sunnuntaina, elokuuta 06, 2017

Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu



Tammi 2017, 457s.




Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.




4 kommenttia:

  1. Ush! Onpa aihe. En tiedä, pystynkö lukemaan. Minä muuten olin jotenkin siinä uskossa, että sarjan edellinen osa oli myös sarjan viimeinen?! Taisi olla väärässä... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kia, jos emmit, älä lue! Yleensä en kirjoita näin, mutta tässä aihe todella vastenmielinen. Mä en itse asiassa ole sitä Surunpotkua lukenut. Mulla on vähän ongelmia Maria Kallion kanssa :D

      Poista
  2. Minä sitten inhoan myös käärmeitä!!!!!! Jaa kirjan kansissa olevia käärmeitä myös!!!!
    On julma aihe. Jätän väliin. Jossakin vaiheessa ennen blogiaikaa minäkin luin Lehtolaisen kirjat, nyt blogiaikana yhden. Ei oikein Maria Kalliot napsaa enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa eräällä henkilöllä on lemmikkinä boa. Yyh! Ja Mai, kuten Kialle kommentoin, en oikein tule Maria Kallion kanssa toimeen ;) Hän on persoonana vähän liian... täydellinen? Kaikkea ei tarvitse lukea, minä otin tämän velvollisuuden tunnosta tietää.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥