sunnuntaina, toukokuuta 21, 2017

Traveler's notebook





Hei muruset! Kuten tuossa olen jo aiemminkin turissut, tämä vuosi on ollut siinä mielessä minulle historiallista aikaa, että olen löytänyt uuden harrastuksen. Tai paremminkin, askartelijan itsessäni. Oppia ikä kaikki, vai miten se meni. Olen kokenut jonkinlaista luovuuden tuskaa jo pitkään - sellaista, joka syntyy siitä, kun tahtoisi tehdä käsillään muutakin kuin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta. En voi sanoa olevani mestari planneroinnissa, haha, kaukana siitä, mutta nautin kauniista asioista. Nautin terapeuttisesta kirjoittamisesta. Arjen pienistä luksushetkistä kalentereiden seurassa.



Vielä päiväämättömät kalenterisivut kirjablogivihkossani



Monenlaisten mutkien kautta olen päätynyt traveler's notebookeihin, tuttavallisemmin tn:iin. Nimi sinällään on harhaanjohtava omalla kohdallani, minä kun harvoin matkustan lähikauppaa kauemmaksi. Tn:t ovat käytännössä nahkaisia kansia, joiden sisälle, tadaa, tulee vihkoja. Näitä on nyt kolmin kappalein; rähjäisin fauxdori päivittäisessä käytössä, pienikokoisin Ajaston Ark tulee tarpeellisuutensa puolesta hyvänä kakkosena, ja Color Crushin walnut -värinen tn toimii lähinnä jo täyttyneiden vihkojen säilytyksessä. Käytän askartelussa runsaasti kuvia, washi-teippejä sekä leimasinmusteella toteutettuja "värityksiä".





Junk journal -vihko Arkissa




Sitaatti/päiväkirjavihko fauxdorissa



Tämmöisiä tämä bloggari rustaa rajallisena vapaa-aikanaan silloin, kun ei ole kirjojen kimpussa. Kesäaika tuo pientä taukoa arvostelukappaleryysikseen, ja toivoisin ehtiväni lukea nyt myös vanhempaa kirjallisuutta. Kuitenkin, pahalta näyttää... Hurjat määrät kevään teoksista odottaa vielä lukulistalla.




Tyylikkäät "leidit" vasemmalta alkaen; fauxdori (merkitön nahkaläpyskä, ihan parhautta), Ajaston Ark ja CC:n Walnut

Leppoisan lempeää sunnuntai-iltaa rakkaat lukijani! Nautitaan nyt auringosta, kuitenkin jo innolla syksyä odotellen ;)



Annika


keskiviikkona, toukokuuta 17, 2017

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina



Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.


Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!






perjantaina, toukokuuta 12, 2017

Paula Hawkins; Tummiin vesiin


Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.



maanantaina, toukokuuta 08, 2017

Luca D'Andrea; Rotko


La sostanza del male 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä ja Tammi, 538s.

"Se ryömi ihon alle, Salinger," Werner sanoi kuiskaten. "Se kauhu hiipi sisukaluihisi eikä hellittänyt. En haluaisi kuulostaa vinksahtaneelta, mutta näimme jotakin niin pahaa - että järkemme kieltäytyi toimimasta. Olen palannut ajatuksissani noihin hetkiin monta kertaa vuosien aikana. Minusta tuntuu, että Max, Günther, Hannes ja minä jätimme osan itsestämme sinä päivänä Bletterbachiin."



Rotko herätti välittömästi mielenkiintoni jo puolisen vuotta sitten, kun sen Tammen tulevista jännitysromaanit -osiosta löysin. Olin saanut mielleyhtymän Laaksoon, joka pöyhkeän omituisena kukkoilee edelleen suosikkikirjojeni kärjessä. Näissä kahdessa ei ole oikeastaan mitään samaa. Rotko on paksumpi, selkeämpi ja kaikin puolin vähemmän mystinen teos. Silti en pettynyt lainkaan. Italialainen esikoiskirjailija, Luca D'Andrea vei minua, suokaa anteeksi kulunut ilmaisu, kuin pässiä narussa.

Kirjailija on sijoittanut mahtiromaanin kotikonnuillensa Etelä-Tiroliin. Postikorttimaiset maisemat. Vaaralliset, turisteja hotkivat vuoret. Rotko, jonka salaisuus kuvottaa minua varmasti vielä pitkään. Tekstistä kuultaakin vahva kokemuksen maku. Jo heti ensi sivuilta ihastuin D'Andrean tyyliin jutustella lukijalle kuin vanhalle ystävälle. Kaikessa rauhassa hän esittelee päähenkilönsä, kiertäen samalla kiusoittelevasti varsinaista aihetta; kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta brutaalia kolmoismurhaa. Rotkon uumenissa hengittävää, yhä odottavaa Petoa...



"Herätitte uteliaisuuteni, herra Salinger, paljastakaapa minulle, mitä kaikkea te sitten olette."
"Olen isä. Aviomies. Televisio-ohjelmien käsikirjoittaja. Ja täysin tumpelo hiihtäjä."



Niin Salinger. Mies on päähenkilömme, menestystä niittänyt dokumentaristi, joka palaa nyt vaimonsa kotiseuduille nauttimaan ansaitusta hengähdystauosta. Vetämään keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa yhdessä Annelisen, ja Clara -tyttären seurassa. Mutta pienellä kyläyhteisöllä on salaisuutensa, kuten aina. Edelleen, vuosikymmentenkin jälkeen märkivä haava, hirvittävä kolmoismurha, joka jäi aikoinaan selvittämättä.

Aikansa kulukseen Salinger päättää ottaa selvää, mitä tuona kammottavana yönä, myrskyn sysimustassa silmässä todella tapahtui. Mutta Bletterbachissa elää ikiaikainen kirous; vanhasta tapauksesta tulee Salingeria jäytävä pakkomielle.


Takakannessa Luca D'Andreaa on verrattu (kuten hyvin monia muita kirjailijoita) Stephen Kingiin, mutta myös Jöel Dickeriin. No, nämä vertaukset menevät yleensä vähän sinne ja päin, mutta tällä kertaa vertaus osui minusta napakasti nappiin. Dicker - koska kirjan lukee hurjasta sivumäärästä huolimatta mukavan nopeasti. King - koska pieni kyläyhteisö varjelee rumaa salaisuutta. Koska loppuratkaisu pelotti minua ihan aidosti.

Summa summarum: Rotko on mahtava paketti arvoituksia ja mysteerejä rakastaville lukijoille huikaisevan hienossa miljöössä. Mutta yhtä hyvin tätä voi ennakkoluulottomille ihmissuhderomaanien ystäville suositella.



"Äiti kertoi, että sinulle tuli päähän pipi. Siis pään sisälle", hän oikaisi. "Ja sen takia olet koko ajan surullinen. Mutta sinun jalkasi toimivat vielä, vai mitä?"



maanantaina, toukokuuta 01, 2017

Tuomo Jäntti; Verso


Gummerus 2017, 426s.



"Teknologiasta tehtiin jumala", hän sanoi. Olimme hallituksen suuren ruokalan merelle antavien ikkunoiden ääressä, ehkä puoli vuotta sitten. Nyökkäsin. Odotin jatkoa, koska Harrison näytti siltä että sitä oli tulossa. "Minä tiedän kun olin itse siinä mukana."
"Sinun yhtiösi", tarkensin. Hän ei sanonut mitään, katseli aaltoja. Meri levittäytyi taivaanrantaan kuin sinertävä hiekka.
"Maailman akku on tyhjä."


Verso, tuo kummallinen tauti, joka jo kasvillisuuden sekä eläinten hylkäämällä planeetallamme on ottanut kasvualustakseen ihmiset. Mitä muita vaihtoehtoja luonnolle on jätetty? Maa on käytetty loppuun: se on riistetty, raiskattu, raadeltu viimeistä itua myöten. Mutta voi noita raasuja, versottuneita ihmisiä, joiden ihosta, ihon alta ryöppyää nyt kasveja.

Viimeisillään kituuttavassa maailmassa versottuneille on olemassa oma hoitopaikkansa, entinen graafinen oppilaitos. Mutta Kolkamo itsessään herättää hämmennystä, se on verhottu salaisuuksiin ja entiset tiimiläiset ovat jättäneet pakkohoitolaitoksen jo aikoja sitten. Mitä Kolkamossa tapahtui, mitä siellä tapahtuu nyt? Verso kukoistaa, eikä siinä sittenkään kaikki. Kuolevaa maatamme uhkaa vielä raivokkaammin tappava ilmiö, Gowiwa.



Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen.


Ja nyt hallitys lähetettää Kolkamoon Alis Ismantikin, entisen toimittajan, edelleen uteliaisuudella ja rohkeudella käyvän naisen, joka lähtee lähes raivokkaasti selvittämään versottuneiden kohtaloa. Vaikka muu maailma tuntuu jollain tapaa jo luovuttaneen, riittää Alisilla potkua. Kunhan vain saatavilla on kahvia ja tupakkaa.


"Yksi hieno asia siinä että maailma romahti, on se, ettei tupakointikieltoja valvo enää kukaan."


Talven hallava hevonen, kirjailija Tuomo Jänttin esikoisteos, oli kerronnaltaan lumoavan kaunis, juoneltaan lähes raivostuttavan piinaava. Se loppuratkaisu! En todellakaan ymmärtänyt. Myös Verso on haastava kirja runsaslukuisen henkilökaartinsa puolesta. Tarina ei aukea helposti, mutta se koukuttaa, kiehtoo, kauhistuttaa niin täysillä, että luin romaanin parissa illassa. Ja tällä kertaa, hei oikeasti, luulen oivaltaneenikin jotain...

Versoa voisi verrata Eteläraja -trilogiaan, joka on samalla tavalla häiritisevästi alitajuntaa pelotteleva katastrofikirja. Minä vallan rakastuin Versoon! Ottakaa aikaa ja antautukaa tarinalle, antakaa sen sanomalle mahdollisuus.



Näin junan ikkunanpielestä kasvavan pienen liljankukan, joka olemassaolollaan vakuutti minulle, että jossain tämän maailman pinnan alla oli toinen, kauniimpi, se oli tulossa, eikä ihminen kaikkine tekoineenkaan pystyisi estämään sitä.


***

Kirjasta on pitänyt ainakin Dysphoria.







Rankan huhtikuun jälkeen on huojentavaa lähteä kulkemaan kohti kesää. Lämpöisempää toukokuuta, lukijat rakkaat!