maanantaina, tammikuuta 30, 2017

M. R. Carey; Maailman lahjakkain tyttö


The Girl with All the Gifts 2914, suom. Juha Ahokas ja Like 2016, 407s.

Mutta hän valehteli sanoessaan ettei pelännyt. On todella pelottavaa olla hirviöiden keskellä, katsoa niiden kumaria päitä ja puoliksi avoimia suita ja silmien valkuaisia. Edellisenä päivänä hän oli ajatellut, että nälkäiset olivat kuin taloja, joista asukkaat olivat poistuneet. Nyt hänestä tuntuu, että taloissa kummittelee.


Melanie on pieni tyttö. Hän asuu pienessä huoneessa, katselee Justineaun, suuresti ihailemansa opettajan seiniin kiinnittämiä kuvia. Myös Melanie kiinnitetään aseistautuneiden sotilaiden toimesta arkiaamuisin pyörätuoliin. Luokkahuoneessa istuu samalla tavalla kahlittuja tovereita. Jos on hyvä päivä, opettajana toimii juurikin tytön ihastus, Justineau, tuo uljas tumma nainen, joka selkeästi lapsista välittää. Samaa ei voi sanoa muusta paikan "henkilökunnasta".



Neiti Justineau tietää kaiken. Mutta Melanie ei voi esittää kysymystään, koska ei saa sanoja suustaan. Hän ei halua myöntää, että epäilys kalvaa hänen mieltään.
Mikä minä olen?


Melaniekulta, sinä olet nykyistä maailmaa riivaavan viruksen tuotos, tuon hirveän sairauden kantaja, sinä olet zombi. Ja silti kuitenkin erilainen kuin nälkäiset, planeettamme valloittaneet, ihmislihaa himoitsevat oliot. Sinulla on ajatukset. Sinulla on tunteet. Kyky kontrolloida itseäsi. Sinä olet ennen kaikkea lapsi.

M. R. Careyn, kirjoittamisen moniosaajan romaani Maailman lahjakkain tyttö ei ole pelkästään Walking Dead -tyylinen selviytymisräiskintätarina. Veri tässä kyllä kieltämättä paikoin lentää, rankastikin, mutta samalla teos on hurjan syvällinen. Suden tien tavoin se valottaa ihmisyyden ydintä pienen tytön silmin. Tytön, joka tietää nyt itsessään asuvasta hirviöstä. Hän on sairaudestaan huolimatta enemmän ihminen kuin moni muista kirjan päähenkilöistä.


Melanie pitää yllättäen kiinnostavana sitä, että ihmiset voivat käyttää sanoja salaamaan asioita, välttämään niitä tai teeskentelemään, että asiat ovat jotain muuta kuin ne todellisuudessa ovat.


Pohdiskeleva, raadollinen, räjähtävä. Älkää antako kansien hämätä! Ne tekevät upeasta romaanista aavistuksen verran halvan näköisen. Elokuvaversio on varmasti myöskin hyvä, mutta saatanpa jättää väliin. Ihan siitä syystä, että tahdon muistaa tarinan tällaisena, juuri näin. Suosittelen!


Jokainen aikuinen on lapsi, joka kasvoi ja selviytyi vaikeuksista huolimatta. Mutta eri aikoina ja eri paikoissa vaikeudet ovat olleet järkyttävän suuria.


***


Linkkejä muihin postauksiin. (Pahoittelen linkkauslaiskuuttani, kroppa vaatii nyt buranaa ja nopeaa poistumista koneelta)


sunnuntaina, tammikuuta 29, 2017

Kun bloggaaja hurahti totaalisesti






... Ei, valitettavasti en tarjoile tällä kertaa tajunnanräjäyttävää lukuelämystä, se jääköön vähän tuonnemmaksi. Kyse on nimittäin "aikasyöpöstä", tuosta ihanasta karkkipinkistä unelmasta, joka on viime päivinä nakertanut lukuhetkiäni. Syyllinen astukoon esiin!

Menin liittymään fb:n Kalenterimania -sivuille, ja se oli menoa se. Minä, joka en koskaan ole ollut mikään askartelijatyyppi (kysykää vaikka lapsiltani), olen viime päivät metsästänyt tarroja, leikellyt, liimaillut, kirjoittanut niin että käsinkirjoittamiseen tottumattomat sormiparkani naukuvat liitoksissaan.




Kalentereita sen sijaan olen rakastanut lapsesta saakka. Päivä- ja muistikirjoja, hevosvihkoja, kaikkea somaa pikkukrääsää. Tilattuani ensimmäisen Happy Plannerini, olen samalla löytänyt sisäisen lapseni, joka hihkuu, kun säästäväiset vanhempani eivät ole nyt uutta harrastusta rajoittamassa.





Ja toki plannerista on, sen tuunailun lisäksi, paljon hyötyä. Toisin kuin kanssasisarillani, minulla ei ole (ainakaan vielä) kuin yksi kalenteri. Kaikki to do -listat, luettavat kirjat, blogattavat kirjat, ajatukset ja muistiinpanot samojen kansien sisällä. Upeaa! Ainakin kaltaiselleni varhaisdementikolle, joka tekee aina vähintään kolmea asiaa samaan aikaan, kunnes lopulta unohtaa mitä oli alunperin tekemässä.

Suoraan sanottuna vihaan puhelimenrähjäni kameraa, silti postaus sisältää muutaman räpsyn tuosta uudesta ihastuksestani. Sivut vielä erittäin alkutekijöissään, mahdollisesti saatan postailla aiheesta lisää, kunhan olen hankkinut tarroja, klemmareita, muistilappuja ja ja...





Ei mulla muuta. Jatketaan kirjojen (romaanien) parissa! Moido!

Annika




keskiviikkona, tammikuuta 25, 2017

Hugh Howey; Siilo


Wool 2013, suom. Einari Aaltonen ja Like 2013, 573s.


"No, mikä siilo on?" mies kysyi teiniuhmaa äänessään.
"Se on -" Juliette etsi sanoja. "Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma."


Siilo kuuluu niihin teoksiin, joita pakoilin pitkään. Liian paksu. Vaatii keskittymistä (mistä minä tuonkin kehitin?!). Pitäisi sitten lukea koko sarja. Plaah plaah ja höpö höpö! Siilo ei vaadi lukijaltaan muuta kuin avointa mieltä ja kykyä käännellä sivuja. Luin romaanin ennätystahtia ahmimalla, nyt odotan, että saisin muutaman "pakollisen" arvostelukappaleen pois alta, ja pääsisin sarjaa jatkamaan. Lyhyesti sanottuna; huumaannuin Siilosta.

Tulevaisuus, jonka amerikkalainen kirjailija Hugh Howey tarjoilee, ei luonnollisestikaan ole ruusuinen. Ilma on käynyt kelvottomaksi hengittää, kuollut maisema kuin kuun pinta. Se vähä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asustavat maanalaisessa Siilossa. Siilo on heille koko maailma, kerroksittain kulkeva kaupunki, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Ja homma pyörii, elämä jatkuu, kunhan pitää ajatusmaailmansa kurissa.

Mitä vanhalle maailmalle tapahtui? Sille, joka löytyy vain värikkäistä lastenkirjojen kuvista. Sininen taivas, pilviä, vihreää ruohoa.

Siilossa on kuitenkin tiukat sääntonsä. Rangaistuksista kammottavimpaan törmäämme heti romaanin alussa, järkyttävään puhdistukseen...


Tilanne oli paha huipulta pohjalle asti. Suuri vaihteisto oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Hän kuuli edellisen viikon ryskeen, nytkähtelyn ja kalinan, kone kirskahti irti kiinnityksistään ja jätti jälkeensä ruumiita. 


Tietysti tällaisissa oloissa kapinamieli herää. Tahto nähdä totuus valheiden lävitse. Jules, Lukas, Knox, Walker... Aina on olemassa omilla aivoilla varustettuja ihmisiä. Kohtalokkain seurauksin, tietysti, Päähenkilö, Siilon alimmilla tasoilla elänyt Jules saa hämmästyttävän ylennyksen, aivan konkreettisesti, mutta sen myötä räväkälle, taidokkaalle naiselle alkaa selvitä vaarallisia salaisuuksia.


Klaustrofobinen, kiehtova, täydellinen lukuelämys Heille jotka rohkenevat toivoa (kirjailijan omistussanat). Paljon teosta on luettu, paljon hehkutettu, toisille tämä on ollut pettymys, toisille rakkautta joka sivulla. Tuskin tarvitsee enää kuuluttaa, kumpaan ryhmään itse kuulun. Niinalle kiitos, kun jaksoit tätä sinnikkäästi suositella! :) Heille, jotka vielä teoksen kanssa empivät, kokeilkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne!



"Me emme ole ihmisiä, jotka loivat tämän maailman, Lukas, mutta meidän täytyy selvitä siitä hengissä. Sinun täytyy ymmärtää se."




maanantaina, tammikuuta 23, 2017

Mikko Kalajoki; Miesmuisti


WSOY 2017, 285s. (ennakkokappale)


Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että permoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain.


Tässä kun on tullut naiseutta käsittelevää kirjallisuutta luettua kohtuu paljon, on nyt miesten vuoro. Annan heti kättelyssä plussaa kirjailija Mikko Kalajoelle rohkeasta pureutumisesta nykymiehen elämään. Ongelmiin. Valtaviin paineisiin. Ahdistusta aiheuttavalla pitäisi -sanalla alkavat ajatukset eivät ole vain meidän naisten aivojen tuotoksia. Aivan yhtä tiukille tämä armoton aika vetää isät.

Miesmuisti on mahtava teos kasaantuvista töistä niin työpaikalla kuin kotona, talon remontoimisesta, isänä ja aviomiehenä olemisesta. Syvälle sisimpään piilotetusta herkkyydestä. Ja samaan aikaan se on ironisen hauska! Tykkään tällaisesta arjesta kumpuavasta mustasta huumorista, johon jokainen äitikin voi samaistua.

Arto Tiensuu, johon tutustumme harvinaisen syvällisesti, elää ihan tavallisen suomalaisen miehen arkea. Pomo puhkuu sylki maanista intoa roiskuen uusia ideoita, lapsukaiset vaativat oman (suuren) osuutensa kahdestakymmenestäneljästä tunnista, Pälvi-vaimo (inhokkini) jaksaa nalkuttaa. Toisaalta Arto muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa, pieninä häivähdyksissä myös tapahtuman, joka leimaa koko miehen olemusta. Kun arki vetää oikein tiukille, alkaa todellisuudentaju hämärtymään...


Huljutan sylkeä suussa saadakseni sanottua vastaan, mutta kieli on tahmean kernin peittämä hahmoton valas. Tunnen valtameren painon rintani päällä, lyijystä valettu hahmo istuu päälleni ja painaa minut kamaraan. Tiedän, että olen hävinnyt, vaikken tiedäkään mitä, ratkaisevan kilpailun, loppuottelun, taistelun elämästä ja kuolemasta. Kaikki on minun syytäni kuitenkin.


Hui miten mielenkiintoinen romaani, joka löytyy kaupoista huomenna, eli 24.1. Suosittelen teosta isille, mutta myös äideille. Kirjan myötä pääsemme kurkistamaan miehiemme usein niin taitavasti piilotettun tajuntaan. Syvästi ymmärtävä, inhimillinen ja kyllä, myös hauska kirja!


Ei itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan.


***

Kirjasta on blogannut myös ystäväni Krista.



torstaina, tammikuuta 19, 2017

Jessie Burton; Nukkekaappi


The Miniaturist 2014, suom. Markku Päkkilä ja Otava 2017, 430s. (ennakkokappale)



Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.


Luettuani Otavan kevätkatalogista esittelyn lontoolaisen kirjailijan ja näyttelijän, Jessie Burtonin esikoisromaanista, sain suorastaan vilunväreitä. Jo kannet, jo nimi herättivät alkukantaista, ihailun sekaista pelkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta nukkekammosta. Ja nyt joku ihana sukulaissielu on kirjoittanut aiheeseen liittyvän romaanin! Vieläpä kiehtovasti menneisyyteen sijoittuvan, teoksen, jossa käsitellään avioliittoa ja naiseutta pienellä ripauksella mystiikkaa... Ah, tämähän on kuin minua varten kirjoitettu!

Köyhtyneen maalaisperheen tytär Nella on menossa naimisiin. Mitä muutakaan hän voisi, avioliittohan on hyvän elämän edellytys, suorastaan pakko, kun eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. Mies on Nellalle täysin vieras, häätkin vain hätäisesti huitaistu toimitus, jotka piti saada pian pois alta.

Johannes Brandt, hyvin kiireinen kauppias, kuten Nella saa huomata, ei ole edes vastassa juuri valtavaan kartanoon saapunutta nuorikkoaan. Ovella odottaa aviomiehen nuiva sisko, kahden talon palvelijan kanssa.


Kun kylän muusikot lauloivat rakkaudesta, todellisuudessa he lauloivat tunnekuohuun kätkeytyvästä tuskasta. Aito rakkaus oli mahassa versova kukka, sen puhkeavat terälehdet. Rakkauden takia rakastunut pani alttiiksi kaiken - se oli ihanaa, mutta siihen liittyi aina pisara kauhua.


Kun Johannes viimein suvaitsee saapua paikalle, hän tarjoaa vaimolleen itsensä sijasta nukkekaappia. Mitä ihmettä! Täysin lapsenako mies Nellaa pitää? Kaappi sekä kiehtoo, että hirvittää tuoretta, ja edelleen koskematonta vaimoa. Kuinka taiten se onkaan tehty, kuinka kallis, kuinka täydellinen kopio hänen uudesta kodistaan...

Mutta öisin talo kuiskii tarkoin vaiettuja salaisuuksiaan, portaat narahtelevat, kulman takana vilahtaa varjo. Kuka on tuo merkillinen miniatyristi, joka vetelee päähenkilöitä lähettämiensä esineiden avulla, kuin marionetteja naruista?


Tapaamme vielä jonakin päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma, että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti, joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea.



Nukkekaappi on verkalleen etenevä, mysteerejään viimeiseen asti piilotteleva trillerimäinen tarina kartanon pienestä, ja hyvin erikoisesta perheestä. Minut se nappasi taikapiiriinsä välittömästi, salamarakastuin, ja melkein itkin, kun jouduin teoksen loppuessa jo ystäviksi kokemistani päähenkilöistä luopumaan. Tuonne kanaalien rannoille olisin tahtonut jäädä vielä toviksi. Jatkaa kuljeskelua huoneesta toiseen, kuinka paljon niitä onkaan, varmistaakseni talonväen pärjäävän.

Huh, mikä kirjavuosi tästä tuleekaan!


JOKAINEN NAINEN ON
TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI




tiistaina, tammikuuta 17, 2017

Clare Mackintosh; Annoin sinun mennä


I Let You Go 2014, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2017, 418s. (ennakkokappale)


Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi.


Annan heti alkuunsa hehkutusvaroituksen. Jos et ole sillä tuulella, että jaksaisit lukea kiihkeän innostunutta tunnevuodatusta, skippaa tämä. Jos taas etsit lukuvinkkiä mitä loistavimmasta romaanista, anna mennä.

Vuosi 2017 on vasta polkaistu käyntiin, ja jo nyt tuntuu siltä että tästä tulee oikea esikoiskirjallisuuden riemuvoitto. Clare Mackintosh liittyy kaartiin sysäten kilpailijansa ryminällä taaemmaksi. Annoin sinun mennä -romaanista pöhistiin paljon jo ennen sen ilmestymistä. Tarkalleen ottaen teos löytyy kirjakaupoista viikolla 5. Psykologinen laatutrilleri, sellaisella juonenkäänteellä, joka naksautti leukaluuni miltei sijoiltaan, miten tällaisesta edes osaa kertoa kun ei tiedä miten päin olisi.


Pääni tuntuu kevyeltä - olen suorastaan hysteerinen. Mitä oikein olen tekemässä? Minne olen matkalla? Mietin, tältäkö hulluksi tuleminen tuntuu, ja tajuan sitten, etten välitä siitä. Sillä ei ole mitään väliä.


Elämä on yksi hetki, tämä hetki, ja hetkeen sisältyy iäisyys. Hetken herpaantuminen, vain lapsen kädestä irtipäästäminen kohtalokkaalla hetkellä... Ja auto vie pienen elämän mennessään. Äidin hätä, tuska, syyllisyys. Miksi annoin hänen mennä? Maahan valuva veri, lapsen veri. Onnettomuuden aiheuttanut kuljettaja ei edes pysähdy, ei, hän jatkaa renkaat ulvoen matkaansa.

Ja Jenna, poikansa menettänyt naisenriekaile, kuori täynnä häpeää ja kipua, pakenee niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin varat riittävät. Jenna vuokraa itselleen vetoisan mökin eristäytyäkseen muusta maailmasta. Hänellä on enää rannikko, meri ja kamera. Menneisyys, joka ottaa rajusti karkulaisen kiinni.

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tutkii turhautuneena paikoillaan polkevaa rikostapausta, sillä rikoshan se taatusti on, onnettomuuspaikalta röyhkeästi pakeneminen. Parinaan hänellä puurtaa Kate, tuo vasta työssään aloittanut kiehtova nainen...


Annoin sinun mennä aloittaa rauhallisesti. Kirjailija tuudittaa lukijansa tyyneen, vain hivenen uhkaavaan tunnelmaan. Luinkin alkupuolen verkkaisesti, ehkä jopa haukotellen. Mutta sitten kun tapahtui se kohuttu juonenkäänne, sivut alkoivat kääntyä kuin itsestään. Ahmin teoksen viime yönä loppuun yöunistani tinkien. Millainen juonenkuljetus, millainen tarina! Sen, jonka mielestä jännityskirjallisuus ei voisi olla myös kaunokirjallisuutta, on ehdottomasti Mackintoshiin tutustuttava. Ja kaikkien muidenkin. Älkää päästäkö tätä kirjaa lukematta ohi!


Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.


***

Kirjaan ovat hurahtaneet myös Leena Lumi, Elegia ja Maria.


torstaina, tammikuuta 12, 2017

Beth Lewis; Suden tie



The Wolf Road 2016, suom. Elina Koskelin ja Like 2017, 410s, (ennakkokappale)

On olemassa rajoja, joita ei yksinkertaisesti saa ylittää. Elämän sääntöjä. Huvin vuoksi tappaminen on yksi niistä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. 


Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Tapahtui hiton typeryys, tai miksi sitä hulluutta tahtookaan kutsua, jonka jälkeen sivilisaatio on jälleen vajonnut luonnon armoille. Kaupunkeja toki alkeellisissa muodoissa löytyy, mutta suurin osa ihmisistä asuu metsissä. Onko ihminen, ihmisyys muuttunut tämän uuden mahdollisuuden myötä? Eipä tietenkään.


"Maailma ei muuttunut. Murhia, raiskauksia ja tappeluita tapahtuu edelleen. Pilasimme kaiken", hän sanoi. "Saimme tilaisuuden, puhtaan lehden, mutta jatkoimme vain samaan tapaan kuin aina ennenkin."


Tarinan sankaritar, nuori Elka, on jäänyt mummonsa huostaan vanhempien lähdettyä etsimään heille parempaa elämää. Mutta myrskyt eivät ole enää normaaleja, ne uhkuvat ja raivoavat kuin menetetyn maan puolesta. Näin pienestä tytöstä tulee koditon. Kunnes hän tapaa Ansastajan. Miehen, jota tyttö kutsuu salaa isäkseen. Onhan hän ainoa, joka opettaa Elkalle metsästämistä, kalastamista, sanalla sanoen selviytymistä.

Kun hirvittävä totuus Ansastajasta sitten selviää, tytön ainoaksi mahdollisuudeksi jää paeta. Kävellä, syödä, nukkua, ja taas kävellä niin kauas kuin riuskat jalat kantavat, ja toivottavasti ne kantavat aina omien vanhempien luokse saakka. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu sairaita asioita. Eläimelliseen elämäntapaan tottunut Elka, tuo rohkea, urhea nuori nainen, oppii jotain jo kadottamaansa; hän löytää itsestään inhimillisyyden. Empatian. Rakkauden. Elka oppii sen tosiasian, että meissä kaikissa asuu valo ja varjo.


Kaiketi kyse on valinnasta. Joko elää koko elämänsä rikkonaisena tai sitten nappaa ehjyyden hetkiä mistä vain voi, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Tämä on kivun ja paskan ja veren ja luotien maailma. Tämä on maailma, missä vahvalla käsivarrella on enemmän arvoa kuin vahvalla mielellä.


Lontoolaisen Beth Lewisin Suden tiestä uumoillin psykologisen trillerin vivahteilla maustettua selviytymistarinaa. Mutta tämähän potkaisi niin että tuntui. Elka raivasi alkuun hiukan takkuillen, mutta lopulta kaikki lämpimät tunteeni herättäen, tiensä suoraan sydämeeni. Suden tie on äärimmäisen koukuttava ja mukaansatempaava tarina, silti se on kokonaisuudessaan paljon enemmän. Niin viisas ja syvällinen, että voin suositella kirjaa myös genreä vierastaville lukijoille. Jälleen kerran; olen myyty!



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.



lauantaina, tammikuuta 07, 2017

Kolme romaania vahvoista naisista




Hei! Päätin heittäytyä hurjaksi, ja tehdä hiukan erilaisen postauksen tällä kertaa. Olen viettänyt löhölomalukuviikkoa, nautiskellut hitaasti (kuvaannollisesti) pureksien kahta vanhempaa suosikkiromaaniani, ja yhtä aivan uutta. Tarkoitus oli lukea tätä postausta varten myös Karin Alvtegenin Häpeä (ah!), mutta jääköön se vielä tuonnemmaksi.

Nämä upeiden suomalaisten naiskirjailijoiden teokset soisin jokaisen naisen lukevan! Tarinat ovat hyvin erilaisia, hyvin samankaltaisella sanomalla. Rakkaus. Riippuvuus. Rohkeus. Rappeutuneeseen kartanoonsa erakoitunut Ellie, seuranaan menneisyyden haamut. Krooninen kipupotilas Maria omassa pesässään. Miellyttämiseen ja läheisriippuvuuteen sairastunut Tii. Mutta osaavatko nämä naiset kasvaa, päästää irti, näyttää todelliset leijonan voimansa? Vai... jäävätkö he vangeiksi unohdukseen?



Savukeidas 2016, 182s.

Kirsi Alaniva; Villa Vietin linnut


Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.


Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun voittaneen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut lehahti lukulistalleni Mai Laakson vahvasta suosituksesta (terkkuja!). Saari, kituen rapistuva kartano, siellä asuu Ellie omiin houreisiinsa pakenevan äitinsä kanssa. Naiset ovat kuin menneiden sukupolvien kokemaa väkivaltaa kantavien kuoria. Heissä elää kerroksittain tämä hetki, ja jo kauan sitten tapahtunut. Menneisyyden naiset eivät jätä rauhaan, eivät, ennen kuin ovat oikeutensa saaneet.

Goottilainen aavetunnelma nosti ihon kannalihalle. Luonto, lukitut huoneet, linnut. Tässä romaanissa on aivan kaikki kohdillaan. Ja Ellie, lähde, lähde pian, ennen kuin on liian myöhäistä...


Hetken näytti siltä kuin silmieni edessä olisi pyörinyt vanhan kauhuelokuvan kela. Mustavalkoisia ihmisiä omituinen ilme kasvoillaan, suurin osa vasta lapsia. Joidenkin silmät pistivät kuvista esiin näyttäen siltä kuin ne olisi puhkottu harpin päällä ja asennoissa oli jotain luonnotonta, ihmisissä jotain perinpohjaisesti vialla. 




Gummerus 2004, 240s.

Tuija Välipakka; Härkätanssija

Rakkaus on sitkeä. Se ei kuole mustelmiin, rumiin sanoihin, laukauksiin. Ei oven lävistäviin mailoihin, valheisiin, moottoritien punaiseen peittoon. Rakkaus: kuin pohjamudasta esiin sätkivä kala, yhä se ui, vaikka on moneen kertaan perattu.


Haamutunnelmista nykyaikaan. Runoilijana tunnetun Tuija Välipakan Härkätanssija kertoo niin valitettavan tutuntuntuisesta ilmiöstä; läheisriippuvuudesta. Tii on jo tottunut menettämään rakkainpansa; ensin menivät vanhemmat, ja seuraavaksi kuoli aviomies Mikael. Mennyt ei tässäkään romaanissa päästä päähenkilöä otteestaan. Se piinaa, kiduttaa, tukahduttaa.

Sitten Tii tapaa aivan unelmalta vaikuttavan Samuelin. Vihdoin nainen tuntee taas voivansa elää, hengittää, rakastaa - mutta vain Samueliin nojaten. Ja tietysti mies osoittautuu manipuloivaksi narsistiksi. Voi Tii, taas sama kuvio! Uskallatko vihdoin kokeilla omia siipiäsi?


Jos mikään on totta, tämä on: unohtaminen on nousemista seisomaan omin jaloin. Kepeästi kuin lapsi eräänä päivänä. Mutta hän ei ole lapsi enää.




Like 2013, 264s.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo


Nuorempana päiväperhona oli järkyttävintä havahtua suden hetkellä, sydän tykyttäen ammottavan yksinäisyyden pohjattomaan kaivoon. Sama tunne kun katsoo peiliin eikä näe siellä mitään, edes pimeää. Nyt ne ovat rakastajiani: sudet, pimeys, avaruus ja yksinäisyys. Valo, lampaat, selkeät rajat ja ihmiset ovat muuttuneet vihollisiksi.


Siinä missä Ellie linnoittautuu kartanoonsa, asuu Maria ison asunnon pienimmäisessä huoneessa. Itse asiassa elintila on kutistunut sängyksi. Hän on ympäröinyt itsensä tietokoneilla, turruttanut kivun runteleman kehonsa lääkeyhdistelmillä. Marialla on kaksi rakastajaa: kärsimys ja... Luukas. Nuoruudessa Marian hylännyt mies, nykyään naimisissa, on palannut ainoana voimaannuttavana tekijänä naisen elämään. Luukas, Marian valo, kirkkaus, kunnia.

Mutta kuka on tarinan huora, kuka madonna?

Valkoinen valo on minulle, fibromyalgiapotilaalle, kuitenkin näistä, ja monista muista teoksista se kaikkein rakkain. Siinä missä Hanna-Riikka Kuisma kuvaa ihmissuhteita, päänsisäisiä tunnetiloja neulansilmän tarkkuudella, hän antaa myös fyysiselle kivulle puistattavan todentuntuiset kasvot.


- On tehty tutkimuksia, epäilty sitä tätä ja tuota, yritetty hoitaa. Melkein parempi jos olisi jotain etenevää, mutta ei taida olla. On vain kipu.



Alanivan, Välipakan ja Kuisman romaaneja yhdistää loistava kielenkäyttö; kaikki he kirjoittavat voimallisen kauniisti, rujoja aiheita pelkäämättä, pystypäin. Minä kiitän!





torstaina, tammikuuta 05, 2017

Stephen King; Etsivä löytää


Finders Keeper 2015, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 389s.

Lukijoille yksi elämän sykähdyttävimmistä löydöistä on se, että he huomaavat olevansa lukijoita - eivät ainoastaan kykeneväisiä lukemaan (kuten Morris jo tiesi olevansa) vaan myös lukemiseen rakastuneita. He retkahtavat siihen. Hullaantuvat. Emme unohda koskaan ensimmäistä kirjaa, jonka kohdalla tämä tapahtuu, sitä kun jokainen sivu tuntuu tarjoavan uuden oivalluksen, kuumottavan ja riemastuttavan: Juuri niin! Noin se on! Minäkin olen huomannut sen! Ja tietenkin: Niin minä ajattelen! Siltä minusta tuntuu!


Mahdatko Sinä muistaa tämänkaltaista ajatusta, tunnetta? Parhaimmillaan sellaisen voi saavuttaa jokaisen, mikäli valitsee kirjansa oikein, lukemansa tekstin äärellä. Samaistumista. Rakastumista. Ja juuri siksihän me luemme, eikö? Stephen King kiteyttää tässä minusta aivan loistavasti harrastuksemme ytimen!

Mutta tiedätkö, että lukeminen voi olla myös vaarallista? Se voi aiheuttaa pakkomielteitä, se voi haihduttaa faktan ja fiktion rajat niin ytimiin pureutuen, että kirjasta voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Näin ainakin romaanissa Etsivä löytää.


"Maailma on kova. Se selvisi minulle, kun isä jäi auton alle City Centerin edessä."


Koska nyt tälle muistuttelulinjalle lipsahdin, kysyn vielä, muistattehan Mersumiehen? Kingin uusimmainen tarjoaa jatkoa kirjailijan palkitulle dekkarisarjalle, ja ei, kauhua tämä ei ole, vaan ehtaa jännärikamaa. Teoksen alkupuoli kertoo City Centerin mersumurhatapauksessa eloonjääneen miehen pojasta, Petestä. Kuten myös Morrisista, miehestä joka kirjaimellisesti sekoaa rakastamastaan kirjasarjasta. Sen kirjoittamasta menestyskirjailijasta, tietysti kohtalokkain seurauksin.

Vasta myöhemmin kuvioihin astuu Mersumiehestä tuttu Bill Hodges yhdessä Hollyn ja Jeromen kanssa. Entinen poliisi työskentelee nyt yksityisetsivänä. Monen mutkan kautta hänen, ja hengenvaaraan ajautuneen Peten polut risteävät.


Voi kuinka innolla (melkein pakkomielteisesti) tätä jatko-osaa ehdin jo odotellakin. Sarja saa päätöksensä ensi vuonna. Odotus jatkuu hiukan hämmentyneissä fiiliksissä. Etsivä löytää on takuuvarmaa Kingiä, se starttaa kiusoittelevan hitaasti, mutta ehdottoman tiukasti otteessaan pitäen. Loppuvaiheessa vauhti kiihtyy jo sen verran hurjaksi, että sain varoa viiltoja sivuja käännellessä. Ja sitten, itse loppuratkaisu! Pam, olet kiikissä! Tämän jälkeen sarjaa on mahdotonta enää jättää kesken.

Miksipä näin tehdäkään? Ihan Mersumiehen tasolle tarina ei ylety, mutta aivan huikeaa meininkiä silti!



Mutta nyt arvoisa yleisö: kytkekää puhelimet äänettömälle ja sammuttakaa piipparit. Pian katkaistaan valot ja aloitetaan tämän iltapäivän jakso sarjassamme Olemme korvia myöten kusessa.




maanantaina, tammikuuta 02, 2017

Ari Räty; Syyskuun viimeinen


Tammi 2017, 309s. (ennakkokappale)


"... Tarpeessa, joka sillä tyydytetään. Se on... totaalista alistamista. Täydellistä hallintaa. Mä olen nähnyt paljon, paljon pahemmin runnottuja lapsiparkoja kuin tämä tyttö, mutta siitä huolimatta mulla on tästä todella paha ja ahdistava tunne. Tässä on jotain helvetin synkkää."


Tammikuun 11. julkaistavan esikoiskirjailijan, Ari Rädyn romaani ilmestyi ovelleni tässä taannoin ennakkokappaleena. Syyskuun viimeinen vaikutti niin ulkoisen olemuksensa, kuin takakantensakin perusteella ihan minun jutultani. Suomalaisia jännityskirjailijoita löytyy paljon, kyllä, mutta kentällä on aina tilaa pelaajalle, joka on löytänyt oman äänensä. Kuten tämä Räty tässä.

Keskiössä on rikos, mutta se jää ikään kuin kummittelemaan hallitsevana voimana taka-alalle. Päänäyttämön vievät harvinaisen uskottavat henkilöhahmot. Lempinimeä Syyskuu kantava nuori poika lintsaa kavereineen liikuntatunnilta. Dialogit osuvat kohdalleen, ja huulenheitto on tämän ajan mukaista. Poikien vitsailut loppuvat kuitenkin lyhyeen, kun he törmäävät tutun tytön ruumiiseen. Syyskuu, lapsuutensa järkyttävää painoa kantava poika, näkee tuona kohtalon päivänä jotakin  kiellettyä. Murhaajan silmästä silmään.

Kohtaaminen muuttaa koko Syyskuun elämän. Kuten myös eräs, niin ehdottoman puoleensavetävä, niin ehdottoman varattu Taina...


Syyskuu juo lasin tyhjäksi. Siellä missä vielä hetki sitten oli hiljainen toivo ja odotus tulevasta, on nyt tyhjyys. Alkoholin äänetön voima vie ikävältä kipeimmän särmän. Meri pauhaa kuun kylmässä valossa.


Tarinaan mahtuu myös hyvä kyttä ja paha kyttä; toinen vainuaa useampiakin murhattuja tyttöjä yhdistävän tekijän (kuvien tummissa sävyissä ja rakeisissa varjoissa väijyi todellinen pimeys), toinen suojelee syyllistä hinnalla millä hyvänsä. Siinä vaiheessa, kun poliisin kädet ovat sidotut, on pakonomaisesti tapaukseen suhtautuvan Syyskuun aika käynnistää moottori.


Puhuttelevan inhimillinen, karuudessaan jopa runollinen Syyskuun viimeinen, on yksi juuri vaihtuneen vuoden yllättäjistä. Kirja antaa uuden merkityksen sanalle lojaalisuus. Dekkarihirmut, olkaa valmiina!


Älä ikinä sano ettei sen ole väliä, Isoisä sanoo. Sen on aina väliä. AINA. Et vittu luovuta.