torstaina, joulukuuta 14, 2017

Fiona Barton; Leski



The Widow 2016, suom. Pirkko Biström ja Bazar 2017, 367s. (ennakkokappale)



Yritän kovasti olla epäilemättä häntä, mutta joinakin päivinä, niin kuin tänään, se on hyvin vaikeaa. Alan kuvitella, mitä voisi tapahtua. Turha ajatella pahinta, minun isäni sanoo äidille kun äiti joutuu paniikkiin, mutta on vaikeaa olla ajattelematta. Vaikeaa, kun pahin on aivan lähellä. Oven takana.


Ensinnäkin, kiitos Bazarille mahtavasta joululahjasta! Sain nauttia Leskestä jo ennen sen varsinaista julkaisuajankohtaa, joka on tammikuussa. Leski on jälleen kerran uljas osoitus kirjallisuuden mahdista. Teos on niin polttavan hyvä, että minun on vaikea uskoa sitä esikoisromaaniksi.

Tarina sai syntynsä pitkään toimittajana työskennelleen Fiona Bartonin kiinnostuksesta hirmuisista rikoksista syytettyjen miesten vaimoja kohtaan. Millaista on elämä "hirviön" puolisona? Minkä verran he kumppaninsa teoista lopulta tietävät? Ja miksi niin monet vaikenevat?

Jean on juuri tällainen vaimo, sittemmin leski kun Glen menehtyy onnettomuudessa. Nyt Jean on vapaa miehensä kuristavasta otteesta. mutta onko hänellä vieläkään rohkeutta kertoa perimmäistä totuutta? Toimittajat ovat jo pitkään "majoittuneet" pariskunnan talon pihalle lööppien toivossa. Ovikello soi, postiluukku rämisee, ulos ei voi mennä. Mutta Jeanin pokka pitää. Uskollisesti tuo typerästi hymyilevä nainen seisoo miehensä rinnalla, oikeudessakin, silloinkin kun Gleniä syytetään pienen tytön katoamisesta...


 Olen yhtä syyllinen kuin hänkin. Tuntuu oudolta tietää salaisuus. Se painaa vatsassa kuin kivi, rusentaen sisälmyksiä ja tekee kuvottavan olon joka kerta kun ajattelen sitä. Ystäväni Lisa puhui raskaana olemisesta sillä lailla - lapsi työnsi kaiken tieltään. Valtasi hänen ruumiinsa. Minun salaisuuteni tekee samoin.


Samaan aikaan rikostutkijat paiskovat töitä todistaakseen miehen syyllisyyden. Lukija ei voi olla turhautumatta Bob Sparkesin rinnalla, tuon tapauksen riuduttaman komisarion, jolle pikku Bellasta tulee suorainen pakkomielle. Eikä hän ole ainoa.


Leski on huumaavan tunnepitoinen lukuelämys. Sitä lukee kuin transsissa niin monenlaisten tunteiden riipiessä rintaa. Alkuun Jeania on lähes mahdotonta ymmärtää, varsinkin kun hän käyttää miehensä toiminnasta nimitystä höpsötykset. Pettääkö nainen itseään näin taitavasti, kuinka pitkälle sokeus on omavalintaista? Toisaalta näin lähelle rikollisen sairasta mieltä harvoin pääsee. Katsellaanhan häntä vaimon rakastavilla silmillä.


"Katsotaanpa sitten uudestaan. Meiltä on varmaan jäänyt jotain huomaamatta."




maanantaina, joulukuuta 11, 2017

Kate Morton; Talo järven rannalla



The Lake House 2016, suom. Hilkka Pekkanen ja Bazar 2017, 671s.


Järven tasainen pinta kiilsi salaperäisesti savenharmaana, ja yhtäkkiä Sadie tunsi itsensä tunkeilijaksi. Oli vaikea sanoa, miksi hän oli siitä niin varma, mutta kun hän kääntyi sukeltamaan marjakuusiaidan aukosta ja lähti seuraamaan koiria kotiin, hänen poliisinvaistonsa kertoi, että talossa oli tapahtunut jotain hirveää.


Luettuani Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sisälleni syttyi kartanoromaanin muotoinen kipinä. Olenhan minä Sarah Watersini lukenut, mutta muuten lajityyppi edustaa vierasta maastoa. Kiehtovaa toki, mutta vähän sellaista, jota ihaillaan kauempaa. Kate Mortonin Talo järven rannalla vaikutti turvalliselta lähestyä, tarinan juonihan perustuu vuonna 1933 tapahtuneeseen katoamistapaukseen. On kadonnut vauva, on lontoolainen rikostutkija, on kuuluisa kirjailija... Vaikka Morton taitavasti palottelee lukijaa nykyisen ja menneen välillä, koko juoni kilpistyy lopulta yhteen kysymykseen: mitä tapahtui Theo-vauvalle?


Kaikki alkaa nuoresta kirjailijanalusta, Alice Edevanesta. Alice elää maalla suojattua, yläluokkaista elämää, joka pikaisella vilkaisulla vaikuttaa hyvinkin hienostuneelta. Sorsat kaakattavat järvellä, aurinko paistaa lempeästi, luonto on pukeutunut juhannuksen kunniaksi juhla-asuunsa. Ja illalla todella vietetään perheen jokavuotisia juhlia! Näkisikö Alice vilauksen suuresta rakkaudestaan, pääsisi jopa vaihtamaan sanasen hänen kanssaan... Täydellinen ilta päättyy kuitenkin täydelliseen kauhuun: perheen vauva on kadonnut.


Nykyisyys tarkoittaa tarinassamme vuotta 2003, jolloin tyylikkäästi vanhentunut, vielä vireä Alice jatkaa menestyksekästä uraansa dekkarikirjailijana. Sadie Sparrow puolestaan saapuu Cornwalliin vastoin tahtoaan. Hän on ryssinyt meneillään olevan rikostutkinnan, jonka tähden Sadien toivotaan nyt pitävän toistaiseksi matalaa profiilia. Matka isoisän luokse saa kuumottavan käänteen, kun Sadie löytää rehevän metsän keskeltä autiotalon. Ilmassa leijuu kesän huumavan tuoksun lisäksi jotain pahaenteistä. Uhkaavaa. Ikään kuin talo kutsuisi ottamaan selvää vuosikymmenten takaisesta rikoksesta.


Oli aina järkytys nähdä itsensä odottamatta levossa. Ikkunalasista katsova nainen oli hillityn kunniallisuuden peilikuva. Selkä oli suora, vaatteet olivat muodikkaat mutta eivät liioitellun muodikkaat, tukka oli asettunut siististi hatun alle. Kasvot olivat miellyttävä naamio, joka ei paljastanut mitään. Sellaisten kasvojen ohi ihmisten katse liukui pysähtymättä.



Blogin alkutaipaleelta löytyy (hävettävän tökerö) bloggaus kirjailijan teoksesta Paluu Rivertoniin. Sen jälkeen ilmestyneet suomennokset olen ohittanut olan kohautuksella, mutta onneksi, onneksi, blogiystäväni suositteli tätä uusinta. Minähän alan vallan hullaantua kartanoromaaneihin! Toki Morton olisi voinut tarinaa pikkuisen tiivistää, toisaalta taas luin kirjan kahdessa (ja puolessa) illassa. Helppoa ja äärimmäisen viihdyttävää. Hurjan huimia tunteita teos ei herättänyt suuntaan taikka toiseen, mutta joskus on tärkeää vain antautua kauniin kerronnan vietäväksi.


Käsi tapaili sydäntä. Vanha kipu oli siellä edelleen kiilautuneena rintakehän sisään kuin persikankivi. 


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin: Lumiomena, Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä






perjantaina, joulukuuta 08, 2017

Lauri Mäkinen; 50/50


Siltala 2017, 320s.

Jos totta puhutaan, tämä juttu on hermostuttanut häntä. Ei se, että syyllisiä on yksi ja epäiltyjä kaksi. Vaan se, että koko juttu on outo, ei ehkä vaikeutensa puolesta, vaan korkeiden panostensa. Kumpi ikinä todettaisiin syylliseksi, ammuttaisiin.


Kylläpä elämä osaa yllättää. Että minä tulen lukeneeksi täysiverisen sotaromaanin, jännityselementeillä varustellun tosin, että minä antaudun sen seepian sävyisen tunnelman vietäväksi, kaivaudun tekstiin ja löydän syvällisiä totuuksia ihmisyydestä. Toisinaan rivien väleistä, toinaan veriroiskeisista tapahtumista, toisinaan dialogeista. Juuri viimeksi mainituista nautin tässä kirjailija Lauri Mäkisen toisessa romaanissa kaikkein eniten.


50/50 on nimensä mukainen kirja. Kaksi epäiltyä, joista syyllistä odottaa kuoleman luoti. Kinkkinen tilanne sotaetsivä Härmän kannalta, joskaan tuskin sodan kauhuissa aivan ennenkuulumaton. Kiestingissä syksyllä 1942 putoaa desanttien miehittämä lentokone, josta selviytyy elävänä neljä henkilöä. Pian heistä on elossa enää yksi, mutta kuka on tuo Härmän pidättämä viides, tuo tajuttomuuteen vajonnut nainen? Metsästä löytynyt alaston, tatuoitu mies vaikuttaisi ensi alkuun etsityltä neljänneltä desantilta, mutta kuunnellaan ensin tarina, joka hänellä on kerrottavana.

Kuunnellaan myös myöhemmin heräävää, haavoittunutta naista. Jompi kumpi näistä sodan runnomista on, hänen täytyy olla, syyllinen.

Härmä, Norja, Nurkka... alkuun olin ihan sekaisin nimistä ja henkilöistä ja pihalla muutenkin koko touhusta, mutta kun pääsin kiinni juoneen, se imaisi mukaansa kuin virta.


Puola oli revitty kahtia, Hitler ja Stalin olivat iskeneet vuorotellen sen kimppuun, Eurooppa oli luisunut sotaan. Se oli vielä kaukana Suomesta, mutta kierteli ja kaarteli päidemme yllä kuin haaskalintu.



50/50 on persoonallisen syvällinen ja kertakaikkisen hieno romaani. Ilman blogikollegan vinkkiä (kiitos hänelle!) tämä olisi saattanut livahtaa lukemattomana ohitse, sen verran myönnän vastahankaisesti sotakirjoihin suhtauhtuvani. Ehkä nyt on viimein aika avartaa näkemyksiä. Jo alkuteksti seisautti tämän lukijan veret.


Ihminen haluaa olla rakastettu

sen puuttuessa ihailtu

sen puuttuessa pidetty

sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu.

Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa olla kontaktissa

mihin hintaan hyvänsä.


Hjalmar Söderberg: Tohtori Glas
(Suom. Kyllikki Villa)


Uskaltautukaa mukaan Kiestingin reissulle!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Omppu ja Amma.


 

maanantaina, joulukuuta 04, 2017

Nicci French; Ihon alla


Beneath the Skin 2000, suom. Kristiina Savukurki ja Otava, 399s.

Minä tarkkailen sinua.  


Mahtavaa. Loistavaa. Mieletöntä. Ette usko kuinka liekeissä olen lukiessani nyt uusintana kirjailijapari Nicci Frenchiä. Ihon alla on näistä ehdoton lempparini. Sen jälkimainingeissa luin peräjälkeen kaikki suomennokset, hetkinen, olikohan se aikaa ennen blogia taikka sitten naputtelin näistä edesmenneeseen Vuodatukseen. Joka tapauksessa toisinaan on hyvä palata vanhojen suosikkien pariin ja aivan pakkohan Frenchiltä on (taas) kaikki lukea! Miten yksityiskohtainen, kerrassaan fiini tyyli, joka saa haistamaan helteen paahtamat lontoolaiset kadut. Katsomaan murhaajan silmillä niin tarkkaan, että uhrin pisamat voi miltei laskea, huomata ajamattomat sääret, lohkeilleen lakan varpaan kynnessä.

Pikaisella vilkaisulla tarinan kolmella naisella ei ole muuta yhteistä kuin siro vartalo. Kunnes he alkavat saada kirjeitä. Kunnes he alkavat pelätä.


Zöe: Hyvin hitaasti lattia tuli vastaan. Tunsin pääni ponnahtavan lattialaudoista, jalkojen liukuvan puupinnalla. Kuulin miten lempeä sade ropisi ikkunaruutuun. En pystynyt puhumaan, ei ollut mitään sanottavaa, ei aikaa sanomiseen, mutta syvällä sisälläni oli ääni, joka hoki: lopeta, ole kiltti ja lopeta. Ole kiltti.


Jenny: Ikävä tuottaa pettymys. Mutta tällainen minä olen: minä, Jenny Hintlesman, Cliven vaimo, Joshin, Harryn ja Christon äiti. Ota tai jätä. Itse asiassa, kunpa jättäisitkin minut rauhaan, niin että pääsisin taas jatkamaan elämääni.


Nadia: Luovuttaminen oli aina saanut minut ajattelemaan rakkaan ihmisen kädestä hitaasti kirpoavaa otetta, mutta nyt, kun olin nähnyt valokuvat ja raportit, näin mielessäni pikemminkin kaksi kielekkeen reunaa kouristuksenomaisesti puristavaa kättä, joita raskaat saappaat talloivat irti.


Kirjeiden kirjoittaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä niin naisia, kuin myöhemmin poliisiakin. Hän tarkkailee. Hän katsoo. Hän "rakastaa".



Nicci French kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisiä psykologisia trillereitä, joissa ahdistavia tilanteita lähestytään arkisesti uhrin näkökulmasta. Kirjailijapari ei tyydy tavanomaiseen, he kaivautuvat pikkutarkoilla havainnoilla syvälle ihon alle. Muistaakseni seuraavat suomennokset eivät aivan tätä tasoa tavoita, mutta kaikki Frenchit edustavat kuitenkin genren parhaimmistoa. Älkää antako alkuperäispainoksen kansien hämätä! Tai - kyllähän näistä aistillisuutta löytyy, hyytävää, kalmanhajuista sellaista.


Lukumaniani pauloissa olen tullut ahmineeksi kirjan jos toisenkin, mikä tarkoittaa alati kasvavaa blogattavien pinoa. Kärsivällisyyttä pyydän. Puran ryysistä parhaan kykyni mukaan :)



keskiviikkona, marraskuuta 29, 2017

Tess Gerritsen; Tappava salaisuus


I know a secret 2017, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2017, 320s.



"Minusta tuntuu, että me kahlaamme nyt jossain syvässä, synkässä psykologisessa paskassa. Haluamme kuulla teidän näkemyksistänne siitä, millaisen sekopään kanssa olemme tekemisissä."



Paras lääkitys tätä marraskuista mustuutta vastaan on ahmia jännäreitä. Joskin dekkarilla ja dekkarilla on eroa. Luettuani muutaman ihan hyvän, osui vanha kunnon Tess Gerritsen suoraan suoneen. Mistä hän näitä keksii? Kieltämättä pari viimeisintä Gerritseniä ei aivan yhtä hekumallisia olleet, mutta Tappava salaisuus (hiukan kököstä nimestään huolimatta) nostaa tason jälleen sinne minne se kuuluukin.

Jane (kasvanut kahden veljen kanssa ja oppinut, että nopea potku johti yleensä vikkelämmin tuloksiin kuin kohtelias pyyntö) Rizzol sekä Maura (Vainajien kuningatar) Isles tutkivat jälleen nuoren naisen murhaa. Ruumis puristaa kädessään omia irti kaiverrettuja silmiä. Löytyykö ratkaisu tällä kertaa naisen ohjaamasta kauhuelokuvasta vai onko katsottava kauemmaksi, pengottava kalman hajuisia salaisuuksia sillä ruumita tulee lisää, sehän on selvä?


Maura kääntyi ja tähysti katua, katsoi vuorotellen kaikkia ovensuita, kaikkia ikkunoita. Tarkkailiko joku häntä tuon talon toisesta kerroksesta? Oliko tuolla kujalla liikettä? Hän kuvitteli pahaenteisiä varjojakuvia kaikkialle, minne käänsi katseensa. Jane oli varoittanut häntä. Siinä piili Amalthean valta: tämä oli raottanut verhoa ja paljastanut näkyviin painajaismaiseman, jossa kaikki oli maalattu varjoilla.



Gerritsenin kirjoista on hiukan hankala kertoa paljastamatta liikaa. Parasta olisi napata teos "lippa silmillä ja liukuun" -periaatteella. Hurjan rikostarinan ohella kirjailija hämmentää mukavasti myös päähenkilöiden elämiä. Erityisesti kuolinsyyntutkija Mauraa ravistellaan: hänen on vielä kerran tavattava sarjamurhaaja äitinsä ja mikä riipivinstä, Daniel...


Tappava salaisuus edustaa upealla tavalla genrensä aatelia.


"Pahikset eivät katso kauhuleffoja."



sunnuntaina, marraskuuta 26, 2017

Sadie Jones; Kutsumattomat vieraat



The Uninvited Guest 2012, suom. Marianne Kurtto ja Otava 2017, 299s.


Olohuone tulvi värejä, jotka näyttivät vesivärien lailla peittävän itse ilman: poltettua oranssia, kultaa, vaaleanpunaista, kynttilänvalon hehkuja ja erilaisia hirvi-, lintu- ja yksisarvishahmoja kretongilla ja seinävaatteilla, kankailla ja kaiverruksina. Kaikki näytti melkein leijuvan aineettomana olohuoneen kelmeässä ja avarassa tilassa. Huoneen ihmishahmot - Patience, Ernest, Clovis ja herrasmiesmatkalainen - olivat kuin suoraan balettiesityksestä. Arkipäiväisyys oli tiessään. Ylväys oli läpäissyt heidät, talo imaissut heidät sisälleen.


Tunnetko sen, taianomaisen juhlantunnun? On Emeraldin syntymäpäivä. Juhlia valmistellaan kuumeisella tohinalla, hiki valuu, jauhot pöllyää, kello käy. Kartanon palvelusväkeä ei ole tarpeeksi, eikä oikeastaan ruokaakaan ennen kuin se on kokenut Florencen maagisen kosketuksen.

Mutta syntymäpäiväsankari hymyilee vaisusti, huoli kuristaa nuoren naisen mieltä. Ovatko nämä viimeiset juhlat rakastetussa Sternessä? Joudutaanko kartano myymään ja onko perheen hyvästeltävä Englannin jylhä maaseutu?
  

Hän totteli kuiskausta kulisseista, vaistoa, joka oli kenties jäänne varhaisemmilta ajoilta; vaistoa joka saa hiiren kaikessa lyhytnäköisyydessäänkin pysähtymään, kun kissa tarkkailee sitä tuolilta; se saa takan edessä makaavan koiran tärisemään ja uikuttamaan, vaikka näköpiirissä ei ole ketään.


Kun vieraat saapuvat siinä missä raivoava myrskykin, kuullaan lähistöllä tapahtuneesta junaonnettomuudesta. Ja sitten alkaa tapahtua. Joukko epämääräisen kalpeita, kummallisesti käyttäytyviä selviytyjiä on määrä majoittaa väliaikaisesti lähimpään taloon. Valitettavasti tämä tarkoittaa Sterneä.

Illallista nautitaan mukaan lyöttäytyneen herrasmiesmatkalaisen seurassa, tuon ivallisesti hymyilevän miehen, joka kehrää talonväen taikapiiriinsä. Kutsumattomat vieraat  taas eivät tyydy heille tarjottuun huoneeseen vaan valloittavat hiipien koko kartanon. Ja vielä Smudge! Perheen aivan liian vähälle huomiolle jääneellä kuopuksella on omat, sanoisinko taiteelliset suunnitelmansa...


Millainen ilta siitä tuleekaan! En pystynyt laskemaan teosta hetkeksikään käsistäni. Tämä on aivan uudenlaista Sadie Jonesia. Ihmissuhteet ovat kyllä keskiössä kuten aiemmissakin kirjoissa, mutta nyt häilytään tragikomedian ja pehmokauhun rajamailla. Luen aivan liian vähän kartanoromaaneja, minähän rakastan näitä! Ainakin sellaisia, jotka ovat maustetut ripauksella mystiikkaa, aavistuksella kauhua.

Eihän tämä ihan Kotiinpaluun veroinen lukuelämys ollut mutta... nauntinnollisen erilainen. Brittikirjailijan monipuolista taituruutta voi vain hämmästellä!



***


Kirjasta onkin blogattu kiitettävästi, tässä muutama linkki:  Leena Lumi, Mai Laakso, Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija .



tiistaina, marraskuuta 21, 2017

Jessica Knoll; Onnentyttö



Luckiest Girl Alive 2015, suom. Päivi Pouttu-Deliére


Yksikin virheliike, niin kaikki näkevät hyvällä maulla tehdyn purkkirusketuksesi läpi sen surkean naikkosen, joka ei edes tajua ojentaa suolaa ja pippuria yhdessä. Olin kuvitellut, että kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana minun ei tarvitsisi enää todistaa kenellekään mitään ja että voisin rentoutua. Mutta ajan myötä tämä kamppailu käy aina vain verisemmäksi.


Tässä tulee Ani, hän on meidän Onnentyttömme, hän on tuo nälkiintynyt kaunotar viimeisen päälle harkitussa lookissa, sormessaan talismaanin tavoin kimalteleva kihlasormus. Hänellä on ura naistenlehdessä jota lukevat kaikki, hänellä on unelmien sulhanen jonka kautta Ani voisi päästä vihdoin oikein "vanhan rahan" sukuun. Kun vain saisi häät hoidettua kunnialla pois alta. Kun vain saisi pidettyä päänsä ylväästi pystyssä, kivun kateissa, syvälle haudatun menneisyyden siellä minne se kuuluu. Hautausmaalla. Kun vain saisi nukuttua.


Kyyneleet, joita estin valumasta silmistäni, löysivät vaihtoehtoisen kulkureitin kurkustani ja liukenivat ohueksi, suolaiseksi litkuksi, joka jätti kurkkuuni vereslihaisen ja palaneen tunteen bileitä seuraavina kiduttavina päivinä. Kun se vihdoin hävisi, se, mitä jäi jäljelle, tuntui vielä paljon pahemmalta.



Ani ei ole aina ollut näin täydellisen taktikoiva, kylmän manipuloiva, ei, elämä on sellaisen hänestä muovannut. Oli aika, TifAni Fanellen. Nuori TifAni kävi rikkaiden perheiden nuorten koulua, aloitti sen teini-iän epävarmalla intohimolla. Nyt hänen täytyisi päästä piireihin, valloittaa ne koulun suosituimmat omalla persoonallaan. Välttää tulematta syödyksi elävältä.

Sillä nuorten maailma on armottoman rujo.

Alkuun Anista on lähes mahdotonta pitää. Hänen muovikuorensa tukkii lukijan varovaiset lähestymisyritykset. Kaikki Anissa on niin feikkiä, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mutta kun newyorkilaisnainen saa kutsun osallistua menneisyyden traumaattista tapahtuvaa koskevaan dokumenttiin, alkaa glamourpinta naarmuttua. Anista kuoriutuu ihminen. Nainen, jolle on tehty hirvittäviä asioita.


Osallistun tämän viikon postauksillani Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Mielenterveysviikon haasteeseen. Teos liittyy aiheeseen ytimensä puolesta sillä trauma on aina trauma. Kuitenkin Jessica Knollin esikoisteos edustaa pääasiassa viihdettä. Erittäin kipakkaa, älykästä ja äärettömän koukuttavaa sellaista. Tässä on psykologinen trilleri parhaimmillaan.



 Olin niin iloinen, että kesä oli ohi. Inhosin kesää, olin aina inhonnut. Se voi vaikuttaa oudolta, kun ottaa huomioon, millaisia muistoja minulla on syksyltä, mutta värähdän aina ilosta tuntiessani ilmassa ensimmäiset merkit syksystä ja nähdessäni lehtien alkavan kellastua. Syksy tulee aina olemaan minulle uusi mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.






sunnuntaina, marraskuuta 19, 2017

Ensi vuonnakin luetaan



Hei,

tähän aikaan vuodesta sitä iloitsee sekä tulevasta joulusta, että kustantamoiden juuri ilmestyneistä katalogeista. Vielä odotellaan esim. Gummerusta, mutta suurin osa taitaa olla tässä. Mukaan mahtuu vanhoja tuttuja, sekä kiehtovalta vaikuttavia uutuusteoksia. Miten näitä malttaa edes odottaa?! Valmistaudun jo henkisesti posteljooniparan armottomaan stalkkailuun... Tältä näyttää minun listani.






Otava


Essi Tammimaa: Isän kädestä

Kati Hiekkapelto: Hiillos

Anne Swärd: Vera

Lina Bengts Dotter: Annabelle

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Shari Lapena: Vieras talossa

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö

K. K. Alongi: Pakenijat





Minerva


Pierre Lemaitre: Verihäät

Anna Ekberg: Salattu nainen





Tammi


Stephen King: Viimeinen vartio

J. S. Monroe: Löydä minut

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Ninni Schulman: Poika joka ei itke





WSOY


Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät

Jens Henrik Jensen: Oxen - hirtetyt koirat

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä







Bazar


Susanne Jansson: Uhrisuo

Fiona Barton: Leski







Like


Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Michael Katz Krefeld: Sopimus

Samantha Schweblin: Houreuni



Psykologisten trillereiden suurkuluttajana koen itseni hemmotelluksi. Kiinnitetään turvavyöt ja valmistaudutaan kevään vieteltäväksi!







torstaina, marraskuuta 16, 2017

Naisenergiaa kirjastosta



Kulunut vuosi, kuten vuosilla nykyään tapana on, on kulunut tiiviisti arvostelukappaleiden parissa. Hyvin vähän nykyään lainaan kirjoja itselleni kirjastosta. Lasten takia siellä onneksi tulee tiheäänkin vierailtua. Mutta näin loppuvuodesta, kun pahin suma on viimein selätetty, riittää aikaa myös mielenkiintoa kutkuttaneille romaaneille, jotka eivät aivan kuumimmalle listalleni päässeet. Tässä tulevat kaksi timanttista naiskirjailijaa hyvinkin erilaisine aiheineen, mutta silti samankaltaista tunnelmaa huokuen.



Blå villan 2017, suom.Ulla Lempinen 2017, 247s.

Eva Frantz; Sininen huvila


"Becca, iloitsetko siitä, että on näin kaunis yö? Niinhän tarina tulee myöhemmin kuulumaan. Yö oli kaunis, kun Becca kuoli. Ystävällisin terveisin, Forneus."


Vaikka kirjablogit ja lifestyleblogit ovat tyylillisesti kaukana toisistaan kuin... itä lännestä, kommenttikenttiin satelevat tappouhkaukset kuulostavat aika hurjilta. Becca Stenlundin pitämä suursuosioon bongahtanut blogi Sininen huvila kertoo niin täydellisestä elämästä, että se on saanut sekä lukijat, että markkinoijat polvilleen. Menestyksellä on tietysti kääntöpuolensa.

Tarina alkaa nuoresta pariskunnasta, joka palaa bileistä kotiin miten kuten ajokuntoisina. Äkkiä valokiila osuu pieneen pyjamapukuiseen poikaan. Käy ilmi, että pojan äiti makaa kotona täydellisellä lautalattialla, jota tahrii nyt veri. Beccan uhkaaja on käynyt sanoista tekoihin.

Sillä välin kun kuuluisa bloggaaja makaa koomassa sairaalassa, tarttuu poliisi Anna Glad toimeen. Ajan henkeen sopien rikosta ratkotaan verkossa, mutta myös itse kartano kantaa synkkää salaisuutta.

Espoossa asuva kirjailija Eva Frantz taitaa ennen kaikkea rennon, mutta silti uhkaavan tunnelman, samoin ihailin hänen viljelemiä herkullisia yksityiskohtia. Pieni suuri, ehdottoman uniikki tarina. Näin Sinisen kartanon silmissäni ja täytyy myöntää, että pidin näkemästäni.


Se ei saa olla totta! Kiltti Becca kirjoita! :(
Mitä on tapahtunut? Tietääkö kukaan mitään?
RIP Becca Stenlund. You where 2 good 4 this shitty world.




The Crossing Places 2009, suom.Anna Lönnroth ja Tammi 2017, 305s.

Elly Griffiths; Risteyskohdat


Hänen elämänsä tuntuu muuttuneen pimeäksi ja synkäksi, juuri sellaiseksi elokuvaksi, joiden katselemista hän välttää iltamyöhään. Milloin se tapahtui? 


Englantilainen kirjailija Elly Griffiths on houkutellut minua seireenimäisesti koko vuoden. Mutta voih. Älkää käsittäkö väärin. Risteyskohdat on maagisen persoonallinen jännitysromaani, johon oikeassa saumassa olisin saattanut päätä pahkaa rakastua. Kävi kuitenkin niin epäreilusti Ellyä kohtaan, että luin hänen kirjansa vielä Henkien labyrintin jälkimainingeissa, ja silloin mikä tahansa teksti olisi tuntunut valjulta.

Marskimaille sijoittuva tarina arkeologi Ruth Gallowaysta, tuosta kilojensa kanssa kamppailevasta ihanan inhmillisestä persoonasta, on oikeastaan karmaiseva. Muinaisia paalukehiä, luita, kadonneita tyttöjä, lapsiuhreja sekä tasangoilla aavemaisena puurona hiipivä usva... Sekä tietysti maskuliininen rikoskomisario Harry Nelson, joka järisyttää Ruthin arjen sijoiltaan sinä kohtalokkaana päivänä, kun ilmestyy hänen työhuoneeseensa.

Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa tuntuu voittaneen monen suomalaisen lukijan sydämet puolelleen. En ihmettele. Vaikka Griffiths käsittelee rumia aiheita, tekee hän sen helposti lähestyttävällä, kepeähköllä tyylillä. Jälleen hehkutan tunnelmaa! Sitä näissä molemmissa romaaneissa riittää.


"Ajattele tämän rannan uponnutta metsää, hautautuneita puita jalkojemme alla. Meissä on syvällä sisimmässämme jotain, joka pelkää kaikkea haudattua, kaikkea sellaista, jota emme voi nähdä."


Naisenergialla jatketaan!


perjantaina, marraskuuta 10, 2017

Carlos Ruiz Zafón; Henkien labyrintti



El laberinto de los espíritus 2016, suom. Antero Tiittula ja Otava 2017, 956s.


Barcelona, kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi...



Terveisiä Barcelonasta! Kuluneen viikon olen seikkaillut sen utuisen mystisillä kaduilla, jahdannut maskia kantavia aaveita, punannut huuleni karmiinilla mutta piilotellut mukanani pistoolia. Olen ollut Alicia Gris. Olen ollut Daniel Sempere. Olen ollut Fermín. Olen lukenut Unohdettujen kirjojen hautausmaan viimeisen osan kyynelten sekaisella sielunpalolla, liki tuhat sivua liian lujaa silmien ohi soljuen. En olisi halunnut hyvästellä ystäviäni. En olisi halunnut paeta labyrintistä.


Kyse ei ole itse tarinasta, kuten sarjan The Kirjailijoiden Kirjailija Julián Carax sanoo, kyse on siitä, kuinka se kerrotaan. Carax lieneekin Barcelonassa syntyneen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin alter ego. Hän kirjoittaa vedoten sisimmässämme piileskelevään lapseen, siihen, joka haluaa nähdä arjen kyllästämän pinnan alla värisevän satumaailman.

Henkien labyrintti on niin henkeäsalpaavan voimallinen lukuelämys, etten oikein osaa kokemaani sanoiksi pukea. Se on itseironisen melodramaattinen ja samalla röyhkeän nerokas. Zafónin rytmi vie vaivatta, sanalliselle ilotulitukselle on vain antauduttava.


Sinä vuonna kun Alicia Gris tuli Madridiin, hänen mentorinsa ja nukkemestarinsa Leandro Montalvo opetti hänelle, että jos haluaa säilyttää järkensä, on huolehdittava siitä, että maailmassa on paikka, johon voi ja haluaa kadota. Tuo paikka, viimeinen pakosija, on pieni sielun lisäke, ja silloin kun maailma kariutuu absurdiin komediaansa, voi aina paeta sinne ja hukata avaimen.



Semperen perheen kirjakauppa sijaitsee jälleen labyrintin ytimessä, mutta tie sinne on petollisen mutkainen. Muistamme Daniel Semperen pienenä, äitinsä menettäneenä poikana Tuulen varjo -romaanista, mutta nyt hän on itse tullut isäksi. Perhettä lähestyy sodassa pahoin loukaantunut yön kuningatar, Alicia Gris. Jatkuvat kivut eivät estä kissamaista kaunotarta toimimasta 50-luvun lopun Barcelonassa, kaupungissa jonka kaduilla vaeltelee levottomia henkiä. Hänen tehtävänsä on selvittää mihin katosi Valls, tuo vihattu ministeri joka ei ikinä ole epäillyt vuodattaa viatonta verta

Henkien labyrintti on voimakkaiden naisten tarina. Taustalle jääväksi päähenkilöksi nousee Danielin murhattu äiti Isabella. On aika kuulla totuus tuosta mystisen kauniista naisesta, paljastaa viimein hänen hirmuinen salaisuutensa... Unohtamatta tietenkään romaanikirjailijoita, noita sieluraasuja, joita edes helvetti ei ota vastaan.



... sekä toiveella, jota jokainen tarinoiden tekijä kantaa sisimmässään: että lukija olisi avannut sydämensä jollekulle hänen paperiluomuksistaan ja antanut jotakin itsestään tehdäkseen siitä kuolemattoman, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. (Carax)



Voi kyllä, jo kirjasarja itsessään on kuolematon. Esiripun laskeuduttua joudun hurjan tunnemyrskyn valtaan. Tunne riipii kaihon sekaista riemua; voin palata Sempereiden pariin aina uudelleen! Astua labyrinttiin mistä osasta tahansa, vain nauttiakseni suuresta rakkaudestani; kirjallisuudesta.


***


Näin ovat tehneet ainakin Mummo matkalla, Kirja vieköön, Kirjaluotsi,



sunnuntaina, marraskuuta 05, 2017

E. O. Chirovici; Peilien kirja


The Book of Mirrors 2017, suom. Inka Parpola ja Otava 2017, 264s. (ennakkokappale)


Matkalla lentokentälle muistin Flynnin kirjan nimen ja vääristävien peilien labyrintin, jollaisia tivoleissa aina oli lapsuudessani - kaikki, mitä sellaisen sisällä näki, oli samaan aikaan sekä totta että valhetta.


No niin. Tässä viimein lupaamani välipalakirja, joka "terminä" tuottaa helposti turhan negatiivisia mielleyhtymiä. Jotakin kevyttä, jotakin aivotonta napattavaa niiden kunnon lukukokemusten välille. Itse käytän nimitystä lyhyistä teoksista ja voivathan ne sisällöltään myös kevyttä olla, ollenkaan sen sortin kirjallisuutta väheksymättä. 

Peilien kirjan ollessa kyseessä ensimmäiseksi nousee kuitenkin sana älykkyys. Ja heti perään muistaminen. Tästä on karsittu pois kaikki epäoleellinen, tämä on sirpaleen terävä alusta loppuun saakka.


Kirjallisuusagentti Peter Katz löytää jo muun paperisälän alle hautautumassa olevan käsikirjoituksen, josta ammatti-ihmisenä aistii kaikki best-sellerin ainekset. Teksti käsittelee rouhevan mukaansatempaavasti ratkaisemattomaksi jäänyttä murhaa. 1980-luvulla Princetonin yliopiston psykologian professori Joseph Wieder löydettiin kotoaan kuolleena. Tapaus ei koskaan ratkennut, vaikka juuri muistia omalaatuisin keinoin tutkivan Wiederin ympärillä melkoinen huhumylly pyörikin.

Mutta Katzilla on pahanlaatuinen ongelma. Käsikirjoitus, jossa luvataan paljastaa, mitä tuona kohtalonyönä oikeasti tapahtui, päättyy kesken. Katz ottaa tietysti yhteyttä kirjailijaan, Richard Flynniin, vain kuullakseen hänen avovaimoltaan miehen juuri kuolleen. Se siitä sitten?

Onneksi Katz ei niin helpolla luovuta. Hän palkkaa toimittajaystävänsä selvittämään vanhaa mysteeriä. Peililabyrintin tavoin totuus näyttäytyy joka kulmasta katsottuna erilaiselta, se houkuttelee, hämää, hämmentää. Kuinka löytää murhaaja ristiriitaisten muistikuvien alati vaihtuvista versioista?


Yritin johdonmukaistaa henkilöhahmoja, jotka olin tutkimukseni myötä ruopannut menneisyydestä, mutta ne olivat pelkkiä ääriviivattomia varjoja lepattamassa tarinassa, jonka alkua, loppua ja merkitystä en kyennyt selvittämään. Edessäni oli palapeli, mutta yksikään pala ei sopinut toisiinsa.



Romanialaissyntyisen kirjailijan E. O. Chirovicin Peilien kirja houkuttaa katsomaan pintaa syvemmälle. Muistiin liittyvät aiheet kiinnostavat aina, varsinkin kun tarina soljuu eteenpäin näin helposti lähestyttävän ryhdikkäänä. Tyylillisesti kirjaa voisin suositella erityisesti nostalgisten arvoitusdekkareiden ystäville. Hämäännytään yhdessä!



"... Muistimme ei ole videokamera, joka tallentaa kaiken linssin eteen osuneen, Richard, vaan pikemminkin kuin käsikirjoittaja-ohjaaja, joka valmistaa omat elokuvansa todellisuuden katkelmista."


***

Kirjaa on luettu ihailtavissa määrin, tässä muutama postaus:
Tuijata,
Kirja vieköön,
Luetut.net,
Kulttuuri kukoistaa.








tiistaina, lokakuuta 31, 2017

Karin Slaughter; Hyvä tytär


The Good Daughter 2017, suom. Virpi Kuusela ja HarperCrime 2017, 556s.


Hän oksensi. Sappi roiskui maahan ja siitä takaisin, hänen kasvoilleen. Hän olisi halunnut käydä pitkäkseen, sulkea silmänsä, nukahtaa ja herätä viikon kuluttua, kun kaikki olisi ohi.
Sam.
Haudassa.
Luoti päässä.
Gamma.
Keittiössä.
Kirkkaanvalkoista luuta.


Minun on pitänyt jo pitkään blogata eräs kirja, erittäin herkullinen välipala, jonka nappasin tässä muinoin. Mutta aina vain tulen lukeneeksi jotain parempaa. Jotain, joka jää polttelemaan sisimpääni siinä määrin, ettei muuta keinoa ole, kuin purkaa ajatuskaaos tänne. En voi Charlotten, Charlien, tavoin lukita asioita, hänen tapauksessaan vaaralllisia sellaisia, laatikkoon ja unohtaa hyllylle. Totuus on joskus järkyttävämpi kuin räikeinkään valhe.


Toivo on höyhenpukuinen.



Oikeastaan kirjailija Karin Slaugterin, jolle olen jo kyllästymiseen saakka vannonut ikuista rakkautta, uusin romaani kertoo tuosta laatikosta. Se on tarina erään perheen raadollisesta hajoamisesta ja sirpaleiden, joita elämäksikin kutsutaan, kokoamisesta jonkinlaiseen kuosiin. Sillä yritettävä on, pärjätä. Olla hyvä tytär.

Kaikki alkaa katastrofista, joka johtaa vielä suurempaan. Quinnien punatiilitalo on poltettu maan tasalle, kiitos isukki Rustyn, joka puolustaa työkseen kaikkein vähäosaisimpia. Perhe on muuttanut, sisarusten Samanthan ja Charlotten kauhuksi maalle, rähjäiseen omakotitaloon. Jäljellä on kuitenkin juoksuharrastus, perhe, hetken. Siihen saakka, kunnes oveen koputtaa naamioitunut mieskaksikko.

Gamma, tuo kaunis ja kohtuuttoman älykäs nainen ammutaan keittiössä. Murrosikäiset tytöt pakotetaan aseella uhaten ulos pimeyteen. Kuuluu laukas, hiekan rahina avoimella haudalla. Juokse, juokse, juokse...


Sen pitkän, kyyneleisen yön jälkeen hän oli pakottanut itsensä lakkaamaan nukkumasta myöhään ja harjaamaan hampaansa ainakin kaksi kertaa päivässä ja käymään suihkussa säännöllisesti ja tekemään kaikkea sellaista, mikä todisti maailmalle hänen olevan toimiva ihminen. Hän oli tiennyt kokemuksesta, että heti jos unohtaisi olla varuillaan, maailma romahtaisi kaukaiseen, mutta tuttuun kuiluun.


Kun tapahtumista on tullut kuluneeksi jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta, niin ikään asianajajana työskentelevä Charlie joutuu kuin sattuman oikusta keskelle kouluampumistapausta. Hetkessä mennyt ja nykyisyys lyövät kättä niin että veri ja luunsirpaleet, jälleen, lentävät.


Hyvä tytär on tietysti slaughterimainen jännitysromaani, mutta samalla äärettömän puhutteleva perhedraama. Takakansi vannottaa vahvoja tunteita. Mitään muuta en kirjailijalta odottaisikaan, ja silti, silti, hän onnistuu aina yllättämään. Minun oli varastettava päivä täysin omaa aikaa, jotta sain paneuduttua tekstiin kunnolla. "Kumpi on tärkeämpää, olla aina oikeassa vai olla onnellinen?" 

Hyvä tytär kuuluu ehdottomasti kirjailijan kärkikaartiin!

 


"... Kuvittele minut etsimässä iloa hammasta purren - ja täysissä aseissa, sillä se on erittäin vaarallinen tehtävä."

Flannery O'Connor



perjantaina, lokakuuta 27, 2017

Arttu Tuominen; Silmitön



Myllylahti 2017, 424s.


"Ei sellaista voi selittää. Isäni ehkä osaisi laittaa sen sanoiksi. Hän oli parempi sellaisessa. Miten muka voi selittää että meri, jonka on aina tuntenut ja joka on tuonut leivän pöytään, on yhtäkkiä muuttunut myrkyksi? Kun yhtäkkiä kaikki sanovat, ettei kalaa saa syödä, että se tappaa."


Silmät ovat sielunpeili. Ne voivat nähdä liikaa, toisaalta ne voivat katsoa aivan väärään suuntaan. Ne voidaan kaivertaa irti. Liian suuret tunteet voivat myös ihmisen sokaista. Silmitön viha.


Kaikki alkaa kesän 1977 silmättömistä silakoista. Tuo aikanaan paljonkin palstatilaa mediassa niittänyt tapaus on vaarassa toistua jälleen. Näin pelkäävät ainakin paikalliset kalastajat sekä ympäristöaktivistit. Kyllähän alkavaa merisoran ruoppaushanketta vastustettiin rajustikin, mutta sieltä alus kúitenkin Porin edustalle lipuu, varsinainen merihirviö, ja ihan lupien kanssa.

Samoja aikoja, niin ikään merestä, löytyy ruumis vailla silmiä. Kalat eivät ole tuhojaan ehtineet tehdä, ei, murhaaja on ensin ampunut uhrinsa, ja sen jälkeen kaivertanut häneltä silmät irti. Toivottavasti tässä järjestyksessä, tuumivat tutkimuksen harteilleen saaneet poliisit.

Silmät ovat siis kaiken avain, mutta muutoin palapelin palaset tuntuvat karkailevan käsistä. Jälleen Labyrintti -sarjan aiemmista osista tutut poliisit joutuvat turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (ihanan) Janne Rautakorven apuun. Rikkinäinen Rautakorpi on ehdottomasti sarjan sydän ja aivot, vaikka huomaan kiintyneeni (melkein) koko kaartiin. Hän puolestaan haluaa työparikseen viimeisen kuviteltavissa olevan henkilön. Greenpeace-aktivisti Venla toki tietää aiheesta yhtä ja toista, onhan hän omistanut asialle koko elämänsä. Mutta suostuuko median tunnetuksi tekemä, venäläisestä vankilasta vapautunut Venla avustamaan "vastapuolta"?



Äkkiä hän tajusi olevansa niin yksin kuin ihminen vain voi olla. Hän seisoi sillalla sumun keskellä vapaana, mutta silti hän tunsi olevansa enemmän vanki kuin koskaan Murmanskissa. Vankila oli hän, hän oli muurit. 




Sarja vilauttelee tutkijoiden elämiä niin realistisen tuntoisesti, että lukiessa jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Salaisuuksien verhoa raotetaan sopivissa määrin, jättäen kuitenkin sijaa seuraavalle osalle. Ihmismieli, tuo trillereiden varsinainen lähde...


Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos? Lukiessa sain useita mielleyhtymiä suuresti rakastamaani kirjailijaan, itseensä Henning Mankelliin. Ja loppuratkaisu, ah, kuinka maltan odottaa...  Seuravaa osa tulee taatusti lyömään edeltäjänsä laudalta!
  


Jokainen hetki, jokainen hengitetty minuutti oli elämää.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Luetut.net, Amma, Jonna, Kirjan vuoksi, Elegia. 
 


maanantaina, lokakuuta 23, 2017

Herman Koch: Pormestari



De Greppel 2016, suom. Mari Janatuinen ja Siltala 2017, 383s.


Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Maarten van Hoogstratenia ei varsinaisesti tunnettu vitsiniekkana, mutta teoriassa se ei ollut täysin mahdotonta. Hän oli nähnyt vaivaa vaimoni eteen ja niin tehdessään ylittänyt itsensä. Hän oli kyennyt saamaan älykkään naisen nauramaan. Ei mikään vähäinen saavutus.


Ja tästä kaikki alkaa. Alkaa Amsterdamin pormestarin, Robert Walterin oma, henkilökohtainen piina, joka saa täysin naurettavat mittasuhteet. Pettämisessä itsessään, eikä siinä, että joutuu puolisonsa uskollisuutta epäilemään, ole mitään hauskaa. Mutta voi kuinka hykerryttävästi mestarikirjailija Herman Koch meitä vie! Pormestari on teos, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti sitä lukee kuin kuuminta psykologista trilleriä. Se menee ihmisyyden ytimiin. Se antaa nimen epämiellyttäville ja perin inhmillisille tunteille.



Niin minä katsoin vaimoni valokuvaa - ja tapahtui juuri se, mitä olin koko ajan pelännytkin, tapahtui jotakin peruuttamatonta ilman että minulla oli minkäänlaista otetta asiaan.



Voi Robert, sinäpä sen sanoit. Sinä herra pormestari, joka katsot toisia alaspäin varmana omasta erityislaatuisuudestasi, joudut yllättäen tilanteeseen, jota et enää hallitsekaan. Silloin se iskee, se alati piilossa vaaninut inhottava tunne; olet hukassa.

Rakastettu pormestari vaikuttaa perinteiseltä narsistilta, joka salaa kanssaihmisiltään on hyvin epävarma itsestään. Onko onnellinen avioliitto pelkkä kulissi? Pettääkö Sylvia miestään? Tuo kaunis nainen kaukaisesta maasta, sisämaasta, jonka nimeä ei voi edes mainita. Entä kuinka Robertin pitäisi suhtautua 94-vuotiaan isänsä ilmoitukseen eutanasiasta. Nyt isä ja äiti ovat päättäneet lähteä, nyt kun ovat vielä kiinni elämän syrjässä, juuri nyt on oikea hetki.

Mitä maailmankaikkeuteen jää, kun siitä riistetään Jumala. Ei mitään...


Suuria, suuria teemoja jälleen Kochilta. Vaikka romaanin alkupuoli tuntui jopa huvittavalta, jossain vaiheessa mukaan lukuelämykseen astui ahdistus. Robert Walter ei ole henkilö, johon lukija päätä pahkaa rakastuisi, päinvastoin. Kuitenkin hän on... no, inhimillinen. Eikä inhimillisyys useinkaan näyttäydy kovin sympaattisena.

Painavista aiheistaan huolimatta Pormestari on jännärimäisen nopealukuinen kirja. Se vaatii täyden huomiosi, mutta se osaa myös antaa. Leena Lumia lainaten; Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? 



Todennäköisesti tunsin, että jäisin jostakin paitsi: se oli tunne, joka oli tuolloin seuranani ympäri vuorokauden. Melkoinen ero nykyiseen. Se on ehkä vanhenemisen suurin etu. Enää ei pelkää, että jää jostain paitsi. Tiedän, etten menetä mitään.


***

Katso myös Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrän arviot kirjasta.


perjantaina, lokakuuta 20, 2017

Pauliina Susi; Seireeni



Tammi 2017, 520s.

Leia Laine. Nimi niin kuin laineen liplatus, leikki.
Lammen laine, järven laine. Suomalainen idylli. Aalto, se on toista.
Meren aalto. Myrskyaalto.
Tulva-aalto. Hyökyaalto.
Peräaalto.

Helleaalto. Kuuma aalto? Naurattaako? Ei kannattaisi.


Muistatteko vielä Takaikkunasta tutun Leia Laineen? Itse teos sai minut mielettömille kierroksille ja totta kai, luonnollisesti, Seireeni kohosi syksyn odotetuimpien kirjojen kärkisijoille. Jälleen tämän yhteiskunnallisissa asioissa valveutuneen, mutta sympaattisella tavalla vaatimattoman naisen on vilkuiltava selkänsä taakse. Muistissa häilyy edelleen pelon ajat, sellainen turvattomuus, jonka voi kokea vain vainon kohteeksi joutunut nainen.

Siinä missä Pauliina Suden aiempi romaani käsitteli nettistalkkausta, tarjoaa taiturimaisesti kynää käyttävä kirjailija nyt nykyaikaisen meriseikkailun. On lomaparatiisi aalloilla, kuin kelluva överimuovinen mukavuustemppeli kaikilla kuviteltavissa olevilla mausteilla. Raha haisee, pinnat kiiltävät, matkustajien on helppo hymyillä. Toisin kuin Seireenin alimmilla tasoilla työskentelevien orjatyöläisten.


Maailma menee yhä hullummaksi. Pommit räjähtelevät, ihmiset pakenevat kodeistaan, mutta tässä hän nököttää töllöttämässä tanssivia aamiaismuropaketteja ja naamarasvapurnukoita, jotka tutkitusti takaavat käyttäjilleen ikuisen nuoruuden. Automainoksia, jotka vähäpukeisine, kulloisestakin automerkistä ylenpalttisesti kiihottuvine naisineen ovat kuin pornoriippuvaisten miesten kiihdykettä.


Leian räväkämpi puolisko, Ripsa-sisko on ostanut syntymäpäiviensä kunniaksi kaksi lippua Välimeren loistoristeilijälle. Ylellisyydelle nikotellen, huonoa omaatuntoakin poteva Leia kokee jo turvatarkastuksessa tutun jäisen tuntemuksen vatsassaan. Seurataanko häntä? Kaiken krumeluurin keskellä uhan tunne sen kuin voimistuu. Seireeni kelluu näennäisen turvallisesti satamasta satamaan kantaen tietämättään vatsassaan oikeaa painekattilaa...

Samoilla aalloilla purjehtii vain hätäisesti pinnalla pysyvä paatti, jonne pieni Amira perheineen on ostanut matkaliput. Ihmissalakuljettajien armoilla toivo paremmasta huomisesta vaihtuu painajaiseen.


Päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtiva Seireeni sisältää viihdettä joka lehdellä. Tässä on romaani, joka antaa hurjasti ajattelemisen aihetta. Ihmisten eriarvoisuus, seksismi, rasismi... Miten pelotta, suorastaan raivokkaasti Susi aiheisiin tarttuukaan. Samalla hän ujuttautuu vaivatta moninaisen henkilökaartinsa nahkoihin. Nautin suuresti itse tarinasta, mutta vieläkin enemmän Suden luonnekuvauksesta ja siitä, kuinka huomaamatta sympatiat saattoivat vaihtaa kohdettaan. Huikea, ajanhermoilla uiva psykologinen trilleri. Tätä kannatti odottaa!



Vettä, vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Vain ulappa joka yhtyy taivaaseen etäisyydellä jota on mahdoton arvioida.



sunnuntaina, lokakuuta 15, 2017

Heidi Köngäs; Sandra


Otava 2017, 285s.


Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!



torstaina, lokakuuta 12, 2017

Johanna Holmström; Sielujen saari


Själarnas ö 2017, suom. Jaana Nikula ja Otava 2017, 365s.


Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen. Kristina vetää peiton pään yli ja häviää sänkyynsä, pesemättömän ruumiinsa hajuun, se nielaisee hänet kuin olisi ainoana jäljellä nyt kun on menettänyt lapset.



Bongattuani aina odotetusta Otavan katalogista Johanna Holmströmin uusimmaisen, alkoi kuumeinen odotus. Sielujen saari vaikutti, no, aika lailla samankaltaiselta teokselta kuin viime vuonna ilmestynyt Katja Kallion Yön kantaja. Molemmat pureutuvat mielensairauksien ohella naiseuden perusolemukseen. Miesten ja samalla yhteiskunnan haluun vallita, kahlita, tukahduttaa joukosta poikkevat yksilöt.

Huoleni romaanien yhtäläisyyksistä, molempien tapahtumapaikkakin kun on sama, osoittautui ilokseni turhaksi. Kirjojen voisi nähdä jopa täydentävän toisiaan.

Ja tämä tarina on Kristinan, Ellin ja Sigridin.


"Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen."



Turku, 1891. Kristinasta tulee lapsenmurhaaja. Psyykeen mureneminen on hidas mutta varma prosessi, jossa houreisiin saakka vievä väsymys ottaa viimein vallan kahvat omiin käsiinsä. Nuo kädet, niin, ne ovat jääkylmät hyisestä vedestä, virrasta, joka sieppasi pikkuiset... Sairaalasaari on naisen kohtalo, samoin kuin rikkaasta perheestä tulevan nuoren Ellin. Mikä onkaan hänen syntinsä, hulluutensa, muuta kuin normaali teini-ikäisen rakastuminen? Sigrid puolestaan edustaa hoitohenkilökuntaa. Hän jää tarinassa etäisemmäksi, salaperäiseksi hahmoksi, jonka lempeyttä hullut naiset palvovat. Mutta onko Sigridilläkään elämässä vaihtoehtoja?



Suuresti ihailemani kirjailijan, Johanna Holmströmin Sielujen saari on veret seisauttava lukuelämys. Samalla sen pysähtynyt tunnelma kietoo lukijan hiljaiseen levollisuuteen. Sairaalasaari merkitsee tulijoille päätepysäkkiä, viimeistä etappia ennen multiin laskemista. Mutta saarella vietetään vuodet, usein vuosikymmenetkin. Myös tämä aika on elettyä elämää.


Kristallin kaunis kerronta yhdistettynä pakahduttavaan, monisäikeiseen juoneen, tarjoaa nautinnollisen lukuelämyksen. Sielujen saari on selkeästi kirjailijan kunnianhimoisin teos, nyt pyritään korkeuksiin ja sinne päästään - tunteella.




Ajatukset kuolemasta häälyivät hänen yllään kevyinä kuin pilvet ja hän tarkasteli niitä veltosti, kuin mahdollisuutta joka kannattaa ottaa huomioon, mutta vähitellen myös jotain vastustettavaa. 




sunnuntaina, lokakuuta 08, 2017

Pierre Lemaitre; Silmukka



Trois jours et une vie 2016, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 270s.


Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.

Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...


Niinpä niin Antoine. Vain hetken herpaantuminen, täysin inhimillistähän sellainen on, äkillinen hermostuminen naapurin nuorempaan poikaan. Kuka tällaiselta voisi välttyä? Mutta kiukkukohtauksella on seuraukset, joita Antoine tulee kantamaan elämänsä jokaisena hetkenä. Pieni Rémin kuolee. Antoine saa piilotettua ruumiin, eikä hämmästyttävää kyllä, jää kiinni. Silti hänen rangaistuksensa on ehkä vankilaa pahempi; vain kaksitoistavuotias poika joutuu elämään raastavassa pelossa, syyllisyyden alla, joka saisi aikuisenkin menettämään mielenterveytensä.

Eletään vuotta 1999. Nuupahtanut pikkukylä Ranskassa ravistellaan hereille horroksesta juuri ennen joulun pyhiä. Kuusivuotias Rémin on kadonnut! Koko kylän väki osallistuu naapurin pojan etsintöihin sillä tottahan tuollaisessa Beauvalin kaltaisessa paikassa kaikki tuntevat toisensa. Mahdollisesti liiankin hyvin.

Ja sitten, kuin kostona hirvittävästä valheesta, lankeaa maahan pahin myrsky miesmuistiin. Se repii, riuhtoo, raatelee, vesimassat valtaavat kadut, katot irtoilevat...


Antoine ja hänen äitinsä eivät voineet lähteä huoneistaan, sillä alakerrassa oli metri vettä. Katot tihkuivat joka puolelta, kaikki vuodevaatteet olivat märkiä, kosteutta ei päässyt pakoon mihinkään. Alkoi tulla kylmä. He olivat vankeina omassa kodissaan ilman sähköä ja puhelinta kuin pelastusta odottavat henkiin jääneet.



Pierre Lemaitren Alex -sarja on yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Ei ihme, että hän onkin Ransan suosituin jännärikirjailija. Silmukka tuo esiin uusia puolia pyörryttävän hyvin kirjoittavalta taiturilta. Saman psykologisen paineen voi aistia molemmissa tapauksissa, nyt vielä riipivämpänä kuin Alexissa. Sillä järkyttääkseen lukijaa tarinan ei tarvitse sisältää silpomista. Alexin suoraviivainen brutaalisuus saa haastajaksi jotain entistä pahempaa; lapsen ihan aiheellisen pelon kiinnijäämisestä, syyllisyydestä, häpeästä. Ja miten äitikään kestäisi jos tietäisi...

Hui hurja mikä teos! Silmukka antoi viimeisen kuoliniskun minua pitkään piinanneelle lukujumille, ja sain nauttia taas siitä tunteesta joka tulee, kun kirjailija osaa kunnolla viedä. Kiitos Lemaitre. Taidan rakastaa sinua.


Nuori poliisi ei mennyt heti autoonsa. Hän katseli mietteliäänä ihmisten määrätietoisia elkeitä. Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.


***

Silmukasta on postannut ainakin Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa/Arja.



torstaina, lokakuuta 05, 2017

Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat


KOSMOS 2017, 157s.


Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."






maanantaina, lokakuuta 02, 2017

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland


Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.



maanantaina, syyskuuta 25, 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä


Atena 2017, 342s.


Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.



sunnuntaina, syyskuuta 17, 2017

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20



Sets 2013 (2. painos), 159s.


Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.






sunnuntaina, syyskuuta 10, 2017

J P Delaney; Edellinen asukas



The Girl Before 2017, suom. Satu Leevelahti 2017, 410s. (ennakkokappale)


Ehkä kysymyksessä on eräänlainen kokeilu. Asumiskokeilu.



Kuvittele täysin valkoinen, ääriniukasti sisustettu arkkitehtoninen taidonnäyte. Sinulla on mahdollisuus päästä asumaan juuri tähän valon täyteiseen rakennukseen. Vieläpä puoli-ilmaiseksi. Kunhan vain täytät kaavakkeet, kunhan vain tulet itsensä suunnittelijan valitsemaksi.

Näin käy Janelle ja hänen miehelleen, joka tosin roikkuu kuvioissa enää vain tavan vuoksi. Talo hämmentää Janen. Sen pelkistetyn modernit huoneet, ilmapiiri, joka antaa vihdoinkin tilaa hengittää...

Mutta aivan kuin jokin toinenkin huokailisi tiloissa. Liikkuisi varjoissa koskaan kääntämättä katsettaan.

Niin. Emma?


Joskus minusta tuntuu siltä, että tämä talo - meidän elämämme sen sisällä, sen kanssa, toistemme kanssa - on kuin palimpsesti tai pentimento, että vaikka me kuinka yritämme maalata Emma Matthewsin päälle, hän hiipii jatkuvasti takaisin: hämärä hahmo, arvoituksellinen hymy, joka pujahtaa vaivihkaa kuvan kulmaan.



Tietenkään Jane ei voi olla selvittämättä edellisen asukkaan riipaisevaa kohtaloa. Tietenkin Janen on tongittava esiin totuus, vaikka se löytyisi pienestä, japanilaistyylisestä puutarhasta. Taikka sitten ei. Mistä sinä olisit valmis luopumaan saadaksesi elää unelmiesi talossa? Vaatimus on luja, se on ehdoton.


"J, sinulla on koulutytön fantasia, että sinä olet se, joka sulattaa hänen jääkylmän sydämensä. Totuus on kuitenkin, että hän tulee särkemään sinun sydämesi."



Ensinnäkin, minun unelmieni talo on hyvin kaukana J P Delaney nimimerkkiä kantavan kirjailijan piirtämästä valkoisuudesta. Tämä tosiasia ei vie tenhoa romaanilta sitten ollenkaan. Tarina itsessään on nerokas. Taloista joissa kummittelee, on kirjoitettu aika monta kirjaa. Tässä ei kyse ole kuitenkaan sellaisesta. Tämä on psykologisesti kiehtova, kieroutunut kertomus alistumisen katkeran suloisesta painajaisesta. Noin niin kuin esimerkiksi. Lisäksi teos jättää häiritsevän tunteen pitkäksi aikaa ahdistamatta kuitenkaan liiaksi.

Jos pidät romantiikan värittämästä, pahaenteisesti hiipivästä jännityksestä, Edellinen asukas on sinun. Täyden kympin trilleri.



Myöhemmin kun olen vaipumassa uneen, kuulen hänen mutisevan: Sinä olet nyt minun, Emma. Tiedät kai sen? Minun.
Mmmmm, sanon unisesti. Sinun.



***


Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Kirja vieköön.