tiistaina, heinäkuuta 04, 2017

Jørn Lier Horst; Luolamies



Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.


Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.



4 kommenttia:

  1. Minusta on hyvä, jos dekkarista löytyy joku syvällisempikin sanoma. Syvä yksinäisyys. Kuolema omassa kodissa, eikä kukaan tiedä moneen kuukauteen mitään. Näitähän tapahtuu ihan oikeastikin. Muistaakseni eräs mies oli vuosikausia kuolleena kotona, eikä kukaan kaivannut. Surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvänen aika! Minulta on näköjään kokonaan jäänyt vastaamatta teidän kommentteihin. Ääk. Mutta kyllä, puhutteleva ja tärkeä sanoma kirjailijalla! Hienoa, että myös vanhuksista uskalletaan kirjoittaa.

      Poista
  2. Horstin varmaotteinen jälki ja ammattitausta paistavat - lukija iloksi - läpi koko hänen suomennetun tuotantonsa.

    Komppaan Maita: kirjailija ei myöskään kaihda yhteiskunnallisten pointtien käsittelyä, vaan nostaa tässä yksinäisyyden / heitteillejätön yleistymisen reippaasti pöydälle. Hyvä kysymys kuuluukin: mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, kun kaivaudumme tiukasti omiin poteroihimme, emmekä korvaamme lotkauta nenämme edessä olevalle avuntarpeelle?? Se voit olla juuri sinä, joka seuraavaksi maata rötköttää avuttomana kadulla, kun porukat välinpitämättöminä talsivat ylitsesi... Mutta asiaan: Luolamies on kelpo teos:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, tämä pisti kyllä ajattelemaan. Ja olen pahoillani kuten Maille kommentoin, näemmä olen kesähässäkoissäni unohtanut kokonaan kommentteihin vastata.

      Luolamies on sopivan vakava menemättä kuitenkaan saarnaamisen puolelle. Kumpa kirjan jälkeen osaisimme katsoa maailmaa edes vähän toisin... Hyvä Horst!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥