keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2018

Arne Dahl; Rajamaat



Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.


- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.




2 kommenttia:

  1. Ihanan innostunut postaus, tunnetilasi ymmärrän hyvin ja annetaan Dahlin liekin loimuta:)

    Dahl on taitava: juuri kun lukija tuudittautuu tarkkasilmäiseen kuvaukseen, kirjailija ottaa ja nykäisee lupaa kysymättä maton jalkojen alta ja kääntää suunnan kohti uusia ulottuvuuksia. Mukavia lukurupeamia Dahlin seurassa Sydänmaata yhdessä innolla vartoillessa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, kiitos kommentistasi ja hyvää tulevaa vappua :) Luen juuri nyt Verikyyneltä. Täytyy sanoa, että vaikka sekin selkeästi keskivertodekkaria parempi, tuntuu Dahl kehittyneen huikeasti. Yhdessä vartoen! :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥