torstaina, kesäkuuta 22, 2017

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina


En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.



"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.



keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2017

Marko Annala; Värityskirja


Like 2017, 202s.


Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.



maanantaina, kesäkuuta 19, 2017

Affinity Konar; Elävien kirja


Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)


Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.




torstaina, kesäkuuta 15, 2017

Gard Sveen; Verikarkelot



Blod i dans 2016, suom. Virpi Vainikainen ja Bazar 2017, 254s.



Älä usko, hän sanoi itselleen.
Älä usko tästä yhtään mitään.


Tommy Bergmann -sarjan edellinen osa, Pimeän sylissä loppui jäätäviin tunnelmiin. Nyt meillä on tässä kolmonen, joka jatkaa jouhevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Ja millainen kirja! Täytyy myöntää, että nielaisin pari kertaa Verikarkeloiden kannet nähtyäni. Toisaalta, pahoittelen tunnelman latistamista, toinen nielaisuista johtui sivumäärän vähyydestä. Siis mitä?! Norjalainen kirjailija Gard Sveen tuottaa yleensä n. 500 sivuisia, kuitenkin lähes kerralla ahmaistavia teoksia.

Ja taas toisaalta, Verikarkelot on luettava nimenomaan sarjan jatko-osana, jolloin niin tarina, kuin nämä rakastettavan ahdistuneen henkilötkin ovat ennestään tuttuja. Irrallisena kirja tuskin toimi.



KUOLEMA LIETTUASSA. Poliisi on nimeämättömien mutta luotettavien lähteiden mukaan suorittanut etsinnän maahan oletettavasti asettuneen uskonnollisen äärilahkon tiloissa. Lahkon uskotaan liittyvän aiemmin talvella paljastuneeseen makaaberiin naispuolisen henkilön murhaan.



13-vuotias Amanda on kadonnut. Pimeän sylissä -romaanissa hillunnut sarjamurhaaja Jon-Olav Farberg poltettu (vai onko sittenkään?). Liettuasta löytyy kuoliaaksi raadeltu nainen. Löytyy myös uskonlahko, joka saa aiemmin lukemani Adler-Olsenin Vartijassa esiintyneen porukan näyttämään pyhäkoululaisilta.

Tämä ikivanha, jo periaatteessa unohduksiin vaipunut "oppi" perustuu muutamaan Matteuksen evankeliumista poimittuun jakeeseen sekoitettuna astrologiaan. Öh?  Pointtina on kuitenkin hilpeästi silpoa niin itseään kuin muita. Mutta jos sielunsa haluaa varsinaisesti pelastaa, siihen tarvitaan Oinaan tähtimerkeissä syntynyt, alle 14-vuotias neitsyt...

Karmaisevaa! Verikarkelot ei silti, uskokaa tai älkää, ole pelkkää verellä mässäilyä. Kyllä teos sisällään pitää kiemuraisen, mutta toimivan juonen, jossa brutaatelja kohtia löytyy vähemmän kuin vaikkapa Pierre Lemaitrelta. 



Ei, hän ajatteli.
Hän kääntyi takaisin palaneen paperin jäänteisiin päin.
Ei valopistettä.
Hän kääntyi taas itään.
Metsä oli sankka ja musta.
Lukuunottamatta heikkoa, tanssivaa valoa niin kaukana, että sitä tuskin erotti.



Vähän minulle jäi hätäinen maku itse tekstistä. Kuin Sveen olisi kirjoittanut kirjan puolijuoksua ehtimättä totuttuun tapaan pysähtyä päähenkilöiden, taikka edes lukijan rinnalle. Juonesta olisi saanut irti vähintään ne 500 sivua, sen verran inhan kiehtovia asioita tässä käsitellään.

Verikarkelot on anarkistisen piittamaton, sysimusta kauhujännäri, jonka pelastaa täydelliseltä pimeydeltä norjalaiskirjailijan huumori.



Hän tuijotti tähtiä, ja totesi olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, ettei tietäisi mitä toivoa, jos näkisi tähdenlennon.





sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2017

Elena Ferrante; Hylkäämisen päivät



I giorni dell'abbandono 2002, suom. Taru Nyström Abeille ja Avain 2004



"Kyllä, minulla on toinen nainen."
Raivokkaasti hän otti haarukkaansa makaroneja ja vei ne suuhunsa kuin hiljentääkseen itsensä, kuin varmistaakseen ettei enää sanoisi muuta. Mutta hän oli jo sanonut tärkeimmäin. Hän oli päättänyt sanoa sen ja minä tunsin sydämessäni syvän turruttavan kivun.



Mahdottoman hienon Napoli -sarjan kirjoittaneelta Elena Ferrantelta on suomennettu, kah vain, romaaneja jo aiemminkin. Yksi näistä kulkee nimellä Hylkäämisen päivät, ja WSOY julkaisee kirjasta syksyllä uusintapainoksen. Kansi tulee olemaan yksi kauneimmista ikinä, ja se sopii itse tarinaan, jonka lukemista en malttanut enää pitkittää, kuin nenä päähän.



WSOY:n kannet



Ruhjottu, runnottu, rikkirevitty avioliitto. Siinä sivussa yksi perhe, yksi naiseus, Olgan hauraasti sortuva mieli



Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahasuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit. Et saa enää nauttia välähdyksestä hänen silmissään, entäs sitten?



Romaani alkaa valitettavan arkisissa merkeissä; mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa. Eikö tätä kuule, näe, lue, koe jatkuvalla syötöllä? Mutta mitä sitten? Mitä tapahtuu jätetyn elämälle? Millaiseen kurimukseen joutuu nainen, joka uskoi avioliittonsa voivan kuitenkin kohtuu hyvin; suukoteltiin edelleen vielä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, naurettiin yhdessä. Ja nyt, Mariolla on uusi, huomattavasti nuorempi nainen. Kaikki saa mennä; lapset, koti, perhe, tämän täydellisen onnen vuoksi. Jopa koiran hän jättää jo muutenkin ylikuormitetun Olgan huoleksi.

Napoli -sarja on huimaa vauhtia kohoamassa yhdeksi draama -puolen suosikeistani. Hylkäämisen päivät tarjoaa helposti tunnistettavaa, ja silti jollain tavalla syvällisempää Ferrantea. Naisen kynän kärki tarkastelee stiletin terävästi hylätyn naisen mielenliikkeitä. Näennäistä rauhallisuutta, jonka takana kytee helvetillinen viha. Arjessa kiinni roikkumista, vaikka päivät alkavat murentua reunoilta. Ihmismieli ääritilanteissa, sinusta sitten riittää ammennettavaa! Elena Ferrante tekee kirjallisen työnsä niin tunteita repivän hienosti, että Hylkäämisen päiviä luki kuin vetävintä trilleriä.

Kaikesta huolimatta, Olgalla, kuten meillä jokaisella, on toivoa. Nämä ovat hänen omia sanojaan:



Elämä on kevyt, meidän ei pidä sallia kenenkään tehdä sitä raskaaksi.



Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.


Kirjakesäni komein kukkanen on tässä; se sykkii värien kirjoa, rumuuden räävittömyyttä ja selviytymisen mahdollisuuksia. Kaikki naiset, mielellään miehetkin, lukekaa tämä!



Rakastin valoa, ilmaa ikkunaluukkujen poikkipuiden välissä. Halusin kirjoittaa tarinoita, joissa ilma virtasi ja joissa pöly tanssi poikkipuiden välissä siivilöityvässä valokiilassa. Rakastin tarinoita, jotka saavat lukijan kurkottamaan alaspäin joka riviltä ja tuntemaan korkeanpaikankammoa katsomisesta syvälle helvetin synkkyyteen.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla, Mari A ja MarikaOksa.




keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2017

Jussi Adler-Olsen; Vartija


Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.



"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?




torstaina, kesäkuuta 01, 2017

Ruth Ware; Synkän metsän siimeksessä



In a Dark, Dark Wood 2015, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 361s.



Minä en saa kuolla. Minä en saa kuolla, koska jonkun on tehtävä tämä - selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui.
Nousen pystyyn. Polveni tärisevät niin että pysyn tuskin tolpillani, mutta pysyn kuitenkin, kun otan kädellä tukea kaatuneesta puunrungosta.
Astun yhden askeleen.
Ja sitten toisen.
Minä en luovuta.
Minä en luovuta.



Lontoolainen Ruth Ware on kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Brittien top 10 -listalle singahtaneen psykologisen trillerin. Kuumaa kamaa ympäri maailman, näin kertoo takateksti, onhan kirjaa käännetty yli 40 kielelle. Tällaista siis valtaväestö lukee.

Minäkin luin Synkän metsän siimeksessä heti kun sain ennakkokappaleen postista. Siitä on vierähtänyt jo tovi, ja joudun nyt todella työstämään muistikeskustani saadakseni mieleen tarinasta irti muutakin tunnelman. Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.


Muistamisesta on kyse myös itse kirjassa. Kaikki alkaa sähköpostista, jonka kirjailijapäähenkilömme Nora saa. Hänet kutsuu polttareihinsa Clare... kuka ihmeen Clare? Kestää hetken ennen kuin nuoruusmuistot vyöryvät niskaan. Ja ne ovat karvaita muistoja. Asioita, joita Nora on juossut (myös ihan konkreettisesti, hän kun harrastaa juoksemista) karkuun koko elämänsä.

Polttarit järjestetään, kuten nimi jo viitettä antaa, synkän metsän siimeksessä, talossa, jossa kukaan paikallaolijoista ei tunne oloaan turvalliseksi valtavien ikkunoiden takia. Ilmapiiri on alusta saakka painostava. Sillä tietysti, vastusteluista huolimatta Norakin paikalle saapuu, lähinnä ystävänsä Ninan takia. Nina on yhtä hämmentynyt kutsusta. Miksi Clare, kaikista ihmisistä Clare, haluaa juuri heidät omiin polttareihinsa? Eiväthän naiset ole pitäneet yhteyttä sitten nuoruutensa.



"Onko kaikki hyvin?"
"Joo." Hän työnsi tummat, kiiltävät hiukset kasvoiltaan ja nousi seisomaan. "Minua vain... äh, olen vain niin täynnä tätä touhua. Ihan kuin oltaisiin taas koulussa, ja mulle palaa mieleen kaikki ne asiat, mitä vihasin silloin itsessäni. Ihan kuin oltaisiin palattu ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, eikö?"



Samaa pohtii paikalle saapunut sekalainen seurakunta Claren tuttuja menneisyydestä. Ja kyllä, takakannen hehkuttama (Guardian) henkilöhahmojen kirjo on kohtuu vaikuttava.

Mutta. Huomaan turvautuvani tässä konetta naputellessani jatkuvasti jo painettuun tekstiin. Oma lukukokemukseni jäi siihen inhottavaan keskinkertaisuuden kehään, jossa itse tarinasta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Puhekielen käyttö dialogeissa toi vaikutelman nuortenkirjasta, mikä tämä ei kuitenkaan ole. Kyllä Ware on taatusti romaaninsa aikuisille suunnannut, tapahtuuhan tässä murha, tapahtuu totaalinen muistinmenetys, joka aiheuttaa piinaa talosta paenneelle Noralle. Asiat vyöryvät alun tunnelman rakentelun jälkeen kammottavalla tavalla pieleen.

Tunnelma on ehdottomasti romaanin vahvimpia puolia. Ja imu, jota on mahdotonta vastustaa. Näkisin kirjan sijoittuvan juuri niihin viihtellisiin teoksiin, joita ahmitaan rannoilla ja kesämökeillä (mikäli kesä vielä tänä vuonna tulee).


Ei huono, mutta ei missään nimessä samaa luokkaa, kuin esimerkiksi tämän vuoden toistaiseksi parhaan psykologisen trillerin kirjoittaneen Clare Macintoshin Annoin sinun mennä.


***

Kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.





torstaina, toukokuuta 25, 2017

Daniel Cole; Räsynukke


Ragdoll 2017, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2017, 444s.


"Hän tulee. Wolf, hän tulee ja tappaa minut!" Ford sanoi.

"Se tappaja? No... niin," Wolf sanoi kummissaan. "Tai siis ei tule."
"Kyllä tulee. Tulee. Tulee. Hän tietää kaiken. Hän tiesi sen, missä minä olin silloin. Hän tietää sen, missä olen nyt."
"Sitten ainakin tietää, jos et tule pois sieltä ikkunasta. Istu alas."



Kuten tiedätte, trillerikevät on ollut tavattoman korkeatasoinen, suorastaan huikaiseva, ja siinä mielessä tietysti hankala uusille tulokkaille. Kun lavalle marssii jälleen yksi dekkaristi, vieläpä sellainen josta on vouhkattu jo etukäteen, kohoavat odotukset kieltämättä korkealle. Ensimmäinen luku ei vielä sano oikein mitään, mutta pian lukija hahmottaa mielessään sen olevan kaiken ydin. Syy lievästi sanottuna makaaberiin löytöön. Kuudesta uhrista kokoon kursittuun ruumiiseen.



"Katsopa tätä ruumista vähän aikaa ja sano, mitä vikaa siinä on."
Edmunds loi häneen kärsivän silmäyksen.
"Paitsi tietysti se, mikä on itsestään selvää", Joe lisäsi.
Edmunds mittaili katseellaan irvokasta tekelettä, vaikka hänen ei oikeastaan olisi tarvinnut. Hänestä päinvastoin tuntui, ettei hän saisi sen kuvaa koskaan mielestään. Häntä inhotti olla samassa huoneessa sen kanssa. Se järkytti häntä yhä kaikkien järkisyiden vastaisesti. Hän katsoi Joeen mitään ymmärtämättä.



Joistain jännäreistä pitää, jotkut edustavat keskitasoa, toiset puolestaan jäävät (hammasta purren, harjoittelen yhä taitoa) kesken. Ja toisiin taas, pahoittelen iänikuista sanamuotoa, rakastuu. Voi Daniel Cole, minkä teit! Räsynukke on sekoitus poliisien aherrusta haastavan sarjamurhaajan, joka ystävällisesti ilmoittaa seuraavien uhriensa nimet netissä, kiinniottamista, ja sitten löytyy synkempi, lähes ahdistava puoli... Mustaa, nasevaa huumoria unohtamatta. Tänä keväänä genren huumoripitoisuudella ei ole voinut pullistella, mutta Räsynukke harsii umpeen moiset puuteet. Olen vakuuttunut! Itseironiaa kun ei saa ikinä unohtaa.

Sarjan, siis joo, sarjastahan kirjassa on kyse, kuten kirjailijan loppuhaastattelusta käy ilmi, päähenkilöt ovat hekin omalaatuisia. Lontoolainen poliisi, William "Wolf" Fawkes herättää ristiriitaisia tunteita jo ensimmäisessä luvussa jossa hän... Emily Baxter taas... No, näitä rääväsuisia, alkoholiin meneviä naispoliiseja on taidettu nähdä aiemminkin. Tutkinnassa pyörii mukana myös mm. ylitunnollinen Edmunds ja jotenkin wallandermainen Finlay.


Kerrassaan mahtavuutta! Kirjailija kiittää lopputekstissä lukijoita, jotka ovat vaivautuneet lukemaan juuri hänen teoksensa uskomattoman hienojen kirjojen sijaan. Jos sinä luet vuodessa vain dekkarin, pari, tai ehkä kymmenen, uskallan peukuttaa Räsynukkea!


"Olen jo antanut yhden sarjamurhaajan pilata elämäni. En anna toisen määrätä, milloin sen loppuu."





sunnuntaina, toukokuuta 21, 2017

Traveler's notebook





Hei muruset! Kuten tuossa olen jo aiemminkin turissut, tämä vuosi on ollut siinä mielessä minulle historiallista aikaa, että olen löytänyt uuden harrastuksen. Tai paremminkin, askartelijan itsessäni. Oppia ikä kaikki, vai miten se meni. Olen kokenut jonkinlaista luovuuden tuskaa jo pitkään - sellaista, joka syntyy siitä, kun tahtoisi tehdä käsillään muutakin kuin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta. En voi sanoa olevani mestari planneroinnissa, haha, kaukana siitä, mutta nautin kauniista asioista. Nautin terapeuttisesta kirjoittamisesta. Arjen pienistä luksushetkistä kalentereiden seurassa.



Vielä päiväämättömät kalenterisivut kirjablogivihkossani



Monenlaisten mutkien kautta olen päätynyt traveler's notebookeihin, tuttavallisemmin tn:iin. Nimi sinällään on harhaanjohtava omalla kohdallani, minä kun harvoin matkustan lähikauppaa kauemmaksi. Tn:t ovat käytännössä nahkaisia kansia, joiden sisälle, tadaa, tulee vihkoja. Näitä on nyt kolmin kappalein; rähjäisin fauxdori päivittäisessä käytössä, pienikokoisin Ajaston Ark tulee tarpeellisuutensa puolesta hyvänä kakkosena, ja Color Crushin walnut -värinen tn toimii lähinnä jo täyttyneiden vihkojen säilytyksessä. Käytän askartelussa runsaasti kuvia, washi-teippejä sekä leimasinmusteella toteutettuja "värityksiä".





Junk journal -vihko Arkissa




Sitaatti/päiväkirjavihko fauxdorissa



Tämmöisiä tämä bloggari rustaa rajallisena vapaa-aikanaan silloin, kun ei ole kirjojen kimpussa. Kesäaika tuo pientä taukoa arvostelukappaleryysikseen, ja toivoisin ehtiväni lukea nyt myös vanhempaa kirjallisuutta. Kuitenkin, pahalta näyttää... Hurjat määrät kevään teoksista odottaa vielä lukulistalla.




Tyylikkäät "leidit" vasemmalta alkaen; fauxdori (merkitön nahkaläpyskä, ihan parhautta), Ajaston Ark ja CC:n Walnut

Leppoisan lempeää sunnuntai-iltaa rakkaat lukijani! Nautitaan nyt auringosta, kuitenkin jo innolla syksyä odotellen ;)



Annika


keskiviikkona, toukokuuta 17, 2017

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina



Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.


Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!






perjantaina, toukokuuta 12, 2017

Paula Hawkins; Tummiin vesiin


Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.



maanantaina, toukokuuta 08, 2017

Luca D'Andrea; Rotko


La sostanza del male 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä ja Tammi, 538s.

"Se ryömi ihon alle, Salinger," Werner sanoi kuiskaten. "Se kauhu hiipi sisukaluihisi eikä hellittänyt. En haluaisi kuulostaa vinksahtaneelta, mutta näimme jotakin niin pahaa - että järkemme kieltäytyi toimimasta. Olen palannut ajatuksissani noihin hetkiin monta kertaa vuosien aikana. Minusta tuntuu, että Max, Günther, Hannes ja minä jätimme osan itsestämme sinä päivänä Bletterbachiin."



Rotko herätti välittömästi mielenkiintoni jo puolisen vuotta sitten, kun sen Tammen tulevista jännitysromaanit -osiosta löysin. Olin saanut mielleyhtymän Laaksoon, joka pöyhkeän omituisena kukkoilee edelleen suosikkikirjojeni kärjessä. Näissä kahdessa ei ole oikeastaan mitään samaa. Rotko on paksumpi, selkeämpi ja kaikin puolin vähemmän mystinen teos. Silti en pettynyt lainkaan. Italialainen esikoiskirjailija, Luca D'Andrea vei minua, suokaa anteeksi kulunut ilmaisu, kuin pässiä narussa.

Kirjailija on sijoittanut mahtiromaanin kotikonnuillensa Etelä-Tiroliin. Postikorttimaiset maisemat. Vaaralliset, turisteja hotkivat vuoret. Rotko, jonka salaisuus kuvottaa minua varmasti vielä pitkään. Tekstistä kuultaakin vahva kokemuksen maku. Jo heti ensi sivuilta ihastuin D'Andrean tyyliin jutustella lukijalle kuin vanhalle ystävälle. Kaikessa rauhassa hän esittelee päähenkilönsä, kiertäen samalla kiusoittelevasti varsinaista aihetta; kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta brutaalia kolmoismurhaa. Rotkon uumenissa hengittävää, yhä odottavaa Petoa...



"Herätitte uteliaisuuteni, herra Salinger, paljastakaapa minulle, mitä kaikkea te sitten olette."
"Olen isä. Aviomies. Televisio-ohjelmien käsikirjoittaja. Ja täysin tumpelo hiihtäjä."



Niin Salinger. Mies on päähenkilömme, menestystä niittänyt dokumentaristi, joka palaa nyt vaimonsa kotiseuduille nauttimaan ansaitusta hengähdystauosta. Vetämään keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa yhdessä Annelisen, ja Clara -tyttären seurassa. Mutta pienellä kyläyhteisöllä on salaisuutensa, kuten aina. Edelleen, vuosikymmentenkin jälkeen märkivä haava, hirvittävä kolmoismurha, joka jäi aikoinaan selvittämättä.

Aikansa kulukseen Salinger päättää ottaa selvää, mitä tuona kammottavana yönä, myrskyn sysimustassa silmässä todella tapahtui. Mutta Bletterbachissa elää ikiaikainen kirous; vanhasta tapauksesta tulee Salingeria jäytävä pakkomielle.


Takakannessa Luca D'Andreaa on verrattu (kuten hyvin monia muita kirjailijoita) Stephen Kingiin, mutta myös Jöel Dickeriin. No, nämä vertaukset menevät yleensä vähän sinne ja päin, mutta tällä kertaa vertaus osui minusta napakasti nappiin. Dicker - koska kirjan lukee hurjasta sivumäärästä huolimatta mukavan nopeasti. King - koska pieni kyläyhteisö varjelee rumaa salaisuutta. Koska loppuratkaisu pelotti minua ihan aidosti.

Summa summarum: Rotko on mahtava paketti arvoituksia ja mysteerejä rakastaville lukijoille huikaisevan hienossa miljöössä. Mutta yhtä hyvin tätä voi ennakkoluulottomille ihmissuhderomaanien ystäville suositella.



"Äiti kertoi, että sinulle tuli päähän pipi. Siis pään sisälle", hän oikaisi. "Ja sen takia olet koko ajan surullinen. Mutta sinun jalkasi toimivat vielä, vai mitä?"



maanantaina, toukokuuta 01, 2017

Tuomo Jäntti; Verso


Gummerus 2017, 426s.



"Teknologiasta tehtiin jumala", hän sanoi. Olimme hallituksen suuren ruokalan merelle antavien ikkunoiden ääressä, ehkä puoli vuotta sitten. Nyökkäsin. Odotin jatkoa, koska Harrison näytti siltä että sitä oli tulossa. "Minä tiedän kun olin itse siinä mukana."
"Sinun yhtiösi", tarkensin. Hän ei sanonut mitään, katseli aaltoja. Meri levittäytyi taivaanrantaan kuin sinertävä hiekka.
"Maailman akku on tyhjä."


Verso, tuo kummallinen tauti, joka jo kasvillisuuden sekä eläinten hylkäämällä planeetallamme on ottanut kasvualustakseen ihmiset. Mitä muita vaihtoehtoja luonnolle on jätetty? Maa on käytetty loppuun: se on riistetty, raiskattu, raadeltu viimeistä itua myöten. Mutta voi noita raasuja, versottuneita ihmisiä, joiden ihosta, ihon alta ryöppyää nyt kasveja.

Viimeisillään kituuttavassa maailmassa versottuneille on olemassa oma hoitopaikkansa, entinen graafinen oppilaitos. Mutta Kolkamo itsessään herättää hämmennystä, se on verhottu salaisuuksiin ja entiset tiimiläiset ovat jättäneet pakkohoitolaitoksen jo aikoja sitten. Mitä Kolkamossa tapahtui, mitä siellä tapahtuu nyt? Verso kukoistaa, eikä siinä sittenkään kaikki. Kuolevaa maatamme uhkaa vielä raivokkaammin tappava ilmiö, Gowiwa.



Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen.


Ja nyt hallitys lähetettää Kolkamoon Alis Ismantikin, entisen toimittajan, edelleen uteliaisuudella ja rohkeudella käyvän naisen, joka lähtee lähes raivokkaasti selvittämään versottuneiden kohtaloa. Vaikka muu maailma tuntuu jollain tapaa jo luovuttaneen, riittää Alisilla potkua. Kunhan vain saatavilla on kahvia ja tupakkaa.


"Yksi hieno asia siinä että maailma romahti, on se, ettei tupakointikieltoja valvo enää kukaan."


Talven hallava hevonen, kirjailija Tuomo Jänttin esikoisteos, oli kerronnaltaan lumoavan kaunis, juoneltaan lähes raivostuttavan piinaava. Se loppuratkaisu! En todellakaan ymmärtänyt. Myös Verso on haastava kirja runsaslukuisen henkilökaartinsa puolesta. Tarina ei aukea helposti, mutta se koukuttaa, kiehtoo, kauhistuttaa niin täysillä, että luin romaanin parissa illassa. Ja tällä kertaa, hei oikeasti, luulen oivaltaneenikin jotain...

Versoa voisi verrata Eteläraja -trilogiaan, joka on samalla tavalla häiritisevästi alitajuntaa pelotteleva katastrofikirja. Minä vallan rakastuin Versoon! Ottakaa aikaa ja antautukaa tarinalle, antakaa sen sanomalle mahdollisuus.



Näin junan ikkunanpielestä kasvavan pienen liljankukan, joka olemassaolollaan vakuutti minulle, että jossain tämän maailman pinnan alla oli toinen, kauniimpi, se oli tulossa, eikä ihminen kaikkine tekoineenkaan pystyisi estämään sitä.


***

Kirjasta on pitänyt ainakin Dysphoria.







Rankan huhtikuun jälkeen on huojentavaa lähteä kulkemaan kohti kesää. Lämpöisempää toukokuuta, lukijat rakkaat! 


maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Michael Katz Krefeld; Syvyyteen



Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.


tiistaina, huhtikuuta 18, 2017

Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa


Like 2017, 303s.


Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.




keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2017

K. K. Alongi; Ansassa


Otava 2017, 297s.


Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan.


Nuortenaikuisten kirjallisuus on vaikea genre kaltaiselleni "täti-ihmiselle", mutta vahvoja poikkeuksiakin löytyy. Uskoisin jälleen kerran tämän olevan vain asennekysymys. Pitäisi rohkeammin rikkoa kirjallisia rajojaan, koska vastaan voi tulla kirkkaana loistavia aarteita. Kuten K. K. Alongin Kevätuhrit -sarja, jonka uusin osa oli ahmaistava yhdeltä istumalta. Ansassa. Siinäpä juuri.


Aamiaisella, jos sitä aamiaiseksi voi kutsua, kaikki ovat hiljaa.

Se saattaa johtua monestakin syystä, mutta Tomi on melko varma, että kolmen kärjessä ovat seuraavat asiat:

- Aamiainen koostuu sipseistä ja kokiksesta.
- Kello on puoli seitsemän eikä kukaan heistä ole nukkunut kunnolla, vaikka ei sitä myönnäkään.
- Tulevaisuus näyttää ankealta.


Romaani starttaa kätevästi siitä, mihin edellinen osa meidät jätti; maailmanlopusta selviytyneet nuoret ovat löytäneet hetkellisen turvapaikan pienen Oliver-pojan mummolasta. Mummo itse, luonnollisesti, on kuollut, kuten suurin osa maailman ihmisistä. Mutta talo on syrjäisellä paikalla keskellä ei mitään. Kaukana verenhimoisiksi hulluiksi muuttuneista toisista selviytyneistä.

Päähenkilöidemme Jaden, Tomin, Susetten, Alin, Saran ja Oliverin on aika vetää henkeä (Voi kiesus mitä porukkaa, Tomi ajattelee. Yksi on ylitunteellinen, toisella on sosiaalinen fobia. Ja kolmas sosiaalisesti kahvilla.) Ravistautua irti paniikin jälkeisestä lamaantumisesta ja miettiä kuinka selviytyä jatkossa. Onko muualla maailmassa vielä elämää? Tuleeko joku, lopulta, heidät turvaan noutamaan?

Vai tarkkaileeko heitä itse pahuus? Taloon ilmestyykin pian vieraita, joiden käytös nostaa jälleen pelon pintaan.


Ansassa edustaa tajunnanräjäyttävää viihdekirjallisuutta siinä missä Kevätuhritkin. Myötätunto nuorten puolesta, jotka joutuvat elämään kuin K-18 -leffassa, jota olisivat liian nuoria edes katselemaan, sen kuin kasvaa. Rohkeutta heiltä ei puutu, mutta Alongi välttää hienosti tekemästä henkilöistä liian sankarillisia. Päinvastoin, he pelkäävät, kuten tuossa kuolemanaallon jälkeisessä ajassa pelkäisi kuka tahansa, ja toimivat silti.

Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä!


Elämä on välillä paskamaista se on fakta, mutta ehkä kaiken moskan sekaan voi mahtua hyviäkin hetkiä, jos niille antaa tilaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksiUnelmien aika ja Kirjataivas.


maanantaina, huhtikuuta 10, 2017

Katja Kallio; Yön kantaja



Otava 2017, s. 380


Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.



lauantaina, huhtikuuta 08, 2017

Ja sitten bujoiluun




Hei! Minulla odottaa bloggausvuoroaan useampikin kirja mutta. Jotenkin olen edelleen eksyksissä ja keskittymiskyky viisivuotiaan lapsen tasoa. Lukea olen jaksanut, miettien samalla mitä Krista olisi ollut mistäkin teoksesta mieltä. Tämä on nyt tämmöistä ja surutyötä tehtävä, välillä tasaista maata jalkojen alle tavoitellen.

Koska aiemminkin on tullut näitä askarteluplannerointiväsäilyjä blogiini tuotua, tehdään se nytkin.




Tällä hetkellä käytössäni on bujo, TN ja Filofax. Muut plannerit olen myynyt tarpeettomina pois. Periaatteessa olen sen verran hurahtanut bujooni, että pärjäisin pelkästään sillä, mutta TN on rakkaus ja Filofaxista kaavailen smash book -tyylillä toteutettua sitaattipäiväkirjaa.




Näistä kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta nyt bujooni. Se on mallia Leuchtturm1917 (lettu) ja mielestäni juuri oivallinen tarkoitukseensa. Varsinaista bujoilun ideaa en ole noudattanut kovinkaan orjallisesti. Kaleterini on enemmänkin peruskalenterin, päiväkirjan ja erilaisten listojen iloinen sekamelska. Kaikenlainen DIY-meininki kiehtoo, vaikka en todellakaan aikaisemmin ole ollut (ikinä) mikään askartelijatyyppi. Avainsanana persoonallisuus ja huumori.





















Viikkoaukeamia pyrin toteuttamaan mahdollisimman erilaisin keinoin; kokeillen ja kujeillen. Letussani minua kiehtoo vapaus; tämän toteuttamisessa vain mielikuvitus on rajana. Tykkään koristelusta lehtileikkeillä ja tietysti washiteipeillä sun muilla härpäkkeillä, joita löytyy kätevästi netistä. Tosin nykybuumin myötä esim Suomalainen Kirjakauppa on tällä saralla ryhdistäytynyt. Ja itse kirjoittaminen! Se jos mikä on terapeuttista.

Paperirakkautta se on tämäkin. Seuraavaksi kuitenkin taas varsinaisen aiheen pariin...





maanantaina, huhtikuuta 03, 2017

Jo Nesbø; Jano


Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2017

Samuel Bjørk; Yölintu


Uglen 2015, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2017, 398s.

Varjo seinällä.
Painajainen, joka oli saanut hänet kadottamaan hetkeksi otteensa todellisuudesta.
Minä luulen, että sinun työsi tekee sinut sairaaksi.
Tämä pahuus.
Tämä pimeys.


Tämän epätodellisen sumun keskellä, jossa nyt toistaiseksi elän, on yritettävä löytää tarttumapintaa. Tehtävä jotain konkreettista, saatava kiinni elämän riekaleista. Niinpä päätän lähteä siitä mikä on helpointa. Tai helpointa ja helpointa, mutta kuitenkin minua. Päätän blogata uudesta Samuel Bjørkin kirjasta.

Minä matkustan yksin antoi ensi makua siitä, mitä jatkossa voidaan odottaa Norjasta. Kirjailijanimen takaa löytyy luotimaisesti tarinaa kuljettava lahjakkuus, mies joka lisää kierroksia sivu sivulta vieden lukijalta totaalisesti niin ajan, kuin paikankin tajun.

Ja rankkaa kyytiä on luvassa. Alaston teinitytön ruumis rituaalinomaisesti aseteltuna. Ympärillään linnunsulkia ja kynttilöitä. Camilla. Yölintu.


Mies koristelee tytön.
Hän oli yrittänyt työntää sen pois, mutta nyt se kuitenkin tuli hiipien.
Mies koristelee tytön. Vaalea peruukki. Kukka suussa. Mies tekee tytöstä kauniin. Valmiin. Camillasta. Hän on alasti. Neitsyt. Mies aikoo käyttää häntä johonkin. Tässä on jotain mitä me emme näe.


Tapaus napsahtaa tietysti aiemmista osista tutuille rikostutkijoille; Holger Munchille ja Mia Krügerille. Munchilla palaa hirvittävän tutkinnan myötä sellainen määrä tupakkaa, että lukijankin keuhkoja alkaa pakottaa. Siskonsa kuoleman myötä myös elämänhalunsa menettänyt Mia puolestaan vetää viinaa ja pillereitä. Semmoinen kaksikko. Pelottavan inhimillisiä, ja ongelmineen kohtitulevia persoonia.


Eihän hän kuitenkaan ollut kunnolla ihminenkään, yhtä hyvin voisi helittää otteensa.


Kun ryhmän sympaattinen it-nero Cabriel saa epämääräiseltä, netin pimeimmillä alueilla seikkailevalta tuttavaltaan videon, menee koko tutkintaryhmä sekaisin. Voiko tuommoinen olla tottakaan? Millainen mielipuoli heillä oikein on vastassaan?


Kyllä. Yölintu toimii niin mainiosti, että voisin jo tässä vaiheessa povat Samuel Bjørkista yhtä dekkarimaailman kirkkaimmista tähdistä.


"Minä olen pöllö."


***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.


tiistaina, maaliskuuta 28, 2017

Musta tiistai


Kirjamessut 2015


Tänä aamuna huomasin facebookista järkyttävän uutisen. Kristan äiti kertoo blogissaan tyttärensä menehtyneen. Olen shokissa. Sanaton. Krista oli minulle kuin sisko. Hän oli kirjablogimaailman piristysruiske, loputon tsemppaaja, ja aina yhtä innoissaan hienoista lukuelämyksistään. Tapasimme harvoin, mutta pidimme yhteyttä netin välityksellä lähes päivittäin. Höpsötellen, kirjoista pöhisten. Puhuimme toisillemme surumme, jaoimme niin ilot kuin kipeät asiat. Siksi tämä sitaatti Jennifer Eganin Sydäntorinista pyörii jatkuvasti mielessäni:


Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.


Jää hyvästi, rakas ystävä!

maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä


Kaninjägaren 2016, suom. Kari Koski ja Tammi 2017, 577s.

- Minä olen Joona Linna ja olen Ruotsin keskusrikospoliisin NOA:n rikoskomisario.


No niin. Lukujumin raatelema bloggariraukka on täällä kansikuvatytön tavoin vedellyt viimeisiään. Ei nyt sentään aivan yhtä konkreettisesti, kirjallisesti kylläkin. Parin romaanin parissa on junnattu viikkotolkulla ja meinannut (lyhyt) hermo palaa jo koko harrastukseen. Ei maistu. Ei kiinnosta.

Mutta kun näyttämölle astelee Joona Linna, silmät rävähtävät selälleen, sivut kääntyvät ennätysvauhtia, sydän jyskyttää pelosta. Ja riemusta. Kirjat eivät olekaan hylänneet minua! I'm back!


Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to...


Tällaisella lastenlorulla lähestyy tämän kertainen murhaajamme uhrejaan. Kanit yrittävät päästä taivaaseen, mutta joutuvatkin helvettiin. Aivan samalla tavalla käy eläimen raivolla metsästettyjen ihmisraasujen, joita jahtaa harvinaisen kylmähermoinen, ammattimainen spree killer.

Tarina starttaa itse ulkoministerin teloituksesta, jota todistaa väkivallan kohteeksi joutunut prostituoitu. Hämmästyttävää kyllä, murhaaja ei ole lainkaan kiinnostunut silminnäkijästä. Vailla kiirettä hän päättää raa'an työnsä häipyen viimein paikalta. Vain jatkaakseen missiotaan. Sillä lorun kymmenestä kanista on vielä yhdeksän jäljellä...

Tapausta epäillään terrorismiksi, mutta aiemmista osista tuttu Saga on kuitenkin aivan toisilla linjoilla.


- Minä en piru vie anna yhdenkään murhaajan jatkaa vain siksi että se hyödyttää Säpoa, Saga päättää lauseensa.
- Siksi me maksammekin sinun matkasi Kanariansaarille.
- Otan mieluummin niskalaukauksen, Saga vastaa.


Edellisessä osassa vankilaan joutunut Joona Linna on turvallisuuspoliisin ainoa toivo. Joona, tuo suomalainen, hiljainen sankari, jota kohtaan on mahdotonta olla tuntematta sympatioita. Kinkkiset käänteet saavat nyt jopa komisarion varuilleen.

Wau. Mikään ei rentouta paremmin kuin kunnon dekkari. Lars Kepler nimimerkkiä käyttävän ruotsalaisen kirjailijaparin Kaniininmetsästäjässä on kaikki ainekset kohdallaan, eikä ote herpoa edes sen kuuluisan keskivälin kohdalla, jolloin jännäreissä yleensä tempo laskee. Upea lukunautinto, jonka tähden luovuin ilolla yöunistani!



tiistaina, maaliskuuta 14, 2017

Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä


Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.


torstaina, maaliskuuta 09, 2017

Katarina Wennstam; Varjot


Skuggorna 2014, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2017, 443s.

Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi ymmärtää, mitä odotettavissa on, kuinka hirveää se todella on.
Heillä ei tosiaan ole aavistustakaan.
Eikä ollut minullakaan. Sitä luulee olevansa valmistautunut, uskoo että voi opiskella millaista se on. Kunnes näkee veren, ruumiin, ruman kuoleman.


Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Katarina Wennstam seisoo kaikissa kirjoissaan naisten puolella. Jollain tapaa tarinoissa, joko suoraan tai epäsuorasti, taustalla piileskelee aina vahvemman suhde heikompaan. Alistaminen. Väkivalta sen eri muodoissa. Viime vuonna ilmestynyt Kivisydän sulatti aihepiirinsä ja intensiivisyytensä takia sydämeni täysin.

Varjot avaa eteemme uudenlaisen ikkunan. Kostohan on motiivina maailman vanhimpia asioita, mutta entä jos kostaja onkin tällä kertaa joukko naisia jotka toimivat käsittämättömän hallitusti, periaatteella silmä silmästä ja hammas hampaasta? Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.


Kaikki kuolemaan johtava väkivalta vähenee Ruotsissa paitsi väkivalta läheisissä miessuhteissa eläviin naisiiin. Yhä edelleen miehet tappavat joka vuosi kuusitoista naista. Kaikki muut käyrät osoittavat alaspäin, vain se pysyy ennallaan.


Miesten, jotka eivät lyö perheitään, ei tarvitse turvallisuutensa puolesta huolta kantaa. Mutta miehet jotka vihaavat naisia, he ovat Varjojen kohderyhmää. He, jotka eivät ole saaneet tekojensa tähden yhteiskunnalta oikeuden- ja kohtuudenmukaista rangaistusta.

Mutta auttaako kosto kuitenkaan? Kuka on uhri, kuka syyllinen?

Näitä pohdiskelevat aiemmista teoksista tuttu rikostarkastaja Charlotta, ja puolustusasianajaja Shirin.


Ja todella tiukille joutuu myös lukijan moraali Wennstamin tiukassa otteessa. Toisaalta naisten toiminta tuntuu ymmärrettävältä, hyväksyttävältäkin, toisaalta taas väkivaltainen käyttäytyminen ajaa heidät hulluuden partaalle. Sekään ei auta, kuten kosto harvoin tekee.

Valitettavasti sain sellaisen olon Varjojen parissa, että kirjailija unohtaa tekstissään kirjoittavansa romaania. Aihe itsessään on ahdistavan yleinen, eikä siitä voi koskaan puhua liikaa. Fiktiivisenä tarinana kirja toimii yllättävän heikosti. Henkilöitä tupsahtelee lisää joka sivulla, oikeudellisia asioita puidaan kyllästymiseen saakka. Kostajanaisista taas olisin halunnut lukea paljon enemmän. He jäävät... no niin, Varjoiksi.

Kuitenkin kaikki rönsy saa huikeassa loppuratkaisussa merkityksensä.


Se alkaa käydä raskaaksi. Liian raskaaksi.
Hän tuntee itsensä ääriään myöten täydeksi kahvinsuodattimeksi, aivan kuin hän olisi pelkkää läpimärkää, pahanhajuista kahvinporoa. Aivan kuin kaikki se, mitä viime kuukausina on tapahtunut, olisi kulkenut hänen lävitseen, siivilöitynyt kaikeksi mitä he ovat puuhanneet. Mitä he ovat tehneet.
Mutta hän ei ollut oikein ottanut huomioon sitä, että hänellä olisi tällainen olo.