainakin Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa/Arja.



torstaina, lokakuuta 05, 2017

Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat


KOSMOS 2017, 157s.


Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."






maanantaina, lokakuuta 02, 2017

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland


Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.



maanantaina, syyskuuta 25, 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä


Atena 2017, 342s.


Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.



sunnuntaina, syyskuuta 17, 2017

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20



Sets 2013 (2. painos), 159s.


Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.






sunnuntaina, syyskuuta 10, 2017

J P Delaney; Edellinen asukas



The Girl Before 2017, suom. Satu Leevelahti 2017, 410s. (ennakkokappale)


Ehkä kysymyksessä on eräänlainen kokeilu. Asumiskokeilu.



Kuvittele täysin valkoinen, ääriniukasti sisustettu arkkitehtoninen taidonnäyte. Sinulla on mahdollisuus päästä asumaan juuri tähän valon täyteiseen rakennukseen. Vieläpä puoli-ilmaiseksi. Kunhan vain täytät kaavakkeet, kunhan vain tulet itsensä suunnittelijan valitsemaksi.

Näin käy Janelle ja hänen miehelleen, joka tosin roikkuu kuvioissa enää vain tavan vuoksi. Talo hämmentää Janen. Sen pelkistetyn modernit huoneet, ilmapiiri, joka antaa vihdoinkin tilaa hengittää...

Mutta aivan kuin jokin toinenkin huokailisi tiloissa. Liikkuisi varjoissa koskaan kääntämättä katsettaan.

Niin. Emma?


Joskus minusta tuntuu siltä, että tämä talo - meidän elämämme sen sisällä, sen kanssa, toistemme kanssa - on kuin palimpsesti tai pentimento, että vaikka me kuinka yritämme maalata Emma Matthewsin päälle, hän hiipii jatkuvasti takaisin: hämärä hahmo, arvoituksellinen hymy, joka pujahtaa vaivihkaa kuvan kulmaan.



Tietenkään Jane ei voi olla selvittämättä edellisen asukkaan riipaisevaa kohtaloa. Tietenkin Janen on tongittava esiin totuus, vaikka se löytyisi pienestä, japanilaistyylisestä puutarhasta. Taikka sitten ei. Mistä sinä olisit valmis luopumaan saadaksesi elää unelmiesi talossa? Vaatimus on luja, se on ehdoton.


"J, sinulla on koulutytön fantasia, että sinä olet se, joka sulattaa hänen jääkylmän sydämensä. Totuus on kuitenkin, että hän tulee särkemään sinun sydämesi."



Ensinnäkin, minun unelmieni talo on hyvin kaukana J P Delaney nimimerkkiä kantavan kirjailijan piirtämästä valkoisuudesta. Tämä tosiasia ei vie tenhoa romaanilta sitten ollenkaan. Tarina itsessään on nerokas. Taloista joissa kummittelee, on kirjoitettu aika monta kirjaa. Tässä ei kyse ole kuitenkaan sellaisesta. Tämä on psykologisesti kiehtova, kieroutunut kertomus alistumisen katkeran suloisesta painajaisesta. Noin niin kuin esimerkiksi. Lisäksi teos jättää häiritsevän tunteen pitkäksi aikaa ahdistamatta kuitenkaan liiaksi.

Jos pidät romantiikan värittämästä, pahaenteisesti hiipivästä jännityksestä, Edellinen asukas on sinun. Täyden kympin trilleri.



Myöhemmin kun olen vaipumassa uneen, kuulen hänen mutisevan: Sinä olet nyt minun, Emma. Tiedät kai sen? Minun.
Mmmmm, sanon unisesti. Sinun.



***


Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Kirja vieköön.


lauantaina, syyskuuta 02, 2017

Terveys ensin




Hei lukijani ja kustantamot! Juuri nyt voimavarani eivät riitä blogin aktiiviseen päivittämiseen, joten minun on, sydän itkusta väristen, ilmoitettava että otan aikalisän. Luen ja päivittelen blogia viimeistään oloni kohennuttua, taikka sitten jo aikaisemmin. Joka tapauksessa totuttuun vauhtiin en kykene henkilökohtaisista syistä.


Voikaa rakkaasti ja nämä eivät ole jäähyväiset!


Hellyydellä,
Annika

maanantaina, elokuuta 28, 2017

Camilla Läckberg; Noita



Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.


Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.





maanantaina, elokuuta 14, 2017

Mats Strandberg; Hoivakoti



Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.



Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?





perjantaina, elokuuta 11, 2017

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa


Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.


Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."




sunnuntaina, elokuuta 06, 2017

Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu



Tammi 2017, 457s.




Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.




tiistaina, elokuuta 01, 2017

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta


Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.



Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."




perjantaina, heinäkuuta 28, 2017

Allen Carr; Stumppaa tähän


Allen Carr's Easy Way to Stop Smoking 1985, suom. Helinä Kangas ja Bazar 2014 (3. taskukirjapainos) 221s.



 
"Ainoa asia, mikä estää meitä lopettamasta, on pelko." (aamen)


Taisinpa hiukan villiintyä taannoisesta lukumaratonista. Innostuin lukemaan yhden jos toisenkin tietokirjan, ja tämän, juuri tämän tahdon tuoda blogiini. Monia muitakin, toki, mutta aika on rajallista, keskittymiskykyni edelleen vielä rajallisempaa, sitä paitsi ns. itsehoito-oppaista Stumppaa tähän on teos, jonka minä itse voin henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Easyway -menetelmällä, jota en aio teille spoilata, tupakoinnin lopettaminen on nimensä mukaista. Suorastaan naurettavan helppoa.


Miksi sitten niin monet tupakoijat kokevat lopettamisen vaikeaksi, käyvät läpi kuukausien kurimuksen ja viettävät loppuelämänsä kaivaten savuketta aina silloin tällöin? Syy on aivopesu. 


Allen Carrin menetelmä on tuttu maailmanlaajuisesti, hänen klinikoillaan lopettamisen onnistumisprosentti 90%. Carr todella tietää mistä puhuu. Mies poltti vuosikymmenet, pahimmillaan sata savuketta päivässä. Lopettamisyritykset olivat jo alkaessaan tuomittuja epäonnistumaan (kuten myös omani). Eräänä päivänä mies ilmoitti luonnollisestikin jo toivosta luopuneelle vaimolleen polttavansa juuri viimeistä savukettaan. Joopa joo. Lähipiirin yllätykseksi Carr todella lopetti polttamisen. Kokonaan. Sadasta nollaan, aika mahtavaa.

Miten? Mitenmitenmiten, kysymme me, jotka olemme nikotiinin orjia.

Olen polttanut suunnilleen 15 -vuotiaasta saakka, pitäen tosin useampien vuosien taukoja mm. raskaus- ja imetysaikoina. Viimeiset viisivuotta poltin vaihtelevasti tavallista tupakkaa ja sähkösavuketta, joka yskitti, jos mahdollista, vielä ensiksi mainittua enemmän. Epätoivo vain kasvoi.

Yritin pitää lakkoja, jotka kaatuivat yleensä päivässä. Välittömästi lopettamispäätöksen jälkeen iski paniikki; en saa savuketta! Kuolen! Elämässäni ei ole enää mitään hyvää! Ilo on riistetty minulta!

(mitä draamaa)

Ja toisaalta. En kykene tähän ikinä. Tulen kuolemaan tupakkaan.

Luettuani Allen Carrin useampaan otteeseen tarkistetun, ensimmäisen kerran vuonna 1985 suomennetun teoksen, olin tietysti alkuun epäilevällä mielellä. Toisaalta halusin lopettaa, toisaalta edes en. Ajattelin Stumppaa tähän -kirjan perustuvan jonkinlaiseen tsemppaukseen, jopa aivopesuun. Nyt naurattaa mokoma oletus. Päinvastoin! Kirja paljastaa aivopesun ansat. Se ei pelottele, se häivyttä pelon.

Ehkä pidätte tätä turhana leveilynä ja hypetyksenä, mutta olen ollut kohta viikon savuton. Tämä ei sinällään mikään suuri saavutus ole. Saavutus sen sijaan on elämäniloni. En kaipaa röökiä. En tarvitse sitä. En ole kärsinyt minkäänlaisista vieroitusoireista. Lopettaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa. Ja tiedän, kiitos Carrille, etten tule enää ikinä polttamaan (kiitoskiitoskiitos)

Savuttavat ystäväni, kokeilkaa tätä!


Seuraavaksi jatkamme dekkarilinjalla.


torstaina, heinäkuuta 20, 2017

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta


Älskaren från huvudkontoret 2015, suom. Sari Kumpulainen ja Gummerus 2017, 506s, (ennakkokappale)


On kuin ajaisin kolkoissa kulisseissa kohti jonkinlaista ratkaisua. Mutta en tiedä, millainen elokuva tämä on. Draama, trilleri? Tragedia?


Tyhjätaskuinen vaatemyyjä tapaa menestyneen, vanhemman liikemiehen. Esimiehensä, tuon hartaasti vihatun ja palvotun toimitusjohtajan. Jesperiä on kiittäminen työolosuhteiden epäinhomillisistä muutoksista. Jesperiä on kiittäminen myös Emman sormessa kiiltelevästä timanttisormuksesta. He ovat kihloissa! Koko kuvio tuntuu niin Emmasta itsestään, kuin lukijastakin vähän liian sadunomaiselta ollakseen totta. Mutta olkaamme hiljaa, hys, suhde on pidettävä tiiviisti salassa.


"You never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone."


Kun median riepottelema toimitusjohtaja katoaa, kiskaistaan jo muutenkin elämässä turpiinsa saaneen Emman jalkojen alta matto. Kuinka rakkaus voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi välinpitämättömyydeksi? Mikä ihme Jesperiin on mennyt? Missä hän edes on?


Jesperistä emme tiedä, mutta hänen kotoaan löydetään tunnistamattoman naisen (tietysti) raa'asti murhattu ruumis. Talonomistajasta tulee nyt myös poliisin ykkösetsinnänkohde, varsinkin kun tapaus muistuttaa selittämättömäksi jäänyttä, vuosia sitten tapahtunutta murhaa.

Peter Lindgren, tuo erilaisista vastuista käärmeen lailla irti kiemurteleva poliisi on yksi päähenkilöistä. Peter herättää lukijassa ensin pelkkää myötähäpeää, myöhemmin myös empatiaa. Pisteet kirjailija Camilla Grebelle hänen luomistaan henkilöhahmoista! Genre kaipaa juuri tällaisia antisankareita, jotka eivät loista charmillaan, vaan ennemminkin puutteillaan.

Myös Peterin tutkijapari, profiloija Hanne rikkoo persoonallaan perinteet. Hänellä on jo ikää, hänellä on oksettavan holhoava aviomies, jonka liekassa nainen riippuu vastoin tahtoaan. Hannella on salakavalasti hiipivä muistisairaus. Sekä tietysti menneisyys Peterin kanssa...


Koiran rakkaus on ehdotonta. Mitä olen oikein tehnyt ansaitakseni sen? Ja miksi ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina alistumisen ja mukautumisen vaatimus? Miksemme voi vain rakastaa omistamatta välttämättä toisiamme?



Kun jää pettää alta täyttää kaikki ne ominaisuudet, joita odotan tiiviisti koukuttavalta psykologiselta trilleriltä. Luin teoksen heti saatuani siitä (kiitos kustantajalle) ennakkokappaleen. Fiksua olisi ollut blogata saman tien muistiin kirjan herättämät tunteet, mutta onneksi jälkikaiku kummittelee yhä. Ruusujen tuoksu, johon on sekoittunut määrittelemätön kuoleman haju... En ihmettele teoksen saamaa kansainvälistä huomiota. Hymyilytti myöskin juuri lukemani Ahnhemin hehkutus, joka löytyy ainakin ennakkokappaleen takakannesta. Koukussa olimme, molemmat!


Tänä vuonna on ilmestynyt ihailtava määrä suosikkigenreni edustajia, psykologisia trillereitä, joista Camilla Grebe erottuu edukseen. Hän perehdyttää lukijan henkilöiden menneisyyteen, osoittaa syyt ja seuraukset kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei loppuratkaisua tajua vaikka se häilyykin lukijan silmien edessä.

Hemmotelkaa itseänne kirjalla!



- Sillä ei ole valinnanvaraa, muru. Sen täytyy joko muuttua tai kuolla. Sellainen on luonnonlaki.

Pohdiskelin kuulemaani kauan ja yritin kuvitella miltä tuntuisi, jos pitäisi valita joko muuttuminen tai kuolema. En kuitenkaan millään osannut asettua toukan asemaan.


***

Blogi-iskuumme osallistuivat





keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2017

Lukumaraton




Hei,

vietimme eilen Spacehousen ihanan Piian kanssa 12 tunnin mittaista lukupäivää. Säännöt olivat hyvin yksinkertaiset; koska asumme eri puolin Suomea, kommunikoimme sovituin väliajoin whats appin kautta. Muutoin kännykkä pysyi käden ulottumattomilla, kuten myös tietokone. Oli hurjaa huomata, kuinka valtaisasti keskittymiskykyyn (jonka puolesta etukäteen eniten stressasin) tämä täysi somepimennos vaikutti! Ja kääntöpuolena; kuinka paljon päivässä esimerkiksi facebook energiaa ja aikaa syökään.

Monet bloggaavat luku-urakan tiimellyksessä, me päätimme kirjata tuntoja ylös paperille, ja naputella niitä myöhemmin koneelle. Myös tämä toimi tsempparina siinä vaiheessa, kun koko homma alkoi puuduttaa. Pienet jaloittelut, kahvi- ja ruokapaussit sekä rauhallinen lukuympäristö takasivat nautinnollisen, erilaisen, ja antoisan elämyksen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia!


Lukeminen alkoi 11.30 (olemme molemmat aamu-unista ihmistyyppiä) ja päättyi 23.30. Ensimmäiseksi valitsin Antti Heikkilän Siunattu Kipu -nimisen teoksen, joka muuten puuttuu tuosta eilen napatusta, vain viitettä antavasta kuvasta... Yrittäkäämme elää tämän mokani (olen maailman laiskin valokuvaaja) kanssa!

Heikkilä on tunnettu napakan anarkisesta tyylistään puhella asioista suoraan. Nykylääketieteeseen kuuluu tiukasti vain yhteen oireeseen tuijottaminen, emme saa ainakaan kunnalliselta puolelta kokonaisvaltaista palvelua, vaikka usein juuri siitä kivussa on kysymys. Kroppamme alkaa reagoida siinä kohdin, kun mieli ei enää jaksa. Kivulla on aina sanoma. Kysymys kuuluukin, pysähdymmekö sitä kuuntelemaan. Olemmeko valmiita tekemään muutoksia sen sijaan, että odotamme maailman muuttuvan ympärillämme. Eikä tässä nyt puhuta valtaisista elämänmullistuksista, muutos lähtee lopulta liikkelle hyvin pienistä oivalluksista...


15:00 Heikkilä luettu ja "lakisääteinen" ruokapaussi pidetty. Siirryin astetta kevyempään; jatkoin aiemmin aloittamani, ruotsalaisen dekkaristin Stefan Ahnhemin Miinus kahdeksantoista astetta -romaanin parissa. Kirjasta on tulossa myöhemmin pidempi postaus, mutta todettakoon lyhyesti, ettei kirjailija pettänyt taaskaan. Ahnhemin tyyli on tasalaatuista, brutaalia tykitystä. Ah, niin koukuttavaa.


16:15 Lukupaikan vaihdos. Ensimmäiset someviekkarit. Keskittymiskyvyn hetkellinen herpaantuminen.


18:30 Dekkari luettu ja siirryin kätevästi itsehoito-oppaaseen. Niille ei tunnu ikinä riittävän oikein aikaa. Tai oikeastaan kiinnostustakaan. Tämä kyseinen teos käsitteli diagnoosiani ja siitä selviytymistä lähinnä omakohtaisen kokemuskerronnan kautta. Varsinainen ahaa-elämys, jonka Heikkilä iski pöytään, jäi saamatta. Nopealukuinen ja kiintoisa teos kuitenkin.


21:00 Valmista! Tässä kohdin lukeminen alkoi toden teolla tökkimään :) Soitin iltasoitot pojille, ruokin eläimet ja itseni. Huilasin, putsasin lukulasit, ja ei muuta kuin loppurutistukseen!


Aiemmin lukemani Siilo -trilogian toinen osa, Siirros, odotteli malttamattomana hyllyssä. Ja on se ressu saanut odottaakin, arvostelukappaleet kun tuntuvat rynnivän aina lukulistojen kärkisijoille. Ehdin lukea Siirrosta vajaat sata sivua. Kuten huhu kuuluu, Siirros ei yllä ihan ensimmäisen osan tasolle. Alkuhikoilun jälkeen (jätänkö suosiolla kesken, otanko sittenkin jonkun toisen) kirja onnistui kuitenkin koukkaamaan minut kyytiinsä. On se luettava, parani tahti tai ei!

23.30 Juhuu! Selvisimme maaliin voittajina! Ja yhteisen tuuletuksen jälkeen kumpikin suorastaan syöksähti someen.


Olo on vähän tokkurainen ennemminkin huonosti nukutun yön, kuin eilisen takia. Esikoiseni ihmetteli, eikö silmät tulleet kipeiksi. Ei, niska sen sijaan jumittaa, mutta onneksi minulla on pari liikettä tämän vaivan varalle... Joka tapauksessa aivan mahtava päivä, kokonaan rakkaimmalle harrastukselle pyhitetty! Keskittymisen ehdoton edellytys on minulle, vastaisuuden varalle, tuo somettomuus, jota voisi alkaa muutenkin enemmän harrastamaan.

Summa summarum; kiitos Piia, kiitos sinulle, joka jaksoit sepustukseni lukea!


Minä odotan iltaa, jolloin ehdin kasaantuneilta kotitöiltäni Siirroksen pariin :)




Annika






maanantaina, heinäkuuta 17, 2017

S. K. Tremayne; Tulilapsi


The Fire Child 2015, suom. Jaana Iso-Markku ja Otava 2017, 365s.


Tämä talo kylmää minua. Sen kosteus hiipii luihin ja ytimiin ja hukuttaa minut pimeyteen. Minun on kohdattava David. Kaivettava esiin totuus kuin likainen musta tina kaivostunneleista. Ja kerrottava sitten hänelle oma totuuteni.


Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Näin alkaa Jääkaksosten tekijän, salaperäisen kirjailijan S. K. Tremaynen odotettu uutuusteos. Tulilapsi on täällä!

Tunneleita pohdiskelee juuri valtavaan kartanoon muuttanut tuore rouva Kerthen. Rachel on päässyt vähän "parempiin naimisiin", komeasti harmaantuneen liikemiehen, Davidin myötä. Hän kuuluu nyt kaivostyössä rikastuneeseen, maineekkaaseen sukuun, hänestä on tullut kartanon toinen omistaja ja kauniin Jamien äitipuoli. Hyvästi lontoon kadut ja keskinkertainen elämä.

Mutta onni alkaa tietysti rispaantumaan. Kuinka monta huonetta talosta löytyykään? Entä käytöstä poistetusta kellarikerroksesta? Täydellinen eristäytyneisyys, maisemassa kohoavat kaivokset alkavat pian ahdistaa nuorta vaimoa.


Tämä on mielen valoa



Perinteisen goottilaisen kartanoromaanin hengessä siis mennään. On valtava, romanttisesti rappeutunut sukukartano täynnä loppumattomia käytäviä. Omituisesti käyttäytyvä nukenkasvoinen lapsi, joka Rachellin muuton jälkeen alkaa oirehtimaan. Davidin pari vuotta sitten kuollut sulokas vaimo, joka tuntuu vielä kuolleenakin painostavana uhkana. Kuten Jamie toteaa; äiti on tulossa takaisin...


Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.


Murhamysteeri tai ei, totta on kuitenkin Kerthenien verinen historia. Juuri he perustivat tuhat vuotta sitten kaivokset. Toki tämä kyläläisiä työllisti, mutta millä tavalla. Miehet lähetettiin maanalaisiin tunneleihin louhimaan vain kynttilän liekki valonaan. Samaan aikaan kun vauras suku herkutteli lounaalla, kuoli syvällä heidän alapuolellaan kaivosmiehiä jos jonkinmoisiin onnettomuuksiin. Elleivät sitten saaneet työbonuksena myrkytystä.


Tulilapsi on omistettu kirjailijan cornwallilaisille esi-isille, joihin kuului myös kaivosmiehiä. Teos poikkeaa juuri tältä osin pehmokauhusta; siitä löytyy verevä, aito sormenjälki. Ehkä hiilen mustaama. Etukäteen jännitin, saako näin perinteisestä juonimateriaalista louhittua mitään uutta. S. K. Tremayne osaa onneksi yllättää. Hän ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan taituroi oikeasti pelottavan, kihisevän kiehtovan tarinan Rachellista ja hänen pienestä poikapuolestaan.

Viileän viihdyttävä Tulilapsi sopii erityisesti heille, jotka laskevat öitä jouluun...



En tiedä paljoa Sylvia Plathista, tai runoudesta ylipäätäänsä. Romaanit ovat enemmän minun mieleeni, ne tarjoavat pakotien, kun elämä käy kestämättömäksi.




lauantaina, heinäkuuta 15, 2017

Margaret Atwood; Orjattaresi


The Handmaid's Tale 1985, suom. Matti Kannosto ja Karisto, 395s.



Nolite te bastardes carborundorem


Margaret Atwoodin Orjattaresi on keikkunut lukulistallani niin pitkään, etten enää muista milloin sen ensi kertaa ylös kirjasin. Kuin varkain päätin kulkea oikotietä, katsoa romaanin sijaan HBO:n esittämän The Handmaid's Tale:n Ja minä, joka ehdin hyvin harvoin ruudun ääressä pidempiä aikoja viettää, valvoin pari yötä kuin kuumeen... Lumous, jonka valtaan tarina kietoi, ei päästänyt otteestaan. Nurinkurisessa järjestyksessä, kyllä, mutta silti ahmien, luin kirjaversion vasta kun henkilöhahmot olivat jo imeytyneet verenkiertooni.

Joten en osaa sanoa, miten tämä toimisi toisin päin. Orjattaren tarina on sama, kuitenkin sarja menee juonellisesti, monin paikoin pidemmälle. The Handmaid's Tale on ehkä koskettavinta ja tunnepitoisinta tv-tarjontaa ikinä, minulle aivan erityinen kokemus, jonka tahtoisin mielelläni monen teistä näkevän. Ja tietysti kirjan lukevan.


Mutta siinä minä olen, eikä sitä pääse pakoon. Aika on loukku, ja siihen olen jäänyt. Minun on unohdettava salainen nimeni ja kaikki tiet takaisin. Nimeni on nyt Frediläinen, ja täällä minä elän ja asun.

Elä nykyhetkessä, ota siitä kaikki irti mitä voit, mitään muuta sinulla ei ole. 


Samoilla linjoilla mennään itse romaanin parissa. Hullua, että tämä on suomennettu vuonna 1986, ja silti teoksessa on liikaakin yhtymäkohtia tähän päivään. Miten moni nainen on jakanut päähenkilömme, entiseltä nimeltään Junen, kohtalon. Ei aivan näin, mutta ymmärrätte pointtini.

Orjattaresi on Junen kertomus maailmasta, jollaiseksi se on rajun sodan ja ilmaston myrkyttymisen myötä muuntautunut. Gileadissa on palattu vanhoihin, "kristillisiin" arvoihin (joskin hyvin löyhästi, vain yhteen Raamatun kohtaan nojautuen). Jos vaimo ei saa lasta, kuten tänä hedelmättömyyden aikana hyvin todennäköistä käy, voi hän ottaa orjattaren. Tuollaisen punaista pukua kantavan, nöyräksi opetetun kävelevän kohdun, synnyttämään perheelle suvunjatkajan.


Mutta millaista on orjattaren tarkkaan valvottu ja suojattu elämä? Millaisia ovat nämä naiset, jotka "vapaaehtoisesti" ovat valinneet "jalon" osan, tulla raiskatuksi joka kuukausi. Toinen vaihtoehto olisi siirtokunnat, eikä sinne kukaan halua.


Nyt lihani asettuu toisella tapaa. Olen pilvi, keskuskappaleen ympärille hyytynyt, päärynänmuotoisen keskuskappaleen, joka on kova ja todellisempi kuin minä ja kuumottaa punaisena läpikuultavan kääreensä alla.  


Junen elämä on pysähtynyttä, kirjaimellisesti hänellä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tekstistä huokuu alistetun mielen kapina. Toivo, vaikka sille ei epätietoisuuden aikakautena juuri perusteita olekaan. June yrittää torjua liian kipeitä muistoja kuolleesta (?) miehestään, pienestä tyttärestä, joka äidiltä riistettiin. Hänen osansa on naiseuden esineellistetty ydin; raskaaksi tuleminen.

Mieli on sentään hänen omaansa, kuumina kuiskivat yöt, pienet yksityiskohdat, joita peitetyinkin kasvoin voi havaita. Nick...


Me molemmat vapisemme, miten tahtoisinkaan. Serenan salongissa kuivien kukkien keskellä, tällä kiinalaisella matolla, miehen laiha ruumis. Miehen, joka on täysin tuntematon, Niin kuin huutaisi suureen ääneen, ampuisi jonkun.



Kirja ja tv-sarja, molemmat kuohuvat mieleni ytimissä toisiinsa sekoittuen. Orjattaresi on äärettömän tärkeä, mutta samalla äärettömän tunteisiin käyvä teos. Sen synkkä, helteenpainama tunnelma tuskin haihtuu lukijasta vielä viimeisen sivun jälkeen. Ja kuten June ymmärtää, itsellään Jumalalla ei ole Gileadin kanssa mitään tekemistä. Rakkaudella, rikoksista suurimmalla.


Palataan vielä alkusitaattiin, jonka June löytää edeltäjänsä kaivertamana komeron sisuksista. Se on latinaa, ja tarkoittaa suunnilleen; älä anna niiden paskisten nististää itseäsi. Siitä löytyy tarinan punainen lanka.


- Pidä varasi, sanoi Moira minulle, puhelimessa. - Se alkaa nyt.


***


Orjattaresi on onneksi blogistaniassakin suosittu teos, linkitän tällä kertaa Hyllytontun höpinöihin.




sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2017

Belinda Bauer; Näkijä



The Shut Eye 2015, suom. Annukka Kolehmainen ja Karisto 2017, 405s.




Seuraavaksi olisi luontevaa kysyä: Kuinka voit? Mutta Marvel oli paiskinut näitä hommia niin pitkään, että tiesi sen vain pitkittävän toisen tuskaa. Kuinka nyt joku sellainen voi, jonka lapsi on ollut yli vuoden kateissa, eikä hän tiedä, onko tämä elossa vai kuollut?
Paskasti, kuinkas muuten.



Brittikirjailija Belinda Bauer palaa Näkijän myötä esikoisteoksensa Hautanummen (huipputeos!) teemaan; lapsen katoamiseen ja siitä omaisille koituvaan kiduttavaan tuskaan. Epätietoisuuden petolliseen armollisuuteen, sen vihaisena rimpuilevaan haluun tietää.


Ja nyt lapsia on kateissa kaksi. Toinen heistä katosi reilu vuosi sitten, Edie Evans, päähenkilökyttämme Marvelin pakkomielteinen tutkimuskohde. Marvel ei ole mikään herkistelijä, kaikkea muuta. Paksunahkainen, paksu keski-ikäinen mies on menettänyt uskonsa ihmiskuntaan jo ajat sitten. Mutta Edie on hänen heikko kohtansa, tuo nuori tyttö, lapsi vielä, josta jäi jäljelle vain vääntynyt polkupyörä.


Sen sijaan nelivuotiaasta Danielista muistuttavat pienet jalanjäljet vastavaletussa betonissa, siinä jossa poika juoksi, kunnes katosi kuin savuna ilmaan... Noita jälkiä surusta sairas äiti Anna vaalii kalleimpana aarteenaan. Anna suree mielettömällä siivousvimmalla, Danielin autokorjaamossa työskentelevän isän kipu ilmenee hillitymmin. Hän jopa suuttuu, kun Anna ehdottaa meedion puoleen kääntymistä. Mitä jos Daniel voisi välittää tv:stä tutun näkijän kautta viestin olinpaikastaan? Kuolema tai elämä, mahdollisuus tai mahdottomuus, kaikki ne kiertävät kehää.


Anna otti puhelimen taskustaan, mutta epäröi vielä. Oliko väärä toivo parempi kuin täydellinen toivon puute? Vai paljon, paljon pahempi?



Näkijä on ristiriitaisia tuntemuksia herättävä teos. Ensinnäkin, sen sisuksissa vaaniva salaisuus on ihan hirvittävä. Toiseksi, huomasin lukevani kirjaa paikoin hymyillen ja hymähdellen. Kirjailijan ironisen hilpeäksi heittäytyvä kerronta tekee Näkijästä kerralla ahmaistavan herkkupalan, jolla on myös lukijalle sananen sanottavanaan. Tai oikeastaan koko yhteiskunnalle.


Bauerilta ei omaperäiset ideat näytä loppuvan kesken, ja tuntuu että hän parantaa kirja kirjalta. Miten monilta kannoilta näinkin perinteistä rikosromaanin aihetta, lapsen katoamista, voi lähestyä! Ja paljastan teille, että tällä kertaa loppuratkaisu pääsi yllättämään minutkin...


Näkijä on genren uniikki taideteos.



"Uskoisit vähän enemmän ihmisiin."
Marvel oli vähällä nauraa Clydelle vasten kasvoja. Mikä ääliö.


***


Kirjan on lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.


Edellinen teos Ruumis nro 19




tiistaina, heinäkuuta 04, 2017

Jørn Lier Horst; Luolamies



Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.


Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.



keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2017

Anna-Leena Härkönen; Valomerkki



Otava 2017, 252s.



- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.



torstaina, kesäkuuta 22, 2017

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina


En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.



"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.



keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2017

Marko Annala; Värityskirja


Like 2017, 202s.


Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.



maanantaina, kesäkuuta 19, 2017

Affinity Konar; Elävien kirja


Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)


Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.